Ortodoksitraumasta toipuminen

Aikaa on nyt kulunut jonkin verran tästä: https://keskustelu.suomi24.fi/t/16467984/religious-trauma-syndrome-ortodoksit

ja ajattelin vähän päivittää, miten toipuminen on edennyt. Suljin tilini JohannaSu, koska mun ei ole hyvä roikkua jatkuvasti kiinni tässä asiassa, mutta sama Johanna olen siis, joka kiusattiin ulos ort kirkosta niin railakkaasti, että jouduin traumaterapiaan.

No, elämä jatkuu siinä mielessä, että voin jo huomattavan paljon paremmin. Mutta: trauma on sellainen asia, josta jää pysyvä jälki. Työterveyslääkäri sanoi, että laukaisevia tekijöitä tulee olemaan varmaan aina, mutta niiden kanssa täytyy oppia toimimaan niin ettei romahda, kun triggeri tulee eteen. Mulle laukaisevia tekijöitä on ihan kaikki, mikä liittyy ortodoksisuuteen. Kirjat, musiikki, ikonit, tuohukset, lehtijutut, rukoukset. Ihan mikä vain. Hurjaa on se, että en voi asialle mitään. Trauma on trauma ja sen kanssa joutuu elämään.

Uskonnolliset juhlat eli joulu ja pääsiäinen on ainakin tällä hetkellä sellaisia, että joudun hengittelemään, ja tekemään omia harjoituksiani ja meditaatiota, jotta selviän. Eikös olekin veemäistä: kaksi kertaa vuodessa tulee vastaan triggeri, jota en pysty pakenemaan? Joulu meni jotenkuten, sen jälkeen alkoi välitön pääsiäisahdistus. Ei nyt sillä tavalla ahdistus, etten voisi olla iloinen tai hyvällä tuulella, mutta se tietoisuus lähestyvästä pääsiäisestä on kuin äänetön varjo, joka seuraa.

Viikko sitten näin painajaista: olin valamossa, joka ei näyttänyt Valamolta, mutta unessa tiesin olevani Valamossa. joku mies alkoi ahdistelemaan ja kiusaamaaan. Pyysin apua jokaiselta ympärillä olevalta, eikä kukaan auttanut. Lopulta uhkaisn ahdistelijaa poliisilla ja se lopetti. Sen jälkeen ihmiset alkoivat haukkua ja syyllistää mua, että kuvittelin vain, että mulle muka tehtiin jotain ikävää ja syytttelen syyttömiä. Kun yritin selittää, ettei tuo käytös ollut ok, mua katottiin kuin hullua ja otettiin hajurakoa. Ei tarvi olla pyskologi, että tietää, mistä tuo uni tuli. Se oli ihan toisinto siitä kiusaamiskokemuksesta. Tosin, Valamo ei liity asiaan, eikä mua kohtaan tehty fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa, mutta ajatus oli sama. Kiusataan, kukaan ei auta, syyllistetään. Tuon painajaisen jälkeen kokemus on pyörinyt taas päässä.

Itse en ole yllättynyt siitä, että ort kirkossa on kiusaamista, sitä on kaikkialla. hämmästyttää enemmänkin se vääristynyt peilimaailma, jossa kiusattu on tuomitsija ja syyllinen. Tulee mielikuva tällaisesta hyvin taitavaa kaksoisroolia vetävästä tahosta, joka esiintyy luotettavan yhteiskunnllaisena toimijana, mutta se lahkojen työkalupakki, eli eristäminen, hengellinen väkivalta ja manipulointi on verhon takana käytössä. Taho, joka voi kohdella ihmisiä näin (en ole ainoa) ilman mitään omantunnontuskia.

Edelleenkin, terapeutti ja työpsykologi ovat ohjeistaneet olemaan menemättä, koska ort kirkko ei ole minulle turvallinen paikka. No shit... Terapia on auttanut, meditaatioharjoitukset auttavat, koira, mies ja ystävät auttavat. Aika parantaa, mutta pysyvä jälki tästä jäi. Vielä puoli vuotta sitten oli ajatuksia, että kun tuo toinen vanha koira tuosta lähtee, sitten minäkin lähden. Mutta onneksi tuo on ohikiitävä ajatus nykyään, eikä enää hyvälle suunnitelmalle kuulostava tuskainen ajatus.

Olipa reissu ja tulipa tehtyä. Paraneminen jatkuu.

Jos joku siellä kärsii minkä tahansa kirkon toiminnan takia, suosittelen terapiaa. Oikeasti. Yksin ne ajatukset pyörii ympyrää ja on hyvä kuulla jonkun muun vahvistavan, että on kohdeltu epäasiallisesti. Ei ne traumat tyhjästä synny.

t. Johanna