Muistan hämärästi lukion psykologian tunneilta teorian, jonka mukaan ihmisen "traumat" ym. henkisen puolen ongelmat johtuvat lapsuudesta ja etenkin äidin vaikutuksesta (teoria nyt ei mennyt juuri näillä sanoilla; tämä oli todella supistettu yhteenveto asiasta...). Pidin sitä silloin huuhaana, olinhan aina pitänyt omaa äiti-suhdettani mitä parhaimpana. Olin aina kertonut äidille lähes kaiken ja sanoin aina, että olemme kuin parhaat kaverit.
Meillä oli kuitenkin lapsena melko tiukka kuri ja kasvatus. Ikävistä asioista ei myöskään puhuttu kotona, niiden ikäänkuin kuviteltiin katoavan, kun niistä ei puhuta. Meillä varottiin aina sanomasta pahasti toisillemme, pahaa oloa ja kiukkua ei siis "saanut" purkaa. Ne vaan puhistiin sisäänpäin. Nämä olivat sellaisia kirjoittamattomia sääntöjä, nämä oli vain oppinut lapsena tulkitsemaan näin. Sillä jos menit sanomaan pienenkin poikittaisen sanan äidille, oli seurauksena monen päivän mökötys, raskas huokailu, mykkäkoulu, tiuskiminen. Ja pienelle lapselle/nuorelle aikuiselle todella raskas syyllisyyden tunne: nyt suututin taas äidin ja siitä saa kärsiä koko perhe.
Isän kanssa tätä ongelmaa ei ollut, mutta tietysti opittu käytös esti purkamasta kiukkua myös isälle. Isä oli myös "tottunut" (=alistunut?) äidin tyyliin suuttua ja vetäytyi pois omiin oloihinsa. Asiaa ei siis käsitelty vaan muutaman päivän mökötyksen jälkeen se oli ikäänkuin unohtunut ja taas piti muistaa varoa, ettei vain suututa äitiä.
Opin siis lukemaan äidin ilmeitä, eleitä, raskaita huokailuja, joista tiesin, että nyt on taas tullut sanottua/tehtyä jotain, että äiti on suuttunut. Äiti ei siis sanonut mitään, sillä hänkin tiesi toimintansa kyllä informoivan meitä tarpeeksi.
Luulin myös aina sen olevan hyvä asia, ettei meillä koskaan riidelty. Sanoin aina, ettei munkaan lasten tarvi nähdä riitelyä, kun en ole itsekään joutunut sitä näkemään. Niin... Meillä ei siis edes keskusteltu mieltä painavista asioista ja muiden ihmisten kanssa kommunikoidessa luulin, että heti vähänkin vakavampaan sävyyn käyty keskustelu oli riitelyä ja menin ihan lukkoon ja aloin itkeä ja luulin tehneeni jotain todella väärää.
Nykyään äiti ylpeänä kertoo, kun hänen tyttärellään ei ollut hankalaa murrosikää. Toisin sanoen en pystynyt hakemaan omia rajojani enkä itsenäistymään, sillä pelkkä oman huoneen oven paiskaiseminen kiinni suutuksissani riitti laukaisemaan äidin erittäin rankaisevan ja syyllistävän mökötyksen. Minkähän takia siis hänen tyttärellään ei ollut ns. normaalia murrosikää...?
Minkähän takia hänen tyttärensä nyt noin 10 vuoden jälkeen päätyi psykoterapeutin puheille...? Istuntojen alkuvaiheessa tunsin raskasta syyllisyyttä jo siitäkin, kun kerroin terapeutille äidin käytöksestä (jota en vielä siinä vaiheessa edes osannut pitää mitenkään ratkaisevana tekijänä). Istuntojen jatkuessa alkoi selvitä, miten äidin todella hallitseva käytös oli vaikuttanut koko aikuisikäni ihmissuhteisiin, ts. suhtautumiseeni ihmisiin, ja etenkin suhtautumiseeni itseeni, itsenäistymättömyyteeni, ahdistavaan olooni ja näiden kaikkien summana puhjenneeseen masennukseeni.
Nyt alan pikku hiljaa olla voiton puolella. Olen alkanut oppia, että mulla on oikeus vaatia myös itselleni asioita ja sanoa äidille vastaankin tuntematta syyllisyyttä hänen suhteettoman syvästä loukkantumisestaan/suuttumuksestaan. Vielä vuosi takaperin menin itkien pyytämään anteeksi erästä sanomistani, vaikka äidillä ei oikeasti olisi ollut mitään oikeutta suuttua ko. asiasta. Niin raskasta syyllisyyttä tunsin edelleen, vaikka ikää on kohta 30.
Nyt on vajaa puoli vuotta terapiaa takana ja jatkuu vielä. Nyt alan päästä irti aiheettomista syyllisyyden tunteistani. En aio suostua siihen enää. Tällä hetkellä tunnen vain syvää katkeruutta ja joskus vihaakin äitiäni kohtaan, että hänen takiaan olen ollut kykenemätön normaaleihin ihmissuhteisiin ja itsenäisiin päätöksiin ja ratkaisuihin elämässäni. Tietenkään en ole voinut sanoa näistä asioista äidilleni, sillä sehän olisi katastrofi hänelle. Ehkä ajan mittaan pystyn muokkaamaan tunteeni asiallisen neutraaleiksi niin, että yhteydenpito ja kommunikointi onnistuu normaalin aikuismaisesti.
Onneksi ymmärsin ylittää sen todella korkean kynnyksen mennä terapiaan. Vielä ei ollut myöhäistä saada solmuja auki.
Meillä oli kuitenkin lapsena melko tiukka kuri ja kasvatus. Ikävistä asioista ei myöskään puhuttu kotona, niiden ikäänkuin kuviteltiin katoavan, kun niistä ei puhuta. Meillä varottiin aina sanomasta pahasti toisillemme, pahaa oloa ja kiukkua ei siis "saanut" purkaa. Ne vaan puhistiin sisäänpäin. Nämä olivat sellaisia kirjoittamattomia sääntöjä, nämä oli vain oppinut lapsena tulkitsemaan näin. Sillä jos menit sanomaan pienenkin poikittaisen sanan äidille, oli seurauksena monen päivän mökötys, raskas huokailu, mykkäkoulu, tiuskiminen. Ja pienelle lapselle/nuorelle aikuiselle todella raskas syyllisyyden tunne: nyt suututin taas äidin ja siitä saa kärsiä koko perhe.
Isän kanssa tätä ongelmaa ei ollut, mutta tietysti opittu käytös esti purkamasta kiukkua myös isälle. Isä oli myös "tottunut" (=alistunut?) äidin tyyliin suuttua ja vetäytyi pois omiin oloihinsa. Asiaa ei siis käsitelty vaan muutaman päivän mökötyksen jälkeen se oli ikäänkuin unohtunut ja taas piti muistaa varoa, ettei vain suututa äitiä.
Opin siis lukemaan äidin ilmeitä, eleitä, raskaita huokailuja, joista tiesin, että nyt on taas tullut sanottua/tehtyä jotain, että äiti on suuttunut. Äiti ei siis sanonut mitään, sillä hänkin tiesi toimintansa kyllä informoivan meitä tarpeeksi.
Luulin myös aina sen olevan hyvä asia, ettei meillä koskaan riidelty. Sanoin aina, ettei munkaan lasten tarvi nähdä riitelyä, kun en ole itsekään joutunut sitä näkemään. Niin... Meillä ei siis edes keskusteltu mieltä painavista asioista ja muiden ihmisten kanssa kommunikoidessa luulin, että heti vähänkin vakavampaan sävyyn käyty keskustelu oli riitelyä ja menin ihan lukkoon ja aloin itkeä ja luulin tehneeni jotain todella väärää.
Nykyään äiti ylpeänä kertoo, kun hänen tyttärellään ei ollut hankalaa murrosikää. Toisin sanoen en pystynyt hakemaan omia rajojani enkä itsenäistymään, sillä pelkkä oman huoneen oven paiskaiseminen kiinni suutuksissani riitti laukaisemaan äidin erittäin rankaisevan ja syyllistävän mökötyksen. Minkähän takia siis hänen tyttärellään ei ollut ns. normaalia murrosikää...?
Minkähän takia hänen tyttärensä nyt noin 10 vuoden jälkeen päätyi psykoterapeutin puheille...? Istuntojen alkuvaiheessa tunsin raskasta syyllisyyttä jo siitäkin, kun kerroin terapeutille äidin käytöksestä (jota en vielä siinä vaiheessa edes osannut pitää mitenkään ratkaisevana tekijänä). Istuntojen jatkuessa alkoi selvitä, miten äidin todella hallitseva käytös oli vaikuttanut koko aikuisikäni ihmissuhteisiin, ts. suhtautumiseeni ihmisiin, ja etenkin suhtautumiseeni itseeni, itsenäistymättömyyteeni, ahdistavaan olooni ja näiden kaikkien summana puhjenneeseen masennukseeni.
Nyt alan pikku hiljaa olla voiton puolella. Olen alkanut oppia, että mulla on oikeus vaatia myös itselleni asioita ja sanoa äidille vastaankin tuntematta syyllisyyttä hänen suhteettoman syvästä loukkantumisestaan/suuttumuksestaan. Vielä vuosi takaperin menin itkien pyytämään anteeksi erästä sanomistani, vaikka äidillä ei oikeasti olisi ollut mitään oikeutta suuttua ko. asiasta. Niin raskasta syyllisyyttä tunsin edelleen, vaikka ikää on kohta 30.
Nyt on vajaa puoli vuotta terapiaa takana ja jatkuu vielä. Nyt alan päästä irti aiheettomista syyllisyyden tunteistani. En aio suostua siihen enää. Tällä hetkellä tunnen vain syvää katkeruutta ja joskus vihaakin äitiäni kohtaan, että hänen takiaan olen ollut kykenemätön normaaleihin ihmissuhteisiin ja itsenäisiin päätöksiin ja ratkaisuihin elämässäni. Tietenkään en ole voinut sanoa näistä asioista äidilleni, sillä sehän olisi katastrofi hänelle. Ehkä ajan mittaan pystyn muokkaamaan tunteeni asiallisen neutraaleiksi niin, että yhteydenpito ja kommunikointi onnistuu normaalin aikuismaisesti.
Onneksi ymmärsin ylittää sen todella korkean kynnyksen mennä terapiaan. Vielä ei ollut myöhäistä saada solmuja auki.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Niin, jäi sanomatta, että nyt elän ymmärtäväisen ja tervejärkisen :) miehen kanssa normaalissa ihmissuhteessa, jossa voidaan asioista keskustella niiden oikeilla nimillä ja kunnioitetaan toistemme mielipiteitä. Onneksi en ehtinyt antaa vääristyneiden suhtautumistapojeni pilata tätäkin ihmissuhdetta.
Mulla on myös samantyylisiä kokemuksia pitkän ajan takaa. Vieläkin joskus huomaa, että käyttäytyy kuin äiti olisi koko ajan vahtimassa olan takana elämääni. Taustalla on liiankin suojeltu lapsuus, kun kaikesta ylisuojeltiin ja samalla pidettiin liian tiukassa kontrollissa. Tarkoitus oli varmaan hyvä, mutta itsenäistyminen on ollut hankalaa noiden syyllisyydentunteiden kanssa ja äidin miellyttäminen ja myötäily jää vieläkin välillä päälle muidenkin ihmisten kanssa. Ja olen kokenut olevani aina jotenkin vastuussa siitä, jos muilla on paha olla ja omia pahan olon tunteita ei saanut näyttää, vaan surin ne sitten yksinäni. Tietysti se on heijastunut sitten suhteissakin, kun oman tilan ottaminen ja omien rajojen vetäminen ja omat oikeudet vieläkin saattaa polkea jalkoihin. Pahinta oli, kun äiti monesti vertaili minua muihin tyttöihin. Siitä seurasi vieläkin vaikuttava alemmuudentunne ja miellyttämisentarve, josta yritän pyristellä irti. Inhoan vertailutilanteita muiden naisten kanssa yli kaiken.
Olen pakottanut itseä muuttamaan ajatustyyliä itsenäisemmäksi, kun lapsuudessa/nuorempana kaikki asiat piti aina tehdä niin, että huomioi muita. Oman elämän elämistä on pitänyt opetella alusta asti. Vaikeinta on ollut oppia pyytämään itselle mitään, ettei oma hyvä ole keneltäkään pois, eikä siitä tarvitse olla syyllinen kenellekkään. Vielä kun oppisi joku päivä riitelemään kunnolla..
Hienoa kuulla sinunlaisia tarinoita. Kaikilla vaan ei ole kykyä, halua tai mahdollisuutta hakeutua esim. psykoterapiaan. Se on niin avartava ja helpottava kokemus (ja rankkakin) kun sen käy läpi. Saa elämänsä takaisin!
Moikka, kirjoitit miten sinun äitisi käytös on vaikuttanut sinuun. Mulla on vähän samantyyppinen tilanne. Luulin vielä n.3 vuotta sitten että minulla on loistavat välit äitini kanssa, kunnes palaset totuudesta rupesivat tippumaan päälleni. Olen monet vuodet vain tukenut ja elänyt omaa elämääni äidille ja sisaruksilleni ns. varaäitinä. Tein aina kaikkeni että heillä olisi asiat hyvin, välittämättä itsestäni. Jos jätin jonkin pienenkin asian tekemättä koin todella kovaa syyllisyyttä, koen kyllä joissain asioissa vieläkin. Haluaisin ruveta elämään tätä elämääni itselleni, mutta en kykene siihen, koska syyllisyys painaa liikaa päälle. Olen yrittänyt lähteä hakemaan apua, saa nähdä saanko, mutta jotenkin on vain vaikea uskoa että näistä syyllisyyden tunteista voisi päästä eroon... Ja ehkä se suurin tunne mikä tällä hetkellä on niin on se että olen aikas lailla katkera äidilleni, koska olen nyt tässä tilanteessa. Ja katkeruutta en haluaisi missään nimessä tuntea...olen ihan solmussa tunteitteni kanssa...
Hei kiitos sulle, kun kerroit tarinasi!
Mulla on vähän samanlainen tilanne. Olen ollut vähän kuin vanhempi äidilleni, ehkä isällenikin.
En ole koskaan tehnyt mitään vastoin vanhempieni tahtoa. Äitini oli ylpeä meistä kilteistä lapsista naapureille, mutta minua hän ei koskaan kehunut mistään, ei vieläkään.
Vaikka olen ymmärtänyt tilanteen, en pysty muuttamaan käyttäytymistäni.
Huolehdin kaikista ja kaikesta.
Yritän hakea hyväksyntää ja rakkautta, jota en tule koskaan saamaan.
Oletko lukenut Martti Paloheimon kirjoja? Niissä avautuivat omat silmäni.
Voimia sinulle!
kirjoittamasi oli melkein kuin oma tarinani, paitsi isän osalta, joka lähinnä oli poissa ja hallitsi silläkin. olen tässä opettelemassa minäni rajoja: mikä minulle kuuluu ja mikä ei. tosi vaikeaa. kun on tullut äidinmaidosta, että pitää huolehtia muista ensisijassa, olla itse vähemman tärkeä ja aina on asioita, jotka ensin... tulee tyhjä olo, kun yrittää luopua "näistä tärkeistä" jutuista.
haluaisitko kirjoitella kanssani sähköpostitse?
Olen itse mies ja minulla prosessi käynnistyi vasta kun olin 40v mutta oireet ovat täysin samat. Tiukalla kasvatuksella jossa äiti piti kurin ja nuhteen ja isä, joka oli näkymätön persoona, ei antanut minkäänlaista miesmallia pojalleen.
Ole onnellinen että sinulla tervehtyminen alkoi jo 30v, ehdit nauttia elämästä 10v pidmepään kuin minä.
Kokemasi syyllisyys on tuttu tunne. Kun siihen yhdistetään vielä ylenmääräinen kiltteys jota muuta pystyvät käyttämään hyväkseen ollaan tutulla alueella. Omassa parisuhteessani en koskaan saanut kokea kasvamista aikuiseksi mieheksi. Eihän minun haluttu koskaan edes kasvaa aikuiseksi.
Jaksamista ja onnea kasvuusi!
kuulostaa osittain tutulta. äitini ei sallinut kielteisten tunteiden näyttämistä. miksi? en tiedä vieläkään. johtuukohan siitä että saan vieläkin 30 ikäisenä välillä hirveitä hallitsemattomia raivareita esim. miehelleni?
sen kyllä olen ymmärtänyt jo kauan sitten että en elä tehdäkseni kuten äitini haluaisi; en elä häntä miellyttääkseni ja sekös sitä riivaa. silti en vieläkään tiedä varmasti mitä haluan tehdä isona, oma ala on löytynyt tavallaan mut en kuitenkaan ole varma. opiskelutkin on venyneet toistuvien masennuskausien takia.