Olen yllättävän hyvillä mielin, siihen nähden, että koko tämän hetkinen elämäni on suuri pettymys, eikä vastaa yhtään sitä elämää mistä olin haaveillut. Onko kenelläkään muulla asiat näin? Mihin olet pettynyt? Miten olet päässyt pettymyksistä yli?
Elämäsi pettymykset?
Anonyymi
32<50
1Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Mulla ei ole oikeastaan pettymyksiä, mikä johtuu tosin siitä ettei mitään tavoitteitakaan ole ollut. Oikeasti siis. Tuosta tosin ei voi mitään mun elämästä päätellä.
Ärsyttääkö sulla koskaan, että joku toinen ehtii tuupata vastauksesi ruudulle?
Mä oon ennenkin kertonut että ainoa asia mistä mä olen haaveillut on ollut oma asunto ja oma rauha, eli oma tupa, oma lupa. Muut jutut on tullut siinä ohessa..
Hehe..
'Onko kenelläkään muulla asiat näin?'
En voi sanoa, että koko elämäni olisi pettymys tai sitten kestän pettymyksiä erinomaisesti ja jopa nautin siitä. Mutta onhan niitä pettymyksiä matkalla ollut useampia.
'Mihin olet pettynyt?'
Moneen asiaan, mistähän aloittaisi. :)
Toisalta olen myös monen pettymyksen kääntänyt voitoksi, löytänyt vielä parempaa kun sen mikä pisti pettymään. Pettymys on ollut monesti uusi avautuva ovi jollekin paremmalle, kun alunperin olin osannut ajatellakkaan. Kääntynyt siis onneksi.
Pettymys parta.
Muistan muksuna olleeni välillä isovanhemmilla hoidossa, vanhempien käydessä tuulettumassa. Ikää oli jotakin 4 vuotta? Pakosti joo, koska asuttiin vielä samassa kunnassa isovanhempien kanssa. Papan kanssa pääsin niinkin mukavaan puuhaan, kun parranajo mukaan.
Hän suti partasudilla vaahtoa naamaansa peilin edessä ja minäkin sain sutia samaa vaahtoa naamani. Kun pappani ajeli oikealla partahöylällä partaa, sain minä käyttää viivotinta tai vanhaa katiskan lupamerkin reunaa höyläämiseen. Huuhtaista välillä 'höylääni' altaassa.
Niinhän me pojat ajettiin parrat yhdessä. Perään laitettiin Oil Of Olayta ja kyllä oli hyvän tuoksuiset kasvot. :)
Odotin tietysti innoissani, että kun kasvan isoksi mieheksi minäkin saan aivan oikean partasudin ja partahöylän, yhtä komean parran kun papallani ja isälläni on ja pääsen peilin eteen komistautumaan. Vaan kyllähän se pettymys tuli sinä päivänä, kun ymmärsin että parta mulle kasvaa korkeintaan alakertaan. Jää saamatta komea tiuha parta, suti, ja höylä. Mutta muistot on mukavia. :)
Siinä nyt yksi sellainen pettymys.
Miten olet päässyt pettymyksistä yli?
Järkeistämällä asioita. Puremalla riittävän moneen kertaan ne. Löytämällä tilalle jotain yhtä hyvää tai parempaa tai vaan sopeutumalla, että se on näin.
Mielenkiintoista odotella, miten testosteroni vaikuttaa tuohon parran kasvuun.
"Vaan kyllähän se pettymys tuli sinä päivänä, kun ymmärsin että parta mulle kasvaa korkeintaan alakertaan"
Siitä vain sutimaan ja höyläämään.
No ensin pitäisi käyttää sitä testosteronia. Mulla on sellainen miehitys saman katonalla, ettei hyväksy parran kasvattelua.
Eli päädyit lopettamaan sen? Mies ei välitä parrasta?
Ääh, ei se ole sama asia. Parta on parta, genitaalikarvoitus on genitaalikarvoitus.
Mulkusta en osaa olla kateellinen kellekkään, mutta parrasta osaan. :D
Aa, sulta on mennyt ohi mun tenttiketjut. En mä sitä koskaan edes aloittanut. Juksasin sua. Mutta toki olen hyvin perillä niistä ja meinannut muutaman kerran sortua ostamaan pimeiltä markkinoilta.
En sitten kuitenkaan ole sortunut.
Joo ei. Ei tykkää.
Miksi juksaat minua?
Hätävalheen laskin silloin. En ollut varautunut, että joku kysyy hormooneista. Oli vaan tarve saada asia pois sydämeltä ja tulla kivitetyksi.
Minäkin ajoin partaa isäni höylällä.
Minulla oli ajanjakso kun halusin olla poika.😅
Tykkään olla kyllä nyt enemmän nainen ja kaipaan naiseutta kun sitä ei harjoitellut koska ei ollut äitiä siinä vieressä.
Ju, sitä on varmaan moni kokeillut. Äitinikin kuulemma pienenä ajeli partaansa. Hänen kanssa näistä asioistani olen puhunut enimmäkseen.
Mä en oikeastaan miettinyt sukupuolia edes ennen kun alkoi rinnat kasvaa ja alkoi kuukautiset. Siihen saakka olin vaan ihminen, joka samaistui poikiin (isääni vahvasti) ja vietti aikaansa pääosin poikien kanssa. Mulla on aina ollut ystävinä enemmän poikia ja miehiä, kuin naisia. Työkavereina sitten on naisten kanssa vietetty aikaa enemmän.
En jotenkin ajattele 'halunnut', vaan kuuluisi olla, tunnen kuuluvani, tunnen olevani poika/mies.
Kun olen videoita katsellut FTM ja MTF ihmisten prosesseja, tunteita koko kirjoa niin ne saa mut valtaviin tunneryöppyihin.
Tunnen suunnatonta iloa heidän puolestaan, jotka on päässeet' maaliin' ja tulleet onnelliseksi ja kokonaiseksi itsekseen ja samaan aikaan tunnen valtavaa tuskaa ja surua, että itse olen vielä tässä pisteessä. Ja että ylipäänsä pitää olla näin. Kunpa olisin vaan syntynyt jo niin kun piti, pojaksi.
Kuulostaa ehkä hulluille jutut. Mutta ne on hankalia avata muille nämä asiat.
Positiivista on kuitenkin, että pystyin puhumaan vanhemmilleni osan tuntemuksistani tääsä 3 päivää sitten. Ja he suhtautui hyvin. Vaikka lopuksi sanoi älä tee mitään hullua.
Mut oli kiva kuulla isältäkin, että olisin yhtä rakas poikana ja miehenäkin,kun nytkin.
Noh poikien kanssa itsellänikin oli kivempaa.
Menin autoalallekin mutta sit sairastuin johonkin kurkkupöpöön joka ei mennyt antibiootilla ja joudun leikkaukseen.
lopetin ennen joulua etten sit paljoa kerennyt olemaan. Ne oli vain kiehtovampia korjailut ja autosta tietäminen🙄
Öljyt kerkesin vaihtaa ja hitsaamaan harjoitteleen .se on vaan minun juttu. Osittain epäilen että äidittömyys lapsena johti tuohon ja kun äidin näin ihailin hänen koruja, tuoksua ja koreutta.
Nyt halua olla enemmän.
Harrastuksena tuollaista autoja juttuja vois tehdä, ei työkseen.
Oih, puhuit? Hienoa kuulla!
Mä törmäsin tällaiseen tuossa yhtenä päivänä, ja mietin sinua
https://youtu.be/sBOOER0gPi4
Se on hyvä että hyväksyivät sinut ja ethän sinä mitään hullua tekisikään ja minun tissitkin kun kasvoi en kiinnittänyt niihin huomioon muut kiinnitti ja se nolotti kun oma perheenväki sano että
Minun pitää käyttää rintaliivejä vaikka minulla ei ollut niitä yhtään.
Sisarenikin sanoi minua läskitissiksi.
Tissit, neturhakkeet. Mistä ei ole itselleni ollut koskaan mitään iloa. Eipä edes muksuille. Miehille? Evvk. Tylyä? Kyllä, mutta ne vaan tuntuu kuin sinuun oltaisi ommeltu kaksi palloa, jotka lähinnä ei kuulu siihin missä ne on ja niistä on vaan harmia.
Joku muu olisi halunnut sellaiset saamatta, piti sitten ne mulle nakata vaikken edes halunnut niitä.
Joskus olin pettynyt siihen, etten nähnyt itseäni ja omaa elämää, vaan piti rlää muitten kautta. Elää jotain mitä muut muka minusta haluaa.
Mutta kyllä siitäkin yli pääsi, varsinkin keksii, että itsellä on täydet mahdollisuudet muuttaa se oma elämä omannäköiseksi.
Silti kaikki ei mene niinkuin itse haluaa..elämä ei ole matemaattisen selkeää. Pettymyksiä tulee ja ongelmia. Mutta koittaa päästä yli ja valikoi sopivammit ongelmat. 😀
"koko tämän hetkinen elämäni on suuri pettymys, eikä vastaa yhtään sitä elämää mistä olin haaveillut". Tuo vie minut taaksepäin ajassa, sellaiseen tosi synkkään elämänvaiheeseen, kun todella tunsin itsekin noin.
Olin juuri eronnut, ja vaikka ero itsessään oli lopulta pelastus, niin jotenkin surin sitä että olin "taas epäonnistunut". Olin pettynyt itseeni ja surullinen siitä ettei parisuhde ollutkaan ollut sellainen kuin mistä olin haaveillut ja sellainen kuin se minulle "myytiin".
Se oli se hetki kun pysähdyin tutkimaan sisintäni ja miettimään omia haaveitani kriittisesti. Kävin läpi jokaisen haaveeni, pienestä ja suureen ja kysyin itseltäni, voisinko silti toteuttaa tämän, vaikka olenkin nyt yksin vai "tarvitsenko" toisen tämän haaveen toteuttamiseen? Ja jos vastaus oli kyllä, lisäsin sen to-do listaan ja toteutin.
Kun tajusin tämän, että voin ja saan ja ansaitsenkin sen, että itse toteutan ne mun haaveet, niin oloni alkoi asteittain paranemaan. Ei se, että on surullinen ja kurja olo tarkoita sitä, että olisi pakko olla kurja itseäänkin kohtaan vielä. Päinvastoin. Juuri silloin pitää olla mahdollisimman kiltti itselleen. Jokainen toteutettu asia (haave), nosti mielialani ja itsetuntoni.
Nyt olen siinä pisteessä, että en koe "tarvitsevani" ketään viereeni ollakseni onnellinen. Olen jo onnellinen. Elämäni on hyvä. Sehän ei silti tarkoita, ettenkö voisi haluta jonkun viereeni. Mutta siinä on suuri ero, tarvitseeko toista vai haluaako. Sellainen aito, puhdas ja pyyteetön onni tulee sisältäpäin ja sellaisesta ihmisestä huokuu jatkuvasti lämpöä, iloa ja onnea. Se tunne on tavoittelemisen arvoinen, ja mitä parasta, kukaan ei voi sitä pois ottaa, ihan samaa mitä ympärillä tapahtuu.
Hmm...viisasta.
AsianVierestä
Hyviä mietteitä olet läpi käynyt. 🙂👍
Kun ei meikäläisellä ole mitään suuria odotuksia, niin ei tule myöskään pettymyksiä.
Suurimmat odotukset varmaan olleet sitä luokkaa, että koulun jälki-istunnoissa odotin, että tunti kuluisi mahdollisimman nopeasti.
Miäoonnä
Paitsi ettei tul miäleen kovin ussein jotku pojjaat
Lähtös överiks jonnehi kauvos vaik salo ojjaan
No oonhaän mää sellaistakkii kuullunna voi veljet
Pirulaute tuassii kotona
Puhunnii jollehi ammatti apurille jossennii vois kysästä ett ä olihan myöä uupunna lähtiskö tuo paineellä poies
Viko
No mutteiiij siussa oo vikkoo
Se on tiä aiko jossa on jokin piälessä jos ies on!♥️😘
pettynyt suomi on 2000 luvun jälkeen mennyt aina ain olemattomammaksi samoin samoin suomalaiset on sairaita päästään eli ennen 2000 lukua ihmiset oli vielä ihmisiä
Olen pettynyt siihen että Internet tuli yleiseen käyttöön. Sitä ennen maailma oli vielä jotenkin raiteillaan tai ei ainakaan tiennyt kaikista tyhmyyksistä. Teksti-TV:ssä on juuri se maksimimäärä interaktiivisuutta jonka ihmiskunta kestää.
Olen menettänyt kaiken enkä saavuttanut mitään. Vain mielenterveyteni on nykyään vankempi kuin kallio. Kyllähän se katkeroittaisi, mutta yritän elää päivän kerrallaan, tässä päivässä. Ei tmä ikuisesti voi näin jatkua. Ehkä sin liian aikaisin kaiken ja siksi se piti menettää? Inhoan elämääni mutta selviän ku en ajattele asiaa. Ehkä jatkossa saan edes jotain uudestaan. Todennäköisyyden mukaan.