Onko lähes aikuisten poikien vaan luontevampaa asua ja elää arkea isänsä kanssa?

Olen ollut enenevästi ja toistuvasti 16- ja 18-vuotiaiden poikieni kanssa tilanteessa, jossa ovat ehdottoman lojaaleja isäänsä kohtaan ja minä äitinä olen vähän "paitsiossa". Jo ydinperheenä eläessämme olin se vanhempi, joka oli pääosin vastuussa poikien elämästä ja arjesta sekä niiden sujumisesta. Olin se joka osallistui vanhempainiltoihin ja huolehti muutenkin yhteydenpidon kouluun päin, kuljetin harkkoihin ja olin seuratoiminnassa mukana varainkeruussa ym. käytin lääkärissä jne.

Edelleen tilanne on ollut sama ikäänkuin itsestänselvyytenä, vaikka nykyään eri osoitteissa poikien isän kanssa asummekin. Olen hankkinut pojille kaikki suuremmat hankinnat esim. lukion aloittaessaan läppärit, linja-autokortit koulumatkoille jne. Siksikin olen toiminut näin, että pojat saavat ajallaan koulussa tarvittavat jutut. Isänsä kun saattaa unohtaa, "ei ehdi nyt", tai "ei ole rahaa juuri nyt" jne., pelaa asiat usein niin, että loppuviimein se olen minä, joka hankinnat tekee, koska muuten niiden hankkiminen siirtyiri hamaan tulevaisuuteen tai niitä ei hänen taholtaan tulisi hankittua ollenkaan. Alumperin olemme sopineet, että kaikki suuremmat hankinnat (yli 100€) maksetaan puoliksi, mutta näin asiat eivät useinkaan ole menneet.

Temppuilua ja pelaamista poikien kautta on ollut muutenkin yli kolme vuotta sitten tapahtuneen eron jälkeen poikien kanssa monella tavalla. On sovittu ohitseni asioita kyselemättä. Sovittu menoja ja asioita ns. minun viikoilleni niin, että omat sovitut menomme on jouduttu perumaan sen vuoksi, että on sovittu isän kanssa muuta. Isä on antanut luvan vanhemman poikamme ollessa 16v lähteä täysi-ikäisten lukioreissulle laskettelukeskukseen pohjoiseen, johon en ollut antanut lupaa alaikäisyyteen perustuen. Pojan reissulla oleminen paljastui minulle vasta sitten, kun poika ei minulle tulopäivänä ollutkaan maisemissa vaan tuli vasta myöhään illalla kotiin ja veljensä kertoi, että on ollut ko. reissulla.

Paljon on tapahtunut ikävä juttuja, mutta olen pyrkinyt lasten kanssa pitämään välit kunnossa ja avoimena, auttaa heitä kaikin tavoin elämässä eteenpäin. Tietenkin siksi, että ovat minulle äärimmäisen rakkaita ja olen ollut aina tavallaan se läheisempi vanhempi, kunnes eron myötä alkoi kaikenlainen "pelaaminen". Vaikka isänsä tekisi mitä tuntuu, että pojat ovat äärettömän lojaaleja häntä kohtaan. Minun kanssa sovittuja asioita ei taas tarvitse välttämättä noudattaa, eikä sovituista asioista pitää kiinni. En saisi sanoa mistään epäkohdasta, millojn mistäkin saadaan veruke lähteä isän luo, koska "ilmapiiri on niin huono" tai milloin mitäkin. Pojat ovat olleet minun luonani kirjoilla, vuoroviikkosysteemi on muuten meillä.

Mutta mitä mieltä olette, olisiko poikien vaan helpompi elää isänsä kanssa, kun sinne päin ovat kallellaan joka tapauksessa? Koen olevani jäävi tilanteessa, enkä haluaisi antaa myöskään sellaista kuvaa, että minun kanssa voi pelata mielin määrin miten haluaa sekä myös se, että jos luonani sovittuihin asioihin on mahdoton sopeutua niin pitääkö silloin mennä sinne, missä kelpaa? En vaadi älyttömiä, mutta oma osansa pitäisi hoitaa ja sovituista asioista pitää kiinni, sekä olla rehellinen. Kaikkia näitä kuitenkin rikotaan säännöllisesti....