Kaikki joskus alkoi syksyllä, lokakuun alussa.. olin kaikin puolin onnellinen, oli pete oli jaska, oli työ. aloin olemaan niin kyllästynyt kaikkeen. Ahdistuin ja panikoin. Olin kuin liisa ihmemaassa, eksyin omasta itsestäni. en tiennyt olinko sama jaksava Jaana, johon olin itse tutustunut 19-vuoden ajan. Pettymystä, omaan itseen, hajoisin tuhanteen palaan. joskus edelleen ahdistus nostaa päätään, mistä nämä pelot ja fiilikset tulee, istun keittiössä ja kirjoitan ajattelen että jos takana seisoo joku, tiedän, en usko, en usko yhtään että siinä seisoo joku. pelkään vaan. Miksi ihmeessä pelkään asioita jota ei välttämättä tule edes tapahtumaan.. Tunnen voivani paremmin kun ennen, mutta kuitenkin.. joku idioottimainen ajatus saa taas pienen sieluni pelkäämään. Missä olen, miksi mulle tuli tämmöinen..
Yksi ilta itkin, itkin ja itkin, pelotti harmitti, olin niin kyllästynyt ja inhosin itseäni, olin tehnyt väärin peteä kohtaan, sillä hetkellä kaikki vaan tuli eteen mitä olin tehnyt, valehtelut, kaikki tämä ahdistus päälle. Ymmärrän nyt että omalla jaksamisella on rajansa. ei kaikkea voi kukaan jaksaa. Miksi ihmeessä kaikki tuntui niin pelottavalta, sairaudet ympäristön tarkkailu, ihan kaikki.
Tavallinen arki ilta kotosalla, aamusta asti huomasin et petri on vihanen siitä kun sanoin jarille vain hyvää kevättä.. Valehtelin tupakan poltosta, en tätä tuskaa jaksa edes kuvata tuhat sata kiloa painaa harteilla, pelkään että menetän itsehillinnän. Ei näissä ajatuksissa ole päätä ei häntää, ei mitään.. on ikävä kotia tuttua tietä jonka varrella koti on. Sitä tuttua isän möreää ääntä, äidin iloista naurua, jonin ja mun sisaretta, Ikävä vaan on.. Niitä nuoruus vuosia jolloin ei ollut huolen häivää, koulun kun suoritti se riitti.
Muistan huoneeni sen ikkunan alle nukahdin monena ilta miettien millainen olen, sen minä kadotin ne tuhannet tutustumiset itseeni, sen olen totaalisesti kadottanut. Istun nyt uudessa elämässä, itseni hukattuna.. Onnea tunnen, joinakin hetkinä, rakkautta tässä on. Mietin monesti isän rakkautta, se oli sanatonta, eleetöntä monta vuotta, nyt kun kuulen sen sisäisen kaipuun, jonka isä haluisi olevan, perheen koossa. Lintu lensi omille teilleen, joni seuraavaksi. En tätä koommin ole ajatellut pois muuton jälkeen, nyt se vaan mieleen.
Petri istuu sohvalla sen hymy, saa ajattelemaan paremmin, se n vahva kyllä se jaksaa, tiedän että lanka palaa loppuun jos asiat ei muutu. Lanka palaa pikku hiljaa, toivon että se saa juuret ja kasvaa takaisin. elämä on kyyneliä ja hymyä..
En laita lankaa palamaan, se vaan palaa jos annetaan sen palaa, rakkaus on asia jonka sen korjaisi.
Kirjoitan mitä mieleen juolahtaa, helpottaa.
Työni antaa yhtä paljon kun ottaakin.. Olen tyytyväinen kun saan tehtyä ihmisille hyvän mielen, ja toivon että saan heidän arjesta parempaa. Miksi en suoriudu omasta elämästäni niin, en saa tyydytettyä rakkaitani niin kuin pitäisi. eikä tunteitani petri osaa edes kunnolla tulkita, ikävän vanhempiin se otti ero puheena, tuntuu että kaiken saa selittää juurta jaksaen, ei tunnu olevan petrin kanssa sellaista ahaa nyt ymmärrän mitä tarkotat fiiliksiä… näin tunnen kun taas kirjoitan, ihmettelen juuri miksi pelkään niin isoa asiaa ahdistuksen aikana, jotai skitsoa, sehän on tosiaan vaan sairaus monien joukossa, johon on lääkkeet ja hoito.. ahdistaa pirusti, itkettää.. Ihme olo, jyllää, tuntuu että se saa mut taas pelkäämään, miks tää ei voisi jo loppua, olen niin väsynyt tähän. Missä se oikea aito jaana on, vintillä varmaan. Olen väsynyt nukuin huonosti, naapurit kolistelivat, totisesti, ehkä hetken taas ajattelin että ei ne oikeasti, ehkä vaan kuvittelen, illalla kävelin kotiin, olin kuin peto hyökkäys tilassa, katselin ympärille, joka kulman taakse. Kädet hikoaa, vatsaa vääntää, sellanen jännittynyt olo. Yksin tätä on käytävä läpi, musta tuntuu että hoito on jossain määrin mennyt mönkään, Lopetin 5 päivää sitten masennus lääkkeet, ehkä niistä oli apua, mutta oli niissä niin paljon sivuvaikutuksia etten niitä viitsi edes syödä, kyllä tästä on käveltävä läpi sisulla, sisulla joka mulle on suotu, ja jota mulle äiti on opettanut. Sillä kyllä pitäis pärjätä raskaassakin ylämäessä, tämän aikana on kuin olisi kävellyt mont everestiä viimeisillä voimilla, tavoittamatta korkeaa huippua. Siellä korkealla huipulla ahdistus loppuisi, sinne minä vielä kiipeä, tosin kyllä vain mielen avulla. Ihmisen mieli on kyllä aika tavoittelematon, ei siihen saa oiken kontaktia, et voi vaikuttaa omaan mieleesi kuin fyysisillä ympäristö tekijöillä, liikunnalla, juhlimatta, polttamatta, kokemalla elämässä oikeastaan vain hyvää, menestymällä elämässäsi, olethan muuten muiden silmissä, laiska työtön nuori, tosin tätä en onneksi ite koe, mutta voisin vaan kuvailla tätä elämän vaatimus tasoa näin. Luin psykologian kirjaa, tulkitsin tämän itse nuoruuden neuroosiksi, henkiseksi kriisiksi, mutta psykiatria on ala johon en halua edes puuttua, se tohtori sua kuuntelee oman tiedon lähteensä mukaan. Lukenut vain psykologiaa ja tulkitsee sut kirjan mukaan, määrää lääkkeet.
Yksi ilta itkin, itkin ja itkin, pelotti harmitti, olin niin kyllästynyt ja inhosin itseäni, olin tehnyt väärin peteä kohtaan, sillä hetkellä kaikki vaan tuli eteen mitä olin tehnyt, valehtelut, kaikki tämä ahdistus päälle. Ymmärrän nyt että omalla jaksamisella on rajansa. ei kaikkea voi kukaan jaksaa. Miksi ihmeessä kaikki tuntui niin pelottavalta, sairaudet ympäristön tarkkailu, ihan kaikki.
Tavallinen arki ilta kotosalla, aamusta asti huomasin et petri on vihanen siitä kun sanoin jarille vain hyvää kevättä.. Valehtelin tupakan poltosta, en tätä tuskaa jaksa edes kuvata tuhat sata kiloa painaa harteilla, pelkään että menetän itsehillinnän. Ei näissä ajatuksissa ole päätä ei häntää, ei mitään.. on ikävä kotia tuttua tietä jonka varrella koti on. Sitä tuttua isän möreää ääntä, äidin iloista naurua, jonin ja mun sisaretta, Ikävä vaan on.. Niitä nuoruus vuosia jolloin ei ollut huolen häivää, koulun kun suoritti se riitti.
Muistan huoneeni sen ikkunan alle nukahdin monena ilta miettien millainen olen, sen minä kadotin ne tuhannet tutustumiset itseeni, sen olen totaalisesti kadottanut. Istun nyt uudessa elämässä, itseni hukattuna.. Onnea tunnen, joinakin hetkinä, rakkautta tässä on. Mietin monesti isän rakkautta, se oli sanatonta, eleetöntä monta vuotta, nyt kun kuulen sen sisäisen kaipuun, jonka isä haluisi olevan, perheen koossa. Lintu lensi omille teilleen, joni seuraavaksi. En tätä koommin ole ajatellut pois muuton jälkeen, nyt se vaan mieleen.
Petri istuu sohvalla sen hymy, saa ajattelemaan paremmin, se n vahva kyllä se jaksaa, tiedän että lanka palaa loppuun jos asiat ei muutu. Lanka palaa pikku hiljaa, toivon että se saa juuret ja kasvaa takaisin. elämä on kyyneliä ja hymyä..
En laita lankaa palamaan, se vaan palaa jos annetaan sen palaa, rakkaus on asia jonka sen korjaisi.
Kirjoitan mitä mieleen juolahtaa, helpottaa.
Työni antaa yhtä paljon kun ottaakin.. Olen tyytyväinen kun saan tehtyä ihmisille hyvän mielen, ja toivon että saan heidän arjesta parempaa. Miksi en suoriudu omasta elämästäni niin, en saa tyydytettyä rakkaitani niin kuin pitäisi. eikä tunteitani petri osaa edes kunnolla tulkita, ikävän vanhempiin se otti ero puheena, tuntuu että kaiken saa selittää juurta jaksaen, ei tunnu olevan petrin kanssa sellaista ahaa nyt ymmärrän mitä tarkotat fiiliksiä… näin tunnen kun taas kirjoitan, ihmettelen juuri miksi pelkään niin isoa asiaa ahdistuksen aikana, jotai skitsoa, sehän on tosiaan vaan sairaus monien joukossa, johon on lääkkeet ja hoito.. ahdistaa pirusti, itkettää.. Ihme olo, jyllää, tuntuu että se saa mut taas pelkäämään, miks tää ei voisi jo loppua, olen niin väsynyt tähän. Missä se oikea aito jaana on, vintillä varmaan. Olen väsynyt nukuin huonosti, naapurit kolistelivat, totisesti, ehkä hetken taas ajattelin että ei ne oikeasti, ehkä vaan kuvittelen, illalla kävelin kotiin, olin kuin peto hyökkäys tilassa, katselin ympärille, joka kulman taakse. Kädet hikoaa, vatsaa vääntää, sellanen jännittynyt olo. Yksin tätä on käytävä läpi, musta tuntuu että hoito on jossain määrin mennyt mönkään, Lopetin 5 päivää sitten masennus lääkkeet, ehkä niistä oli apua, mutta oli niissä niin paljon sivuvaikutuksia etten niitä viitsi edes syödä, kyllä tästä on käveltävä läpi sisulla, sisulla joka mulle on suotu, ja jota mulle äiti on opettanut. Sillä kyllä pitäis pärjätä raskaassakin ylämäessä, tämän aikana on kuin olisi kävellyt mont everestiä viimeisillä voimilla, tavoittamatta korkeaa huippua. Siellä korkealla huipulla ahdistus loppuisi, sinne minä vielä kiipeä, tosin kyllä vain mielen avulla. Ihmisen mieli on kyllä aika tavoittelematon, ei siihen saa oiken kontaktia, et voi vaikuttaa omaan mieleesi kuin fyysisillä ympäristö tekijöillä, liikunnalla, juhlimatta, polttamatta, kokemalla elämässä oikeastaan vain hyvää, menestymällä elämässäsi, olethan muuten muiden silmissä, laiska työtön nuori, tosin tätä en onneksi ite koe, mutta voisin vaan kuvailla tätä elämän vaatimus tasoa näin. Luin psykologian kirjaa, tulkitsin tämän itse nuoruuden neuroosiksi, henkiseksi kriisiksi, mutta psykiatria on ala johon en halua edes puuttua, se tohtori sua kuuntelee oman tiedon lähteensä mukaan. Lukenut vain psykologiaa ja tulkitsee sut kirjan mukaan, määrää lääkkeet.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Omaan mieleen voi parhaiten vaikuttaa juuri hiljentymällä, pysähtymällä.
Paikan voi hakea ulkoa puun alta tai kotoa mukavasta sohvan nurkasta. Voi olla ihan hiljaa ja antaa ajatusten lentää tai voi vaan istua ja katsella tai kuunnella siinä samassa lempimusiikkia.
Minäkään en suosisi lääkkeitä, muuta kuin ääritapauksessa.
Levottomuus kuuluu nuoruuteen, ei se outoa ole, mutta hetkittäin järkyttävän tuskallista. Mutta se menee ohi. Täytyy vain malttaa odottaa.
Sinulla on onneksi hyvät kotiolot, joten sieltä saat varmasti tukea ja hyväksyntää vaikeisiin hetkiisi ja tuntemuksiisi?
Jaa tuskaasi myös jonkun luetettavaksi koetun ihmisen kanssa, mutta jaa hänen kanssaan myös onnen tunteitasi, ettei mene liian raskaaksi.
Pidä mielessäsi muutamia elämäsi onnen hetkiä ja palauta niitä mieleesi synkkinä hetkinä.
Synkkyys on ohi menevää, sitten tulee taas aurinkoisia hetkiä, joiden avulla voi yrittää kahlata läpi seuraavan synkän kauden, sillä sellaista elämä on; ylämäki-alamäki ja kaikkea siltä väliltä.
Kaikkea hyvää nuoruuteesi!
Minun nuoruuteni oli traumaattinen isän alkoholismin vuoksi, mutta nyt, melkein neljäkymppisenä, olen vihdoin pääsemässä sen yli.