Oletko piirtänyt oman sukupuun?

Onhan näitä kaikenlaisia havainnollistusharjoituksia tehty, muttei tiedä, onko niistä niin apua ollut. Voi varmaan olla, jos pääsee tarpeeksi syvälle aiheissa ja käsittelyissä sen kautta.

Joskus menneitä ja vallitsevia avaamalla voi samalla alkaa aueta teitä ja mahdollisuuksia tulevaankin. Vaikkapa yksinolosta jakamisiinkin.

Itseni ainakaan ei tarvitse tuota sukupuuta piirtää. Se on kristallinkirkkaana päässäni ilmankin. Vasta keski-iällä olen näitä asioita herännyt havaitsemaan. Nuorena oma elämänkokemus ei riitä sen näkemiseen, mikä on normaalia ja mikä ei. Tiesin vain, etten voi hyvin. Yritin tuloksetta saada apua. Avun saantia olisi helpottanut, jos olisin silloin nähnyt sen, mitä näen nyt.

Suvun toimintamallien tarkastelu ei mielestäni ole oman mielen paskakasaan sukeltamista, joten en ole kokenut ahdistavaksi muiden sukulaisten elämänhistorian ja ratkaisujen ja toimintatapojen tarkastelua.

Meillä homma menee näin. Suku on aina ollut varsin pieni. Aina kun joku yksittäinen ihminen on kuollut, on suku pienentynyt paljon isommalla joukolla ihmisiä. Eli toisin sanoen kuolleet ihmiset ovat olleet eräänlaisia sillanrakentajia, yhteydenpitäjiä. Lapsuudenperheeni oli nk. sisäänpäin lämpiävä. Jos kuulette jonkun mainostavan perhettään sillä nimellä, juoskaa pakoon. Silloin perhedynamiikka on pahasti häiriintynyt. Normaali perhe kasvattaa lapsia maailmaa varten, eli arvostaa kontakteja perheen ulkopuolisiin ihmisiin. Jos perheen ulkopuoliset ihmiset koetaan perheessä uhkaksi, on perheestä vaikea kasvattaa terveitä kansalaisia tähän maailmaan.

Suurin osa sukuni tarinoista on toisen vanhemmistani kertomia, mikä pienentää niiden totuusarvoa. Tällä sukulaisellani on ollut taipumus satuiluun. Eli mielikuva suvustani ja sukulaisistani on käytännössä olematon. Tämä vanhempani elää hyvin tiiviissä kanssakäymisessä toisen sisarruksistani kanssa, ja en kykene näkemään tätä sisartani lainkaan itsenäisenä ihmisenä ja persoonana. Kellään meistä lapsista ei ole lapsia - selvä osoitus huonosta kokemuksesta liittyen vanhemmuuteen.

Vanhempani on manipuloinut meitä lapsia monessa asiassa. Hän mm. uskottavasti selitti, ettei hänen äitinsä ole hänen äitinsä. Ennen isoäitini kuolemaan onneksi saimme toisen sisareni kanssa salaa geenitestillä todistettua tämän väitteen vääräksi (sisareni ja isoäitini geeninäytteet täsmäävät sillä prosenttisosuudella kuin kyseisellä sukulaisuussuhteella kuuluukin). Itse en käytännössä ole väleissä enää jäljellä oleviin vähäisiin sukulaisiini.

Eiköhän tuo riitä esimerkiksi. Jos en olisi koskaan miettinyt perheeni ja sukuni asioita, niin minun olisi vieläkin vaikeampi hyväksyä itseni kuin mitä nyt on. Itse en ole todellakaan ehjänä ja vahvana tähän maailmaan tullut saatikka täällä selviytynyt.

Luin aloituksen ja kommentit. Mieleeni tuli sellainen hyvä kirja kun "Sukulaissuhteet solmussa". Kirjoittaja: Ira Heilveil. Olen tuon kirjan lukenut joitakin kertoja. Kirjan monista esimerkkitapauksista voi tunnistaa oman ja koko sukunsa tilanteen. "Toimiva sukulaisverkosto antaa edellytykset entistä rikkaampaan ja sopusointuisempaan elämään." - Niinpä niin. Eipä ole erityisen hyvin toiminut tuo meikäläisen sukulaisverkosto, mutta ihan kaikkea syytä en siitä omille harteilleni menisi ottamaan. Mutta aika vaikeaa enää keski-ikäisenä alkaa paljon asioita muuttamaan. Kaikin tavoin haluan kyllä päästä katkeruudesta ja suuntautua tulevaisuuteen.