Kuitenkin esim. Erik Fordellin musiikkia sisältävä albumi joka käsittää lähinnä hänen pienimuotoisempia teoksiaan ilmestyi tässä joku aika sitten. Ja Melartinin sinfonioiden uutta levytystä ollaan kai puuhailemassa sikäli kun Melartin seuran tiedoksianto pitää paikkansa. Eihän kait siihen sisälly riskiä jos levytykset tehdään tekijänoikeuspalkkioiden turvin niin kuin Tuukkasenkin taannoinen Merisinfonian ja viulukonserton levytys joka tehtiin Suomen Säveltäjät ry:n toimeksiannosta. Yleensähän julkaistavat uudet levyt ovat kuitenkin ns. kokoelmalevyjä jotka käsittävät useiden suomalaissäveltäjien pienimuotoisia karakterikappaleita ja miniatyyrejä. Juuri nyt muistin että myös Melartinin ja Fordellin mieskuorolauluille omistettua levyä ollaan tekemässä. Mutta juuri näin siis pienmuodot kelpaavat paremmin levytettäväksi suurten sinfonioiden sijaan vaikka esim. joku kriitikko totesi jo kauan sitten v. 1998 että esim. Aaltosen Hiroshima sinfonia saattaisi nimensä ansiosta olla myyvä teos muttei sitä silti olla vieläkään saatu purkkiin.
Itse olen vain niin kyllästynyt ja tympääntynyt siihen Sibeliuksen pakkosyöttöön kun häntä ei millään voi edes noteerata Beethovenin tai Mozartin kaltaiseksi suureksi säveltäjäneroksi eikä hän niin muodoin ansaitse sitä kohtuuttoman suureksi paisunutta arvostusta joka hänen sinfonioiden osaksi on tullut. Suomesta löytyy paljon kiinnostavia sinfonioita muutenkin joita ei ole levytetty koskaan että olisi jo korkea aika levyttää muiden unohdettujenkin suuruuksien musiikkia ja tehdä niitä sitä kautta tunnetuksi. Jonkin verran on tosin levytetty mutta ei se vielä riitä. Levyttää voi myös jonkin Lusesin tai kulttuurirahaston myöntämän sponsorituen turvin. Kyllä se yleisö ja kuluttajat sitten pikku hiljaa löytää sen musiikin pariin. Ja jos ei löydä niin on se ainakin hieno kulttuuriteko josta harvat ja valitut asiantuntijat kuitenkin nauttinevat.
Itse olen vain niin kyllästynyt ja tympääntynyt siihen Sibeliuksen pakkosyöttöön kun häntä ei millään voi edes noteerata Beethovenin tai Mozartin kaltaiseksi suureksi säveltäjäneroksi eikä hän niin muodoin ansaitse sitä kohtuuttoman suureksi paisunutta arvostusta joka hänen sinfonioiden osaksi on tullut. Suomesta löytyy paljon kiinnostavia sinfonioita muutenkin joita ei ole levytetty koskaan että olisi jo korkea aika levyttää muiden unohdettujenkin suuruuksien musiikkia ja tehdä niitä sitä kautta tunnetuksi. Jonkin verran on tosin levytetty mutta ei se vielä riitä. Levyttää voi myös jonkin Lusesin tai kulttuurirahaston myöntämän sponsorituen turvin. Kyllä se yleisö ja kuluttajat sitten pikku hiljaa löytää sen musiikin pariin. Ja jos ei löydä niin on se ainakin hieno kulttuuriteko josta harvat ja valitut asiantuntijat kuitenkin nauttinevat.
Vastaukset 42
Vanhimmat
Tuukkasen meri sinfonia on kyllä levytetty mutta tuubissa ja Spotifyssa siitä tarjoillaan vain 3 osaa ( osin pandiatoninen Intermezzo osa, allegro scherzo kahteen kertaan) kun se muodoltaan on 4 osainen teos siihen kuuluvine laajoine avausosineen 3:tta osaa kauniimpine duettovokaliiseineen ja vaikuttavine kuorojaksoineen, joka edellä mainituilta palvelimilta puuttuu vaikka totta puhuen sekin on fantastisen kauniista alkupuoliskostaan huolimatta muodoltaan hieman hajanainen osa ja loppupuolella se kärsii myös ajoittaisesta inspiraation köyhtymisestäkin joissakin kohdissa muttei himmennä kokonaisuuden autuaaksi tekevää lumousta.
Ärsyttää kun suomessa on niin monta suurta vaiettua säveltäjää joiden suurteoksia kukaan ei levytä mikä on kyllä pahalaista arvokkaan musiikkikulttuurin maahan polkemista ja kaupallisista syistä ja intresseistä levytetään vain sitä sentimentaalikko Sibeliusta yhä uudestaan ja uudestaan. Muualla tällainen tyhmyys ja moraalittomuus ei olisi mahdollista.
Miksei valtiovalta ota intressikseen sponsoroida suomalaisten unohdettujen säveltäjänerojen teosten levyttämistä kuten vaikka kirkkohallitus osaltaan sponsoroi armas Maasalon oratorion levytystä kun kyseessä on arvokas yhteinen kulttuuriomaisuus jota ei saa alistaa markkinavoimille.
Niin ei läheskään kaikki klassinenkaan edusta korkeinta mahdollista laatutasoa jos vertaamme sitä korkeimpaan arvoluokitukseen kohonneisiin säveltäjiin kuten wieniläisklassikoihin, Beethoveniin ja Mozartiin vaan joukkoon mahtuu myös heikkolaatuista sekundaa ja marginaalisempaa musiikkia kaikilta eri aikakausilta mikä ei tarkoita sitä että kaikkien unohdettujen säveltäjien musiikki olisi sellaista koska syynä unohdukseen ei välttämättä ole heikko laatutaso sinänsä vaan se voi johtua myös siitä että säveltäjän musiikki on aikakauteensa nähden tyyliltään anakronistista ja siksi on joutunut tyyliaikakausien väliinputoajaksi.
Miksi aloituksessa Suomalainen isolla?
Kirjoitin sen huolimattomuuksissa en tarkoituksella.
Ruotsalaiset pitävät parempaa huolta musiikkiperinnöstään kuin suomalaiset.
Segerstamkin näyttäisi johtaneen enemmän marginaalisten ruotsalaissäveltäjien sinfonioita levylle kuin suomalaisten, mm. Ture Rangströmiä ja Karl Birger Blomdahlia kun suomessa vain Sibeliusta jollei sitten jotain modernimpaakin. Ruotsissa fordellin kaltaisen 44 sinfonian säveltäjän sinfonioita tai Saikkolaa olisi jo levytetty mutta vain suomessa ollaan niin saamattomia että sekin on jäänyt tekemättä. Ylellä on tosin arkistossaan pari kantanauhatallennetta niistä.
Unohdin että Segerstam on johtanut Leevi Madetojan 1. sinfonian levylle mutta ei kait levyttänyt 2. ja 3. sinfoniaa.
Hämmentävää että monet suomalaiset kapellimestarit ovat menneet ruotsalaisten leiriin johtamaan tuntemattomien ruotsalaisten kuten Atterbergin, Fernströmin ja Blomdahlin sinfonioita mutta oman maan unohdettu musiikkiperintö kuten Saikkolan, Fordellin, Tuukkasen, Melartinin, Ikosen, Aaltosen, Rannan, Karjalaisen ynnä muiden sinfoniat saavat nukkua Ruususen unta. Niille kait sitten maksetaan siitä hyvin.
Suomalainen musiikki ei ilmeisesti myy kyllin hyvin että sitä kannattaisi levyttää. Varsinkaan sinfonioita, niin laadukkaita kuin ne parhaimmillaan voivatkin olla. Tai kyse on yhtä yhtä hyvin myös niiden tunnettavuudesta sillä kukapa nyt jonkun tuntemattoman metsäläissäveltäjän sinfonialevytyksiä ostaisi. Rautavaara, Sallinen ja kumppanit ovat niitä tunnetumpia suomalaisia nykysäveltäjiä joiden musiikki sen sijaan menee kaupaksi.
Huvittavaa miten paljon ruotsalaisten säveltäjien sinfonioita levytetään maailmalla suhteessa suomalaisiin poislukien Sibelius. Esim. Kurt Atterbergin sinfonioita on levytetty Chandos ja CPO merkillä ja jälkimmäisellä vieläpä suomalaiskapellimestarin johtamana joka on mennyt ruotsalaisten leiriin mutta esim. tuotteliaille ja merkittäville Melartinille, Saikkolalle, Fordellille, Aaltoselle, Ikoselle, Ringbomille, Tuukkaselle ym. meikäläis-kapellimestarit eivät ole suoneet ainuttakaan levytystä. Tuukkasen Meri sinfonia on ainoa poikkeus.
Totesin kuunneltuani ja verrattuani Melartinin ja Alfvenin 2. ja 3. sinfonioita keskenään sen seikan että Melartin lyö sinfonioillaan ruotsalaiset emotionaalisella syvyydellä mitattuna. Ainoa poikkeus lienee Alfvenin vaikuttavan kromaattinen 5. sinfonia joka saattaa vetää jossain määrin Melartinille vertoja ja sain siitä hiukan samansuuntaisia tuntemuksia kuin Melartinin sinfonioita kuunnellessa. Alfven totesi siitä itsekin että se ei ole vähiten hienointa mitä hän on kirjoittanut.
Se on kallista raahauttaa sinfonia orkesteri ylipalkattuine kapellimestareineen jonnekkin soittamaan levylle jotain jonka myynti ennuste on noin 3 kpl:tta.
Mutta tuo aloitus, alku oli sinänsä asiallinen, mutta sitten kyseisen kirjoittelijan viestien pakollinen Sibeliuksen niskaan pazkaa osio.
Pystyyköhän tuo aloittaja olemaan mistään mitään mieltä ilman että Sibeliusta on lopuksi pakko haukkua.
Mutta kysymyshän siis oli että miksi vaikkapa Lahti SO/Vänskä/Kamu/Kuusisto on levyttänyt Sibeliusta niinkin paljon kuin on levyttänyt?
No siksi kun sitä menee kaupaksi. Miksi Lahti SO/? ei ole levyttänyt Melartinia eikä Aaltosta eikä Fordellia eikä monia muitakaan? Vastaus on tämän horinan alussa kohdassa jossa esiintyy sana myyntiennuste.
Siis äänitetään Sibelius levy ja myyntiä on odotettavissa siinä määrin että kulut ainakin peittyy ja mahdollisuus jopa voiton tekoon on, mutta äänitetään Melartin/Fordellius/Aaltonen levy ja odotettavissa oleva myynti on niin vähäinen että tehdään satavarmasti persnettoa eli tappiota. Siksi.
Että noin, bisneksen eli kapitalismin karvainen käsi on musiikin kuuntelijan ja olemassaolevien potentiaalisten taide elämysten välissä. Mutta kaikki toivo ei ole vielä mennyt, nimittäin meillähän on tämä kansallinen instituutio nimeltään RSO Helsinki. Joten eiku kirjoittelemaan Hannu Linnulle: Miksi RSO soittelee ulkomaitten säveltäjien tekeleitä kun niitä tekeleitä soitettavaksi löytyisi kotomaastakin? Joten Melartinia, Fordellia, Remu Aaltosta kehiin, Helismaata lainatakseni: Tai kehno muisto teistä jää.
Melartinin sinfonioiden uusien editioiden levytykset ovat Melartin seuran mukaan kuulemma enemmän kuin tarpeen ja siksi on oletettavaa että ne tullaan jossakin välissä soittamaan levylle sillä ne Leonid Grinin Tampere Filharmonian kanssa levyttämät Melartinin sinfoniat ovat kovasti lyhennettyjä versioita ja 3. sinfoniassa josta kehittelyjaksokin on leikattu pois on sävellajisuhteetkin avausosan eräässä kohdassa päin mäntyä. Melartinin sinfonioista no 4 on tyyliltään kansallisromanttisin ja aion vielä tänään testata josko se saisi minussa aikaan samanlaisia psykofyysiä tiloja kuin 2., 3., 5., ja 6. sinfoniat kun olen ensin kuunnellut Alfvenin sinfonioita joihin sitä vertaan.
Miksi sitten ruotsalaisia sinfonioita on levytetty niin paljon jopa ulkolaisille levymerkeille kuten unohdetun Kurt Atterbergin sekavia sinfonioita Chandos ja CPO merkeille vaikka ne tuskin menevät kaupaksi yhtä hyvin kuin vaikka Sibelius? Samoin Hugo Alfvenia on levytetty mm. Bis ja CPO merkeille vaikka hänen sinfoniansa on niiden laadukkuudesta huolimatta suurelta osin unohdettu. Hänen 2. sinfoniansa on kyllä mielestäni tyhjää jauhava verrattuna Melartinin kypsään yksiosaiseen e-mollisinfoniaan no 2.
Saksalainen ja ruotsalainen romantiikka (Brahms, Alfvén) lähtökohtinaan Atterberg kulki kohden impressionismia ja modernimpaa sävelimaisua. Sinfonioita Atterberg sävelsi peräti yhdeksän (1909–56). Hänen musiikkinsa on ollut pitkään hieman unohduksissa sota-aikaisen natsiyhteistyön vuoksi. Nyt Bis, CPO, Chandos ym. merkit ovat alkaneet levyttää hänen sinfonioitaan vaikkeivat ne ajoittaisen sekavuutensa vuoksi kohoa kovinkaan kummoisiksi emotionaalisiksi kokemuksiksi.
Atterbergin sinfonioissa on myös paljon huumoria mutta niitä vaivaa usein teeman keksinnän tavanomaisuus ja musiikin triviaalius ja banaalius ja siksi on syytä ihmetellä mistä tämä levytys innostus johtuu vaikka säveltäjä olikin omana aikanaan ruotsin musiikin keskeishahmoja.
Itse ihmettelen sitä mikä noissa länsinaapurin unohdettujen ja jopa natsisympatioista syytettyjen säveltäjien banaaleissa sinfonioissa viehättää niin kovin että niitä on pitänyt levyttää useammankin kerran tunnetuille levymerkeille kuten BIS, CPO, Chandos, Naxos jne. ja Sibeliusta lukuunottamatta suomalaiset historialliset säveltäjät ovat vaipuneet unholaan orastavasta Melartin renesanssistakin huolimatta. Johtuuko se sitten syrjäisestä sijainnistamme suhteessa maailman metropoleihin, säveltäjiemme musiikin heikosta laadusta vai suomen kansan lyhyestä ja metsäläisyyden varjostamasta historiasta suuriin sivistyskansoihin verrattuna? Melartin ainakin on lunastanut lupauksensa maamme euturivin sinfonkikkona mitä tulee musiikin emotionaaliseen syvyyteen ja ekspressiiviseen melodiseen kauneuteen jota Sibelius paralle ei ollut suotu.
Eihän asiallinen kritiikki ole mitään loan heittoa.
Puhuit myyntiennusteesta mutta eräs kriitikko arveli nimensä perusteella Erkki Aaltosen Hiroshima sinfoniaa v. 1949 hyvinkin myyväksi teokseksi mutta tästä huolimatta sitä ei ole vieläkään levytetty.
Toisesta sinfoniasta tuli Aaltosen suurin menestys. Sitä esitettiin Itä-Euroopassa ja
myös itse Hiroshimassa.
Kotimaassaan Aaltosta syytettiin laskelmoinnista, mutta ilmeisen aiheettomasti.
Teos kuulostaa hyvin rehelliseltä ja syvästä vakaumuksesta syntyneeltä musiikilta.
Tyylillisesti se ammentaa Sibeliuksesta, Shostakovitshista ja uusklassismista.
Hiroshima on orkestroitu huomattavan ammattitaitoisesti. Osa itämaisista sävyistä
tuntuu päälle liimatulta, mutta Aaltonen on parhaimmillaan hyvin kekseliäs
äänenvärien yhdistelijä. Teema-aines ei valitettavasti ole kovin mieleenpainuvaa
ainakaan kertakuulemalta.
Sinfonia jakautuu viiteen taitteeseen. Sinfonista jännitettä haittaa katkelmallisuus, ja
ohjelmallisuus on joskus hieman osoittelevaa.
Uhkaava alku ennakoi tulevaa draamaa, ja japanilaisittain soiva lyyrinen taite tuntuu
kuvaavan Hiroshiman idylliä rauhan aikana. Sotarummut kumisevat pitkin matkaa,
ja lopulta pommi lähtee hitaasti putoamaan aiheuttaen valtavan räjähdyksen. Sitä
seuraa tuska ja ihmisten hätäännys.
Eniten liikutuin räjähdyksen jälkeisestä Epitafio, Andante funebre -osasta. Huilun
hiljaisesta valituksesta ja marssien kaiuista kasvaa esiin hyvin kaunis melodia.
Hiroshima on soittamisen arvoinen teos, joka kannattaisi myös levyttää. Nimensä ja
helposti seurattavan ohjelmallisuutensa ansiosta se voisi olla hyvinkin myyvä
sävellys.
Kriittisesti tarkasteltuna todella klassisen metodin puuttuminen sellaisen imelän siirappimaisen ja löysän vetelän kansallissymbolimme transformaatioteknisestä repertoaarista tekee Sibasta paitsi sentimentaalikon ja epärytmikon myös amatöörimäisen ja provinsiaalisen kotiseututaiteilijan jonka sinfonioista puuttuu todellinen sinfoninen draama kuten tyrskyissä kamppailevan laivan kohtalondraama tai atomipommin kylvämä tuho Hiroshimassa Enola Gay nimisen flyiing fortress, lentävän linnoituksen pudottamana josta E.A. teki suurta sinfonista draamaa ja oli varsin suosittu teos 50-luvulla itä-blokissa ja japanissa. Kas kun Karajan ja dg eivät sitä levyttäneet vaan surkea ja pop-maailmaa viehättävä primitivismi kelpasivat Carl Orffin tyhjänpäiväisissä keitoksissa josta kontrapunktia, harmonista mielikuvitusta tai melodista kekseliäisyyttä saa hakea kuten kaupallisesta popista alalajeineen yleensä joka ei vetoa intellektuelleihin ja kultivoituneisiin taiteen nautiskeluijoihin.
Puheet siitä että meillä on Sibelius ja heillä (ruotsalaisilla) on Alfven ovat aivan turhia koska kumpikin heistä oli maakuntasarjan säveltäjä ja vasta Melartin kohoaa sinfonioillaan ajoittain universaaliin suuruuteen.
En ymmärrä miksei RSO esitä nykyään Melartinin sinfonioita nyt kun niistä on olemassa uudet editiot. Soitetaanhan niitä Yle klassisellakin.
RSO:ssa suositaan Melartinia heikompaa ohjelmistoa kuten esim. umpitylsää Schönbergin kamarisinfoniaa.
1900-luvulla alettiin myös käyttää termiä "kamarisinfonia" pienelle orkesterille, ts. kamariorkesterille sävelletystä sinfoniasta, joita mm. Schönberg sävelsi tonaalisella kaudellaan,ja jonka ensimmäinen kamarisinfoniassa opus 9, "kaksikasvoinen peili", kuten siitä on sattuvasti sanottu, voidaan jo erottaa vivahduksia etsiskelevästä tyylistä ja jota voidaan pitää niin kutsutun "Uuden Musiikin" lähtökohtana vielä suuremmassa määrin kuin hänen sinfonista runoansa Pelléas ja Melisande tai jopa hänen teostansa "Gurre-lieder".
Teos kuvastaa toisaalta Schönbergin romantiikan aikaa ja toisaalta hänen kokeilunhaluaan. Ollessaan yhä velkaa perinteelle monin tavoin, kamarisinfonia ilmentää muotosarjallista muutosta musiikillisessa ajattelussa, jonka olemassaolosta Schönberg itse ei ollut täysin tietoinen tähän aikaan.
Nimitys "kamarisinfonia" ei ainoastaan viittaa sinfoniaan, joka käyttää kamariorkesteria, kamarimusiikillisia voimia, vaan nimenomaisemmin tekstuuriltaan kamarimusiikilliseen sinfoniaan, lähestymistapa, joka välttämättömästi takaa, että jokainen ääni on ajateltu viimeistä yksityiskohtaa myöten. Tästä johtuen teoksessa ei ole melodian tai säestyksen kaavamaisuutta.
Eikä tämä prosessi ole ulottumatta teoksen kokonaismuotoon. Koska muodollisesti yksittäisten osien teemat ja sivuteemat ovat läheisessä keskinäisessä suhteessa toisiinsa, Schönberg saattoi luopua klassisten esikuvien mukaisesta osien mallista, kuten hän oli luopunut ensimmäisessä d-mollijousikvartetossaan ja valita sen sijaan yksiosaisen sinfonisen muotorakenteen.
Seitsemännessä sinfoniassaan Sibelius toteutti uutta luovana muotoperiaatteena rakennekaavan, jonka siis Arnold Schönberg - mahdollisesti Mahlerin 5. sinfoniasta idean saatuaan - keksi kyseisessä 1. kamarisinfoniassaan vuodelta 1906 ja jota sittemmin myös Franz Schmidt käytti 4. sinfoniassaan vuonna 1933.
Siitä huolimatta viisi jaksoa joista Schönbergin teos muodostuu, voidaan tunnistaa ensimmäisellä kuulemalla: 1. Sonaatti-Allegro, 2. Scherzo, 3. Kehittely, 4. Adagio, 5. Kertaus ja Finaali. Teoksen monista teemoista viidestä päällekkäisestä puhtaasta kvartista rakennettu pääteema on saavuttanut tiettyä kuuluisuutta sen fanfaarimaisesta luonteesta johtuen.
Berliinin matkallaan Sibelius oli konsertissa kokemassa kuinka Schönbergin kamarisinfonialle vihellettiin ja huudettiin. Hän aavisteli, että tämän "musiikillisen kubismin" takana on jotain suurta, mutta epäili, että Schönberg ei kykenisi toteuttamaan sitä. "Että voi nähdä asiat näin käy kyllä päinsä. Mutta korvien piinaa se on. Aivojenpinnistyksen tulos." Schönbergin jousikvartetto n:o 2, opus 10, antoi hänelle ajateltavaa: "Hän kiinnostaa minua tavattomasti." Kesällä hän lausui yhdysvaltalaiselle musiikkilehdelle: "On säveltäjä, jota ihailen suuresti: Arnold Schönberg." Tuolloin hän ihaili jousikvarteton Schönbergiä, mutta vierasti kamarisinfonian, jotka molemmat vielä kuuluvat hänen tonaalisen kautensa teoksiin, uusia konstruktiivisia pyrkimyksiä, jotka leimaavat kamarisinfoniaa siitä huolimatta, että se on kvartettoa edeltävä teos.
Teoksissa kuten "Kirkastettu Yö" tai "Pelléas ja Melisande", joka on suurimpia koskaan sävellettyjä sinfoninen runoja, huomaamme Schönbergin hyväksyvän melkein varauksitta myöhäisromanttisen tonaalisen sävelkielen premissit, ja huolimatta epätavallisen eloisasta ja hyvin integroidusta sisäisten äänten rakenteesta ja ajoittaisesta erityisen laaja-alaisesta bassolinjasta nämä teokset korkeintaan vihjaavat , mihin suuntaan Schönbergin asiat todellisuudessa olivat kehittymässä.
Verrattuna näihin varhaisimpiin tonaalisiin teoksiin vain muutamaa vuotta myöhemmin syntyneet teokset paljastavat Schönbergin älyllisen voiman, joka oli painokkaasti tunkeutumassa vaistomaisempiin prosesseihin; jos Schönbergin kamarisinfonioita verrataan esimerkiksi "Verklärte Nachtiin" ja varhaisiin liedeihin, niissä on uskomatonta voimaa ja driveä - ne ovat teoksia, joita ihmeellisen luja käsi kontrolloi. Siinä missä "Kirkastettu Yö" on rapsodinen ja oikullinen, raukea ja sekvenssimäinen, kamarisinfoniat ovat tiukkoja ja ohjattuja, funktionaalisia ja klassisia.
Schönberg oli ennen minun lempisäveltäjäni kunnes hurahdin kansalliseen myöhäisromantiikkaan.
Schönbergin dodekafoninen musiikki on liian älyllistä sisältämättä juuri minkäänlaista emotionaalista kosketuspintaa.
Schönbergin ooppera Mooses ja Aaron on kyllä hieno teos keskeneräisenäkin Pierre Boulezin johtamana. Säveltäjä anoi turhaan koko Yhdysvalloissa viettämänsä ajan siihen apurahaa jota ei koskaan myönnetty. Schönberg palasi myös joissakin teoksissa kuten oodi Napoleon Bonapartelle kvasitonaalisuuteen.
Sopii toivoa ainakin Melartinin sinfonioiden uusien editioiden levyttämistä siksi että ne ovat Melartin seurankin mukaan enemmän kuin tarpeen sillä Ondinen kokonaislevytyksessä Melartinin sinfoniat ovat välillä merkittävästikin lyhennettyjä ilman että tätä on edes levytekstissä mainittu kuten 3. F duuri sinfonia josta puuttuu mm. 1. osan kehittelyjakso jossa kohtaa sävellajisuhteetkin on päin mäntyä ja muutama pätkä osan alkupuolelta.
Melartinin sinfoniat edustavatkin usein suomalaista kansallista postromantiikkaa tai kansallisromantiikkaa parhaimmillaan saksalaisen orkesteritraditioon kytkeytyen kun sibelius löysi kutsumuksensa tuhansien järvien maan metsäläisyydestä ja anakronistisesta ja staattisesta klassismista ollessaan toivottoman vanhanaikainen säveltäjä josta aika on ajanut ohi.
Sibeliuksen sinfonioista puuttuu usein kuitenkin sekä suurta orkestraalista voimaa sen ollessa lähes kamarimusiikillista tekstuuriltaan että pitkälinjaisten ja laajakaaristen suurten romanttisten lauluteemojen ekspressiivistä melodista kauneutta Sibeliuksen käyttäessä toisinaan laskevia ja kääntäen nousevia diatonisia kolmisävelaiheita sinfonioidensa temaattisena materiaalina kun Tapiolassa ei ole kunnon teemaa laisinkaan.
Sibelius oli tottunut käyttämään alkoholia helpottaakseen ramppikuumettaan ja käsien vanhemmiten pahenevaa vapinaa. Kotona Ainolassakaan seitsemännen sinfonian kirjoitus ei tahtonut sujua ilman kättä vakauttavia lasillisia. Koska Suomessa oli kieltolaki, Sibelius joutui turvautumaan myös pirturesepteihin. Ei siis ole näin ollen mikään ihmekään jos Sibelius ei kyennyt valamaan objektivoitua tunnetta musiikkiinsa ollessaan säveltäessään alkoholin vaikutuksen alainen.
Suomen musiikissa Sibeliuskultti onkin suuri erehdys joka on varjostanut suomen musiikinhistoriaa suomen musiikin kultakaudelta saakka tähän päivän väärin argumentein. Sibeliuksen musiikki on lisäksi niin kesyä ja vaatimatonta ettei sillä pitäisi millään muotoa olla johtoasemaa suomen säveltaiteessa vaan pikemminkin peränpitäjän rooli sillä onhan nyt osoitettu kuinka frigidiä kitschiä hänen sinfoniansa ovat laadultaan.
Sibelius johti jollakin euroopan kiertueella jonkun konsertin humalassa ja pisti sen kesken poikki luullen olevansa harjoituksissa ja vaikka konsertti sujuikin sen jälkeen hyvin Aino Sibeliuksen korvissa musiikki soi kaaoksena ja hän oli kauhuissaan.
Sibelius sävelsi laajan tuotannon ollakseen sellainen soppaukko kuin oli mutta ilmankos tämän takia hänen musiikkinsa ei representoikaan mitään imaginaarisia intohimoja kuten monen muun säveltäjän musiikki.
Levyhyllyn kahluu artikkelissa kirjoitetaan Sibeliuksen sinfonioista mm. seuraavaa johon en kaikkeen kykene yhtymään:
"Jean Sibelius sävelsi sinfonista musiikkia viidellä vuosikymmenellä 1890-luvulta 1930-luvulle. Tänä aikana hän eteni omintakeista polkua ohjelmallisesta kansallisromantiikasta sinfonisten muotojen moderneihin uudelleenmuotoiluihin, äärimmäiseen tiivistykseen ja lopulta ehkä henkilökohtaiseen umpikujaan. Hyvin omaperäisen ja ainutlaatuisen seitsemän numeroidun sinfonian sarjan jälkeen ei maailmalle enää kahdeksatta lähetetty, vaikka säveltäjä sellaisen monta kertaa eri tahoille lupasi. Kahdeksas sinfonia edistyi todennäköisesti melko pitkälle – eräiden käsikirjoitukset vilaukselta nähneiden aikalaisten mukaan siinä oli merkittävä osa kuorolle – mutta lopulta hiljaisuus jäi pysyväksi. Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan kahdeksannen sinfonian tuntemattoman laaja raakaversio päätyi Ainolan uuninpesään joskus 1940-luvulla. Ehkä Sibeliuksen kuuluisan itsekritiikin ja masennustaipumuksen yhdistelmä pani hänet lukkoon; ehkä kansallisomaisuudeksi korotettu säveltäjä lamautui paineiden alla; tai ehkä hän vain sävelsi itsensä umpikujaan. Sibeliukselle oli tärkeää, että hänen sinfoniansa kasvoivat orgaanisiksi kokonaisuuksiksi, joissa orkesteria käytettiin taloudellisesti, koruttomasti, ja jotka tekivät aina jotain uutta. Ehkä tämä tie oli kuljettu loppuun jo Seitsemännen sinfonian ja Tapiolan myötä."
En pidä Sibeliuksen 7. sinfoniasta koska se on niin laahaavaa ja staattista, frigidiä anakronistista klassismia edustavaa musiikkia, josta puuttuu emotionaalinen syvyys ja ekspressiivinen melodinen kauneus sekä orkestraalinen voima ja väriloisto ja jota on myös kutsuttu urkuhymniksi.
Jossakin oli puhetta suomalaisten sinfonioiden levyttämisestä niin amattimuusikot olivat suurin piirtein vain kohauttaneet olkapäitään ja sanoneet että eikös niitä ole jo aika hyvin levytetty. Mutta verkkokauppa Amazonin nettivuilla jossa kaupattiin Tuukkasen meri sinfoniaa kysyttiin että mitenkäs on Saikkolan, Furuhjelmin, Rannan, Ringbomin, Aaltosen, Fordellin ym. laita ts. miksei heidän musiikkiaan ole levytetty?
Ne jotka levyttävät jatkuvasti Sibeliuksen frigidejä ja anakronistisia sinfonioita juoksevat vain rahan perässä. Sibeliuksen sinfonioiden suht heikko tai melko keskinkertainen musiikillinen kvaliteetti ja taso ei ansaitse tällaista massalevyttämistä samoista teoksista kun sinfoniarepertoaari on tosiasiassa paljon laajempi ja kiehtovampi. Mutta raha ilmeisesti korvaa tämän puutteen sikäli kun niitä tosi faneja riittää jotka haluavat kerätä hyllyynsä joka ainoan Sibeliuksen sinfonian uuden levytyksen. Mutta epäilen sitä.
Minä en ainakaan ostaisi yhtään ainutta Sibeliuksen surkuhupaisien sinfonioiden uutta levytystä joiden varsin ekonomisesta ilmeestä puuttuu orkestraalinen voima ja väriloisto.
Sibeliuksenkin sinfoniat ovat musiikilliselta ilmeeltään vaatimattomia ekonomisessa orkesterinkäytössään mutta suoranainen ihme on miksi niin surkeita teoksia kuin Segerstamin vapaapulsatiivisia "sinfonioita" joissa jouset vellovat ilman suuntaa tai päämäärää kukaan on viitsinyt levyttää?