Onko normaalia toivoa toisen kuolemaa?

Meillä on puolisoni kanssa pitkä avioliitto takana ilman lapsia. Olemme olleet yhdessä teini-iästä lähtien ja nyt viimeinen vuosi on ollut todella vaikea. Itse olen henkisesti aika loppu yhteiseloomme ja etsin keinoja korjata tilannetta, mutta niitä ei enää tunnu löytyvän.

Minulla on takana useita henkisesti raskaita vuosia. Kaikki alkoi konkurssista ja sitä seuranneista seuraamuksista. Luottotietojen mentys, taloudelliset vaikeudet, stressin aiheuttama terveyden pettäminen, jonkin asteinen masennus ja itsetuhoiset ajatukset. Pulloon en alentunut tarttumaan kertaakaan. Kenties raskainta oli kuitenkin kuulla kotona siitä kuinka olen idiootti tai ääliö kun lähdin yrittäjäksi enkä jäänyt duunariksi työpaikkaan jossa en olisi kuulemma kuitenkaan pärjännyt. Kymmenen vuottahan sitäkin tuli tehtyä. Harva se päivä sai kuulla omaa mitättömyyttään ja kuinka omaa napaa vain olen ajatellut kun olen halunnut yrittää enemmän. Koskaan ei eletty liian leveästi, mutta mistään ei ollut puutetta. Jouduin vetämään vyön todella tiukalle ja raapimaan rahaa laskuihin sieltä mistä sen vain sain. Pettymysten ja vastoinkäymisten sarjat alkoivat saamaan jo tragikoomisia piirteitä ja ystävä totesi, että hän olisi jo ampunut itsensä tällaisen jälkeen. Edelleen kun olisin kotona kaivannut hieman keskustelua ja ymmärrystä niin tätä ei tullut. Riideltiin jatkuvasti miten raha ei riitä enää mihinkään ja mistä kaikesta pitää luopua.

Vihdoin sain viimevuoden aikana omat asiani järjestykseen ja yritystoiminta jatkuu uudella toimintamallilla. Olen luonut itselleni toisen ammatin edellisen rinnalle, mutta tämäkään ei ole hyvä. Kun tätä suunnittelin niin idea oli kuulemma älytön. Ei kannata kokeilla. Kun homma alkoi toimimaan niin silti saan kuulla vähättelyä työstäni. Ihmiset kuulemma ovat idiootteja kun käyttävät palveluitani. Mitä enemmän saan positiivista palautetta ulkopuolisilta niin sitä enemmän puolisolta tulee vastaavasti moittimista. Tiedän, että olen kohtalaisen hyvä siinä mitä teen ja olen saanut aikaan paljon hyvää parin viimeisen vuoden aikana. Taloudellinen tilanne on nyt kohtalainen ja rahaa on jäänyt muuhunkin kuin välttämättömimpään.

Nyt viimeaikoina on pintaan noussut aivan uskomaton mustasukkaisuus. Minulla on kuulemma joku toinen nainen jossain olemattomassa paikassa. Tulee selvästi tarkistussoittoja välillä tai viestejä ja jos en niihin heti vastaa niin draama on valmis. Minulla ei saa olla naispuolisia ystäviä jonka takia välttelen naisten kanssa yhteydenpitoa. Teen paljon myyntityötä internetissä ja jokainen ilta-aikaan puhelimeen tullut viesti on syy epäilylle. Jos laitan puhelimen äänettömälle yrittäessäni näitä riitoja vältellä niin se on vielä suurempi virhe. Kun käyn asioilla niin jokaisesta paikasta joutuu ottamaan kuitin talteen, että pystyy osoittamaan oikeasti siellä käyneeni. Minulla ei ole mitään tarvetta tai halua pettää puolisoani. Itse asiassa hän oli se joka deittaili vieraita miehiä suhteen alkuvuosilla vaikka olimme kihloissa. Hän on myöntänyt ettei pidä siitä, että ympärilläni on ihmisiä. Lisäksi olen paha ihminen ja toivon vain pahaa kaikille. Jos olisin paha niin en roikkuisi tässä suhteessa vaan jättäisin hänet yksin. Kuitenkin tiedän, että se satuttaisi häntä niin yritän enemmin luovia eteenpäin.

En ole täydellinen puoliso varmasti itsekään. Menetän malttini välillä aika totaalisesti ja huudan todella kovaa. Häpeän tätä käytöstä itsessäni. Kuuntelen ivaamista ja haukkumista aika pitkään jonka jälkeen maltti pettää, mutta kiinni en ole käynyt vaikka kuinka mieli välillä tekisi. Paikkoja olen kyllä rikkonut suuttuessani.

Olisin itse valmis lähtemään johonkin terapiaan, mutta en saa vaimoa puhuttua mukaan. Minä kuulemma kaipaan apua ja kaikki on minusta johtuvaa. Saan kuulla usein kuinka hänen elämä olisi parempaa ilman minua ja toivoisi minun kuoleavan pois. Tappavan itseni vaikkapa. Tämän kuulen viikoittain. Joskus jopa päivittäin ja useita kertoja. Tämä satuttaa aika kovasti.

Hiljattain keskustelin erään naispuoleisen tuttavan kanssa. Keskustelu ei ollut pitkä, mutta hän tuntee meidät molemmat ja hänen sanat jäivät mieleen aika vahvasti. Hän sanoi minulle, että vaimoni on varmasti todella ylpeä siitä mitä olen saavuttanut, miten olen päässyt takaisin jaloilleni ja miten jaksan auttaa muitakin tässä samalla.

Tämä tietysti on vain yksipuoleinen näkemys tilanteesta, mutta jostain on asiaa purettava. Kaipaisin neuvoja millä voisin yrittää auttaa vaimoani? Uskollisuuden vakuuttelu ei auta ja kaikkeen yrittämääni saan vastauksen, että vika on vain minussa. En jaksa enää uskoa, että kaikki voi olla minun syytäni kuitenkaan.