Vähän psykologian näkökulmaa vhh-suuttumukseen

Pohdittiin tuossa kaiken yli 10 vuoden aikana saatuun aineistoon ruokavalioasioihin liittyen, että mikä vähähiilihydraattisen ruokavalion aiheuttama suuttumus oikein pohjimmiltaan aikoinaan oli ja on osin vieläkin ja mistä se oikeastaan kertoo. Kaikella järjellä kun ajattelee, niin onhan se kaikkien etu, jos vain asiat kehittyvät ja löydetään terveellisiä tapoja elää ja pysyä lääkkeetömänä ja toimintakykyisenä. Ainoat jotka voi kärsiä terveellisten elintapojen omaksumisesta on lääkkeiden valmistajat, koska koko tuotanto ja teollisuus perustuu sairauksilla ansaitsemiseen.

Tiede korjaa itseään jos sen periaatteen vaan hyväksyy. Mutta on sellainenkin asia olemassa, kuin arkiajattelu ja muutosvastarinta. On tosi vaikea olla joustava ja omaksua uutta, jos se koskee jotain hyvin tiukkaan juurtunutta uskomusjärjestelmää, mikä ravitsemus suomalaiselle on. On niin monta vuosikymmentä jankutettu että rasva on väärin, ja ruisleipä oikein. Vaikkakin tiedetään, että rasva on aivoille välttämätön ja ruisleipä on täynnä suolaa ja että tutkimusmenetelmät on huimasti kehittyneet. Ja että on paljastunut paljon tieteellistä vilppiä, mitä tulee ravitsemustutkimukseen. Osansa on toki nettikirjoittelullakin. Vielä 1990-luvulla ihmiset sai rauhassa karpata Atkinsillaan eikä kukaan pahoittanut mieltään ja raivonnut netissä karppaajille.

Selvä on, ettei tämä asia muutu kovin pian ja menee ainakin 50 vuotta kun se, mitä nyt on mullistavaa, niin onkin arkipäivää tulevaisuudessa. Kun sukupolvi vaihtuu niin tämä on ihan luonnollinen asia. Kaikki uudet asiat on tyrmätty ensin, sitten niille nauretaan ja lopulta ne hyväksytään ihan itsestään selvyytenä. Oma lukunsa on nämä vanhakantaiset tieteenharjoittajat, jotka joutuisi kauheimman eteen, eli myöntämään julkisesti, että ovat opettaneet väärin. Siksi nämä viralliset tahot pitää kiinni viimeiseen asti kiinni siitä että heidän opettamansa on yhtä paikkansa pitävä kuin Raamatun sana: muuttumaton ja pyhä. Mikään uusi tieto ei voi kumota vanhaa. Mutta onneksi on totuuden etsijöitä ja agnostikkoja, sekä ateisteja, jotka katsoo asiaa vähän muusta kuin tunteiden ja uskomusten lähtökohdista eli ihan kylmistä tosiasioista. Tieteiljän pitää myöntää se, että perustaa näkemyksensä vain sen tiedon varaan mitä on saanut aiemmin ja että uusi tieto tuo lisää ja voi muuttaa kaiken ennalta opitun ja tiedetyn. Muistetaanpa, että 1700-luvulla uskottiin että tiede enää muutu vaan kaikki tietämisen arvoinen on jo keksitty fysiikan alalta.

Ei tässä kuitenkaan ole lainkaan kyse itsestään ruokavaliosta vaan siitä että tavallisen ihmisen omat uskomukset ja saadut opetukset on asetettu epäilyksenalaiseksi. Se herättää suuttumusta ja raivoa, että on uskonut johonkin kuin kallioon ja sitten alkaa kuulla, että kaikki se, mihin on uskonut ei olekaan totta, sitä tuntee itsensä naurunalaiseksi. Alkaa raivokas vastustaminen koska on liika tuskallista ja vaikeaa ymmärtää, että on ollut väärässä koko ajan. Helpompi on siis projisoida asia etäälle itsestään: syytetään kyseenalaistajia ja uudistajia, eikä suinkaan ihmetellä ja paheksuta niitä, jotka on sitä vanhentunutta tietoa syöttäneet ja jopa ihan tarkoituksellisestikin, ken tietää.

Tämä oman uskomusmaailman mullistuminen on mekanismiltaan sama, kuin on esimerkiksi se, että puoliso paljastuu pettäjäksi. On helpompaa hyökätä sitä perheen ulkopuolista, toista naista tai miestä vastaan syyttäen avioliiton rikkomisesta kuin se, että näkee omassa puolisosssa (versus oma idoli) jotain vikaa. Syy on se, että puolisoon on tunneside, on luottanut sokeasti ja toivoisi vielä liiton pelastuvan ennalleen joten ei halua rikkoa sitä ihanteellista kuvaa omasta puolisosta ja tämän heikkoudesta, mutta ulkopuolinen on vieras - > projisoidaan syy häneen vaikka tavallaan oli sen vieraan ansiota, että oman puolison luonne paljastui. Ollaan kuitenkin sen edessä, että on pakko valita jatkaako vai jättääkö, mutta luottamus on mennyt. Joku jatkaakin mutta tietää koko ajan että toinen tekee väärin mutta ei haluta myöntää että on tullut huijatuksi.

Tuskaa tuottaa myös se, että tavallaan joutuu tunnustamaan sen, että on ollut itse hyvin herkkäuskoinen ja sokea eikä ole ottanut ajoissa asioista selvää tai ei ole lukenut selviä merkkejä mitä on ollut ilmassa. Näitä ajatuksia kävi tänään mielessä. Ihan ammatin puolesta mietin näitä ja näen monissa asioissa paljon samoja lainalaisuuksia.

t. kn.