Usko antaa aiheen kiitokseen

Vuo­den vaih­tu­es­sa muis­tel­laan usein edel­li­sen vuo­den ta­pah­tu­mia ja en­na­koi­daan tu­le­vaa vuot­ta. Mitä on ta­pah­tu­nut ku­lu­neen vuo­den ai­ka­na? Mil­lai­sia kii­tok­sen ai­hei­ta päät­ty­nee­seen vuo­teen on si­säl­ty­nyt? Muis­tam­me­ko kiit­tää Ju­ma­laa saa­mas­tam­me hy­väs­tä?

Psal­mi 105 roh­kai­see us­ko­maan ja iloit­se­maan us­kos­ta: “Kiit­tä­kää Her­raa, huu­ta­kaa avuk­si hä­nen ni­me­ään. Ker­to­kaa kan­soil­le hä­nen suu­ris­ta te­ois­taan!” (Ps. 105:1.) Täs­sä ja­kees­sa tii­vis­tyy us­kon pe­rim­mäi­nen ole­mus: us­kos­ta iloit­se­mi­nen, tur­vau­tu­mi­nen Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja evan­ke­liu­min vie­mi­nen kaik­ki­al­le maa­il­maan.

Kii­tos kuu­luu hy­viin ta­poi­hin. Kii­tok­sen an­ta­ja huo­mi­oi kii­tet­tä­vän te­ke­mää pal­ve­lus­ta tai an­ta­maa lah­jaa.

Van­ha sa­nan­las­ku sa­noo, et­tä kiit­tä­mät­tö­myys on maa­il­man palk­ka. Muo­dis­sa ei ole toi­sen ih­mi­sen huo­mi­oi­mi­nen ku­ten kiit­tä­mi­nen. Ih­mi­sen tur­mel­tu­nut luon­to on tyy­ty­mä­tön. Tämä nä­kyy elä­mäs­sä ko­vuu­te­na ja it­sen­sä ko­ros­ta­mi­se­na mui­den kus­tan­nuk­sel­la. Kii­tos jää usein moit­tei­den ja vaa­tei­den var­joon.

Ru­kous on pu­het­ta Ju­ma­lan kans­sa. Usein ih­mi­nen kään­tyy Ju­ma­lan puo­leen tar­vi­tes­saan apua. Elä­män kul­kies­sa omien suun­ni­tel­mien mu­kai­ses­ti kiit­tä­mi­nen hel­pos­ti unoh­tuu. Täs­tä muis­tut­taa Raa­ma­tun ker­to­mus kym­me­nes­tä spi­taa­lia sai­ras­ta­vas­ta: vain yk­si Jee­suk­sen pa­ran­ta­ma pa­la­si kiit­tä­mään Jee­sus­ta.

Jos­kus kiit­tä­mi­nen voi ol­la eri­tyi­sen vai­ke­aa. Elä­mäs­sä saat­taa koh­da­ta suu­ria vai­keuk­sia. Elä­män kuor­ma ja ko­et­te­le­muk­set voi­vat tun­tua koh­tuut­to­mil­ta. Täl­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa kan­nat­taa muis­taa kai­ken me­net­tä­neen Jo­bin sa­nat: “Nyt minä ym­mär­rän, et­tä kaik­ki on si­nun val­las­sa­si ei­kä mi­kään suun­ni­tel­ma­si ole mah­do­ton si­nun to­teut­taa” (Job 42:2).

Kaik­ki­val­ti­aal­la Ju­ma­lal­la on mah­dol­li­suus aut­taa epä­toi­voi­ses­sa­kin ti­lan­tees­sa. Ju­ma­laan tur­vau­tu­mi­nen voi ava­ta yl­lät­tä­vi­ä­kin mah­dol­li­suuk­sia. Mi­hin ih­mi­sen mah­dol­li­suu­det päät­ty­vät, sii­tä Ju­ma­lan mah­dol­li­suu­det al­ka­vat. Usein vai­kei­den ti­lan­tei­den sel­vit­tyä nou­see huo­kaus: kii­tos, Her­ra, et­tä au­toit.

Seu­ra­ti­lai­suuk­sis­sa ja muis­sa ko­koon­tu­mi­sis­sa kai­ku­neet kii­to­sää­net ovat ol­leet kris­til­li­syy­des­säm­me nä­ky­vä ja laa­jem­min­kin huo­mi­o­ta he­rät­tä­nyt il­miö vuo­si­kym­men­ten ajan. Ar­mon kas­teen vuo­ta­es­sa kui­vaan sy­dä­meen kiit­tä­jien mal­ja läi­käh­ti yli ja kris­ti­tyt kiit­ti­vät ylös nos­te­tuin kä­sin Va­pah­ta­jaa.

Ny­kyi­sin kii­to­sää­niä kuu­lee har­voin. Kris­tit­ty­jen ää­neen kiit­tä­mi­nen on vaih­tu­nut lau­la­mi­seen ja hil­jai­siin kii­tok­siin. Ju­ma­la voi pu­hu­tel­la voi­mak­kaas­ti lau­la­van seu­ra­kun­nan kes­kel­lä. Täl­lai­set ko­ke­muk­set jää­vät läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­leen.

Tär­keä on kui­ten­kin muis­taa, et­tä us­ko ei pe­rus­tu tun­tei­siin tai ko­ke­muk­siin. Edel­leen on voi­mas­sa seu­ra­pu­heis­ta tut­tu ke­ho­tus: tun­tui mil­tä tun­tui ja näyt­ti mil­tä näyt­ti, niin kan­nat­taa us­koa!

Suu­rin kii­tol­li­suu­den ai­he on lah­jak­si saa­tu oma­koh­tai­nen us­ko. Us­ko­vai­sen kii­tos ko­ho­aa sii­tä, et­tä Ju­ma­la on var­jel­lut ja hoi­ta­nut val­ta­kun­tan­sa kes­kel­lä.

Evan­ke­liu­mi loh­dut­taa ja roh­kai­see syn­tin­sä tun­te­vaa us­ko­maan. An­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­min kuu­le­mi­nen li­sää kii­tol­lis­ta miel­tä Ju­ma­laa koh­taan. Us­ko­vat pää­se­vät ker­ran tai­vaan ilo­juh­laan, jos­sa huo­noim­man­kin kiit­tä­jän kii­tos on täy­del­li­nen.

“Mut­ta tai­vaas­sa par­hai­ten kii­tän, kun on tur­me­lus rii­sut­tu. Ole kii­tet­ty, Her­ra­ni Jee­sus, ole kii­tet­ty, kii­tet­ty!” (SL 295:6)

Sampo Sandell