Ollaan oltu miesystävän kanssa yhdessä vajaa 2v, tunnettu yli 20v. Ensimmäinen vuosi oli ihanaa, mies suunnitteli yhteenmuuttoa ja kihlaustakin.
Sitten tuli minulle vaikea jakso, lasten väkivaltaiselta isältä tahallista kiusantekoa, elatusapuja jouduin hakemaan käräjäoikeuden kautta, olin taloudellisessa kriisissä yksin neljän lapsen kanssa. Tämä kaikki heijastui parisuhteeseemme ja koin jääneeni yksin tämän kuorman alle. Olin aivan loppu, itkuinen ja sairauslomallakin hetken.
Asioista on yritetty puhua, mutta miesystävän käytös on muuttunut täysin: hän syyttää kaikista vaikeuksistamme minua, hänen puheensa on niin täynnä vihaa ja halveksuntaa, emme näe juuri lainkaan (tätä on jatkunut jo kesästä), hänen mielestään on normaalia, että hän tulee minun luo maksimissaan viikonloppuöiksi, muuten hänestä ei kuulu oikein mitään. Tunnen itseni aivan kynnysmatoksi ja luntuksi. Kaipaan häntä ja sanoinkin sen viimeksi eilen. Sain vastaukseksi, että on outoa, että "noin iäkäs ihminen tarvitsee niin hitosti huomiota".. Tuli surullinen olo, olen 42v ja kaipaan meidän suhdetta ja yhteistä aikaa. Eikai suhde voi vahvistua ja rakentua vaikeuksien jälkeen, jos ei edes nähdä. Hän puhuu minulle rumasti, ilmeilee ja apinoi minun puhetyyliäni, lällättää jne. En ymmärrä, miten hänen kanssaan voisi edes keskustella asioista.
Auttaisikohan parisuhdeterapia? Onko teillä kokemuksia? Vai voiko tätä enää edes pelastaa? Olo on ahdistava ja surullinen.
Sitten tuli minulle vaikea jakso, lasten väkivaltaiselta isältä tahallista kiusantekoa, elatusapuja jouduin hakemaan käräjäoikeuden kautta, olin taloudellisessa kriisissä yksin neljän lapsen kanssa. Tämä kaikki heijastui parisuhteeseemme ja koin jääneeni yksin tämän kuorman alle. Olin aivan loppu, itkuinen ja sairauslomallakin hetken.
Asioista on yritetty puhua, mutta miesystävän käytös on muuttunut täysin: hän syyttää kaikista vaikeuksistamme minua, hänen puheensa on niin täynnä vihaa ja halveksuntaa, emme näe juuri lainkaan (tätä on jatkunut jo kesästä), hänen mielestään on normaalia, että hän tulee minun luo maksimissaan viikonloppuöiksi, muuten hänestä ei kuulu oikein mitään. Tunnen itseni aivan kynnysmatoksi ja luntuksi. Kaipaan häntä ja sanoinkin sen viimeksi eilen. Sain vastaukseksi, että on outoa, että "noin iäkäs ihminen tarvitsee niin hitosti huomiota".. Tuli surullinen olo, olen 42v ja kaipaan meidän suhdetta ja yhteistä aikaa. Eikai suhde voi vahvistua ja rakentua vaikeuksien jälkeen, jos ei edes nähdä. Hän puhuu minulle rumasti, ilmeilee ja apinoi minun puhetyyliäni, lällättää jne. En ymmärrä, miten hänen kanssaan voisi edes keskustella asioista.
Auttaisikohan parisuhdeterapia? Onko teillä kokemuksia? Vai voiko tätä enää edes pelastaa? Olo on ahdistava ja surullinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse en lähtisi edes yrittämään tuollaisensuhteen pelastamista.
En tuhlaisi aikaani kuvaamasilaiseen ihmiseen. Olisin pistänyt jo menemään, ajat sitten. Asaitset paljon paljon parempaa!
Kiitos vastauksesta! Saanko kysyä, mitkä asiat tässä sinun korvaasi särähti niin pahasti, että olet tuota mieltä? Kai sitä vaan niin epätoivoisesti haluaisi yrittää pelastaa suhteen ja siksi haen ymmärrystä tähän.
Kuten ylempi kommentoija, en itsekään tuhlaisi aikaa nykyisen miehesi kaltaiseen tyyppiin. Sanot, että hänen puheensa on "täynnä vihaa ja halveksuntaa". Hänenhän pitäisi puhua sinusta kauniisti, sillä hän on puolisosi! Itse kuitenkin kerrot hänelle esim. kaipaavansa häntä. Jos puhut hänestä noin, miksi sinusta saisi puhua rumasti? Toisen haukkuminen, apinoiminen ym. on lapsellista, mutta jos tuo jatkuu ja jatkuu, niin minusta se on jo henkistä väkivaltaa. Esim. Naisten linjan sivuilta voit lukea aiheesta lisää: https://www.naistenlinja.fi/tietoa-vakivallasta/vakivallan-muodot/henkinen-vakivalta/
Musta on outoa, jos sun mies ei oo sun tukena, kun väkivaltainen ex kiusaa sua. Sanoit siis itse, että jäit " yksin tämän kuorman alle". 42-vuotias ei ole "iäkäs" ja on normaalia haluta huomiota parisuhteessa. En voi opastaa sinua tekemään mitään tiettyä ratkaisua, mutta suosittelen todellakin pistämään omat tunteet ja hyvinvoinnin etusijalle.
Mun mummo sanoi aina, että "Parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa". Mä uskon tohon kyllä täysin.
Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea kirjoitukseni ja erityisesti kommentoijille. Niin, tiedän tuon kaiken tavallaan itsekin, mutta olen tosi pahasti kai jäänyt jumiin siihen ensimmäisen vuoden tunteeseen. Ehkä metsästän ja toivon sitä edelleen. Kyllä hän on minustakin lapsellinen tietyissä asioissa ja aina, kun yritän aloittaa keskustelun tyyliin "minusta tuntuu, että..." Tai "minä koen, että sinä... " En ehdi sanoa edes lausetta loppuun, kun hän karjuu "Ite sinä..."
En pääse alkuun keskustelussa.
Lisäksi minua nolottaa hänen "teinimäiset" kaksimieliset jutut.. 14v poikani pakkasi urheiluleirikamppeitaan ja mietin, mitä hänen tarvitsee vielä varata mukaan, kunnes mies ehdotti oikopäätä kortsupakettia, whaat? !!!
Sama oli hänen ehdotuksensa 13-vuotiaaalle pojalleni synttärilahjaksi. Jos tämä on huumoria, olen todella kyllästynyt siihen. Kaikki jutut pyörii alapään ympärillä.
Ikää kuitenkin miehellä jo 50v. Ja minua hän haukkuu itsekkääksi.
Siis minua hän haukkuu iäkkääksi.. Puhelin näköjään hoiti oikeinkirjoituksen
Ymmärrän täysin tuon, kun jää roikkumaan huonoon suhteeseen sen alun ihanan fiiliksen takia, sitä haluaa uskoa että se tulisi takaisin. Itsellä tilanteessa pyöri myös ajatuksia, että jaksaako sitä taas aloittaa alusta, löytääkö ketään enää...mutta sanoisin myös ohjeeksi, että vaihda näkökulmaa, miten neuvoisit parasta ystävääsi samassa tilanteessa?
Arvosta itseäsi ja perhettäsi, te tarvitsette mukavan ilmapiirin kotiin ja lapset iloisen äidin. Suhteen tulisi lisätä voimavaroja, ei viedä niitä. Koska miehesi ei edes kykene asialliseen keskusteluun, näkisin että ero olisi loppujen lopuksi helpotus. Surun jälkeen havahdut lumouksesta ja ihmettelet miksi sieditkään niin huonoa kumppania. Tsemppiä, kevättä kohti mennään, sydänsurutkin on helpompi kestää kun valo lisääntyy.