Aikaa on nyt kulunut jonkin verran tästä: https://keskustelu.suomi24.fi/t/16467984/religious-trauma-syndrome-ortodoksit
ja ajattelin vähän päivittää, miten toipuminen on edennyt. Suljin tilini JohannaSu, koska mun ei ole hyvä roikkua jatkuvasti kiinni tässä asiassa, mutta sama Johanna olen siis, joka kiusattiin ulos ort kirkosta niin railakkaasti, että jouduin traumaterapiaan.
No, elämä jatkuu siinä mielessä, että voin jo huomattavan paljon paremmin. Mutta: trauma on sellainen asia, josta jää pysyvä jälki. Työterveyslääkäri sanoi, että laukaisevia tekijöitä tulee olemaan varmaan aina, mutta niiden kanssa täytyy oppia toimimaan niin ettei romahda, kun triggeri tulee eteen. Mulle laukaisevia tekijöitä on ihan kaikki, mikä liittyy ortodoksisuuteen. Kirjat, musiikki, ikonit, tuohukset, lehtijutut, rukoukset. Ihan mikä vain. Hurjaa on se, että en voi asialle mitään. Trauma on trauma ja sen kanssa joutuu elämään.
Uskonnolliset juhlat eli joulu ja pääsiäinen on ainakin tällä hetkellä sellaisia, että joudun hengittelemään, ja tekemään omia harjoituksiani ja meditaatiota, jotta selviän. Eikös olekin veemäistä: kaksi kertaa vuodessa tulee vastaan triggeri, jota en pysty pakenemaan? Joulu meni jotenkuten, sen jälkeen alkoi välitön pääsiäisahdistus. Ei nyt sillä tavalla ahdistus, etten voisi olla iloinen tai hyvällä tuulella, mutta se tietoisuus lähestyvästä pääsiäisestä on kuin äänetön varjo, joka seuraa.
Viikko sitten näin painajaista: olin valamossa, joka ei näyttänyt Valamolta, mutta unessa tiesin olevani Valamossa. joku mies alkoi ahdistelemaan ja kiusaamaaan. Pyysin apua jokaiselta ympärillä olevalta, eikä kukaan auttanut. Lopulta uhkaisn ahdistelijaa poliisilla ja se lopetti. Sen jälkeen ihmiset alkoivat haukkua ja syyllistää mua, että kuvittelin vain, että mulle muka tehtiin jotain ikävää ja syytttelen syyttömiä. Kun yritin selittää, ettei tuo käytös ollut ok, mua katottiin kuin hullua ja otettiin hajurakoa. Ei tarvi olla pyskologi, että tietää, mistä tuo uni tuli. Se oli ihan toisinto siitä kiusaamiskokemuksesta. Tosin, Valamo ei liity asiaan, eikä mua kohtaan tehty fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa, mutta ajatus oli sama. Kiusataan, kukaan ei auta, syyllistetään. Tuon painajaisen jälkeen kokemus on pyörinyt taas päässä.
Itse en ole yllättynyt siitä, että ort kirkossa on kiusaamista, sitä on kaikkialla. hämmästyttää enemmänkin se vääristynyt peilimaailma, jossa kiusattu on tuomitsija ja syyllinen. Tulee mielikuva tällaisesta hyvin taitavaa kaksoisroolia vetävästä tahosta, joka esiintyy luotettavan yhteiskunnllaisena toimijana, mutta se lahkojen työkalupakki, eli eristäminen, hengellinen väkivalta ja manipulointi on verhon takana käytössä. Taho, joka voi kohdella ihmisiä näin (en ole ainoa) ilman mitään omantunnontuskia.
Edelleenkin, terapeutti ja työpsykologi ovat ohjeistaneet olemaan menemättä, koska ort kirkko ei ole minulle turvallinen paikka. No shit... Terapia on auttanut, meditaatioharjoitukset auttavat, koira, mies ja ystävät auttavat. Aika parantaa, mutta pysyvä jälki tästä jäi. Vielä puoli vuotta sitten oli ajatuksia, että kun tuo toinen vanha koira tuosta lähtee, sitten minäkin lähden. Mutta onneksi tuo on ohikiitävä ajatus nykyään, eikä enää hyvälle suunnitelmalle kuulostava tuskainen ajatus.
Olipa reissu ja tulipa tehtyä. Paraneminen jatkuu.
Jos joku siellä kärsii minkä tahansa kirkon toiminnan takia, suosittelen terapiaa. Oikeasti. Yksin ne ajatukset pyörii ympyrää ja on hyvä kuulla jonkun muun vahvistavan, että on kohdeltu epäasiallisesti. Ei ne traumat tyhjästä synny.
t. Johanna
ja ajattelin vähän päivittää, miten toipuminen on edennyt. Suljin tilini JohannaSu, koska mun ei ole hyvä roikkua jatkuvasti kiinni tässä asiassa, mutta sama Johanna olen siis, joka kiusattiin ulos ort kirkosta niin railakkaasti, että jouduin traumaterapiaan.
No, elämä jatkuu siinä mielessä, että voin jo huomattavan paljon paremmin. Mutta: trauma on sellainen asia, josta jää pysyvä jälki. Työterveyslääkäri sanoi, että laukaisevia tekijöitä tulee olemaan varmaan aina, mutta niiden kanssa täytyy oppia toimimaan niin ettei romahda, kun triggeri tulee eteen. Mulle laukaisevia tekijöitä on ihan kaikki, mikä liittyy ortodoksisuuteen. Kirjat, musiikki, ikonit, tuohukset, lehtijutut, rukoukset. Ihan mikä vain. Hurjaa on se, että en voi asialle mitään. Trauma on trauma ja sen kanssa joutuu elämään.
Uskonnolliset juhlat eli joulu ja pääsiäinen on ainakin tällä hetkellä sellaisia, että joudun hengittelemään, ja tekemään omia harjoituksiani ja meditaatiota, jotta selviän. Eikös olekin veemäistä: kaksi kertaa vuodessa tulee vastaan triggeri, jota en pysty pakenemaan? Joulu meni jotenkuten, sen jälkeen alkoi välitön pääsiäisahdistus. Ei nyt sillä tavalla ahdistus, etten voisi olla iloinen tai hyvällä tuulella, mutta se tietoisuus lähestyvästä pääsiäisestä on kuin äänetön varjo, joka seuraa.
Viikko sitten näin painajaista: olin valamossa, joka ei näyttänyt Valamolta, mutta unessa tiesin olevani Valamossa. joku mies alkoi ahdistelemaan ja kiusaamaaan. Pyysin apua jokaiselta ympärillä olevalta, eikä kukaan auttanut. Lopulta uhkaisn ahdistelijaa poliisilla ja se lopetti. Sen jälkeen ihmiset alkoivat haukkua ja syyllistää mua, että kuvittelin vain, että mulle muka tehtiin jotain ikävää ja syytttelen syyttömiä. Kun yritin selittää, ettei tuo käytös ollut ok, mua katottiin kuin hullua ja otettiin hajurakoa. Ei tarvi olla pyskologi, että tietää, mistä tuo uni tuli. Se oli ihan toisinto siitä kiusaamiskokemuksesta. Tosin, Valamo ei liity asiaan, eikä mua kohtaan tehty fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa, mutta ajatus oli sama. Kiusataan, kukaan ei auta, syyllistetään. Tuon painajaisen jälkeen kokemus on pyörinyt taas päässä.
Itse en ole yllättynyt siitä, että ort kirkossa on kiusaamista, sitä on kaikkialla. hämmästyttää enemmänkin se vääristynyt peilimaailma, jossa kiusattu on tuomitsija ja syyllinen. Tulee mielikuva tällaisesta hyvin taitavaa kaksoisroolia vetävästä tahosta, joka esiintyy luotettavan yhteiskunnllaisena toimijana, mutta se lahkojen työkalupakki, eli eristäminen, hengellinen väkivalta ja manipulointi on verhon takana käytössä. Taho, joka voi kohdella ihmisiä näin (en ole ainoa) ilman mitään omantunnontuskia.
Edelleenkin, terapeutti ja työpsykologi ovat ohjeistaneet olemaan menemättä, koska ort kirkko ei ole minulle turvallinen paikka. No shit... Terapia on auttanut, meditaatioharjoitukset auttavat, koira, mies ja ystävät auttavat. Aika parantaa, mutta pysyvä jälki tästä jäi. Vielä puoli vuotta sitten oli ajatuksia, että kun tuo toinen vanha koira tuosta lähtee, sitten minäkin lähden. Mutta onneksi tuo on ohikiitävä ajatus nykyään, eikä enää hyvälle suunnitelmalle kuulostava tuskainen ajatus.
Olipa reissu ja tulipa tehtyä. Paraneminen jatkuu.
Jos joku siellä kärsii minkä tahansa kirkon toiminnan takia, suosittelen terapiaa. Oikeasti. Yksin ne ajatukset pyörii ympyrää ja on hyvä kuulla jonkun muun vahvistavan, että on kohdeltu epäasiallisesti. Ei ne traumat tyhjästä synny.
t. Johanna
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niin ja lisäyksenä: liityin takaisin evlut kirkkoon, koska haluan joskus ehtoollista. Haluan myös papin haudalleni sitten, kun tulee joskus Tuonelan reissu. Aion tosin elää satavuotiaaksi, mutta eihän sitä tiedä. Tulee hirvikolari tai jotain. Muutama vuosi sitten ystävä kuoli yllättäen sellaiseen valtimonpullistumaan päässä, ihan ilman varoitusta. Ja haudalla pitää olla pappi, jos jotain äkillistä käy.
Ja huomaatteko aloitusviestistä, että aihe saa pulssin kiihtymään. Viesti onpi täynnä typoja. No, sallittakoon muutama typo. Selvisin sentään hengissä kuitenkin kaikesta tästä, kirotusvihreet on pieni juttu sen rinnalla.
Liittyminen takaisin ev.lut.kirkkoon on hyvä, oikea ja suojaava ratkaisu. Ja tietysti tukea antavat ihmiset ympärilläsi ovat tärkeitä.
On kummallista, että usko ei ainoastaan riitä, vaan sitä pitäisi omata ja olla jotain hienoa ja ylimääräistä, että saisi kuulua ort. seurakuntaan. Mikä se jokin sitten onkaan, mitä pitäisi olla. En vieläkään tiedä. Ortodoksisuudesta on hyvä tietää, ettei ort. kirkkoon kannata liittyä. Näitä liitytään ja erotaan ort. kirkko-kokemuksia taitaa Suomessakin olla jo jonkin verran. Ja eroaminen tapahtuu juuri jonkun sellaisen kiusaamisen ja ilkeilyn seurauksena, josta jää sitten pitkäksi aikaa trauma mieleen pyörimään.
Kiitos kommentista. Toivon, että ihmiset osaisivat varoa tätä "kirkkoa". Liian moni on ajettu nurkkaan siellä, koska eivät sopineet joukkoon. Ort kirkko on väkivaltainen ja mielivaltainen. Kai se jotain kertoo, että kaksi koulutettua terapeuttia on varoittaneet menemästä takaisin. totuus ei ole sitä, mitä mainostavat julkisuudessa.
t.Johanna
Sorry, olet törmännyt vieraaseen kulttuuriin.
Ortodoksit juhlivat 15 täyttänyttä kristinopinkoulun käynyttä nuorta tyttöä kuin perheen ja suvun prinsessaa, mutta kymmenen vuotta myöhemmin omaa avioliittoaan aloittavaa naista haukutaan mitä ilkeimmin. Siten naista opetetaan pysymään kotona. Naisen paikka ortodoksisuudessa on aina hellan vieressä. Siellä keittiössään hän voi polttaa lampukkaa ikonin edessä ja kuunnella ortodoksista kirkkomusiikkia. Ja jos aikaa riittää kokkaamisten välillä, hän voi lukea pari sivua nunna Kristodulin kääntämää kirjaa.
Ortodoksinainen ja perheen äiti ei käy kirkossa, kuin pääsiäisyön juhlapalveluksessa ja silloinkin ennen liturgian alkamista kiirehtii kotiin ruuanlaittoon.
Katolisessa kirkossa perheenäiti voi osallistua messuun. Ja hänellä on oikeaa tilaa julkisuudessa yhteiskunnassa. Mutta ortodoksisella naisella sitä ei ole.
Ortodoksit opettavat naiset omalle paikalleen kiusaamalla. Se on tietysti moukkamaista ja tekee kipeää. Vain yhteiskunnan ylempien kerrosten ortodoksinaiset voivat käydä kirkossa enemmän.
Ortodoksinen kirkko on täysin miesten kirkko.
Sorry, vieras kulttuuri on aina jollakin tapaa kipeä juttu.
Kiitos kommentistasi. Asia on juuri niin kuin kirjoitit. Ortodoksisuus todella nousee vieraasta kulttuurista. Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka pitkälle olemme päässeet täällä pohjoisessa, varsinkin naisten aseman suhteen. Vieras slaavikulttuuri ei sovi tänne, eikä sitä pitäisi opettaa täällä kenellekään.
t. Johanna