Havahdun usein miettimään, että elämäni on täysin yhdentekevä, niin itselleni kuin muillekin. Olen koko aikuisikäni elänyt yksin. En ole koskaan seurustellut vakavasti. Jos joku on tullut liian lähelle, tullut tunne kuin jäniksellä ajovaloissa, eli pakene. Tosin olen hyvin introvertti, joten en pahemmin kärsi siitä, että asun yksin. En ole myöskään koskaan halunnut lapsia. Ei ikinä ole ollut tunnetta kun nähnyt vauvan, että mäkin haluisin, lähinnä fiilis, että luojan kiitos toi ei ole mun. Ainoa saavutus elämässäni on ollut vakituinen työpaikka, ja senkin saaminen ollut suurien ponnisteluiden tulosta. Olen teini-iästä asti sairastanut ahdituneisuushäiriötä ja masennusta. Sosiaalisen ahdituneisuuden vuoksi työelämään siirtyminen oli hyvin vaikeaa. Lopulta terapian avulla onnistuin pysymään töissä, ilman että ahdistuksen vuoksi olen heti irtisanoutumassa. Tällä hetkellä työ taitaakin olla ainoa asia, mikä pitää jotenkin kiinni arjessa. Lemmikin ja erityisesti koiran olen aina halunnut. Mutta eiköhän minun tuurillani allergisuus estä senkin toiveen.
Nyt olen huomannut itsessäni viimeisen vuoden aikana selvän muutoksen. Mikään ei enää kiinnosta ja kaikki tuntuu jotenkin raskaalta, ei jaksaisi. Harrastin liikuntaa vielä tuossa vuosi sitten, mutta se loppui pikkuhiljaa, kun tuntui ettei ole energiaa. Söin myös terveellisemmin, mutta jotenkin tällä hetkellä mitään mielenkiintoa siihen mitä suuhunsa tunkee. Ajatus siitä, että pitäisi elää terveellisesti ei kiinnosta. Mitä sitten jos saan infarktin, loppuisi ainaki tämä kituminen. Saatan sopia näkeväni siskoa tai kavereita, ja kun tulee hetki, että pitäisi lähteä alan miettiä tekosyitä perumiseen. Välillä pakotan itseni lähtemään, välillä sorrun tekosyihin, todellisuudessa makaan kotona. Minua on myös alkanut ärsyttämää suurin osa ihmisistä ja heidän ongelmansa. Eniten ärsyttää nämä minä minä minä ihmiset, luoja että ottaa päähän. Mulla on masennuslääkitys ollut käytössä jo yli 10 vuotta ja terapiassa olen käynyt vuosia. Tällä hetkellä tiedostan, että olisi hyvä mennä juttelemaan, mutta kun ei vois sekään vähempää kiinnostaa. Tiedän jo, että suurin syy mun ongelmiin on äitini ja en tule ikinä näitä asioita käymään hänen kanssaan läp, se ei ole mahdollista vaikka hän vielä elossa onkin. Tuskin asiat loppujen lopuksi juurikaan muuttuvat, koska mua ei kiinnosta mikään. Mietin usein myös kuolemaa. Joskus jopa fantasioin omista hautajaisistani kun olen riistänyt oman henkeni ja haudasta joka jää joka joulu ilman kynttilää.
Ei elämäntarkoitusta eikä liioin -haluakaan
12
86
Vastaukset
- Anonyymi
Onkohan terapeutti ollut sinulle oikea, heitähän on monenlaisia, ja vuorovaikutus ratkaisee. Minä kävin aiemmin usealla terapeutilla, kummallakin useampi vuosi. Kelan tuilla ja ilman. Ensimmäinen teki karmean vahingon, traumatisoi minua tekemällä tärkeimmät asiat just päinvastoin kuin piti. Toinen oli parempi, auttoi teenpäin, muistan häntä kiitollisuudella. Mutta emme tulleet riittävän hyvin toimeen henkilötasolla, ja vaikka hän oli ammattitaitoinen ja ymmärsi ongelmiani, henkilökemiat olivat epäsopivat pitemmän päälle. Siinä välissä oli lyhyempiä kokeiluja, muutaman kerran jaksoja, sain näkymää alan porukkaan (huh huh ja vielä kerran huh...monenlaista tallaajaa silläkin alalla, kaikki ei aivan luotettaviakaan). Sitten löytyi terapeutti joka oli sopiva minulle ja lisäksi pätevä.
Minulla siis ahdistus, masennus, vakava traumatausta, kiintymyssuhteet alun perin päin P*tä, ensisijaisesti äitini takia, kuten sinullakin... Näin vaikea polku, enkä ole nuorikaan enää. Mutta kaiken koettuani herää tuo kysymys, että oliko terapeutti sinulle oikea.
Tulee surullinen olo luettuasi tekstisi. Toivon sinulle hyvää jatkossa. Toinen asia: sinulla on ollut pitkään masennuslääkitys. Todella pitkään. Tiedäthän, että SSRI-lääkkeet voivat pitkittää masennusta jatkuvasti käytettynä? Niistä on paljon muitakin haittoja, mutta ennen kaikkea tässä sinun kohdalla tulee mieleen tuo, että jos lääke onkin kroonistanut tilannettasi.- Anonyymi
Juu olen nykyään tietoinen Ssri-lääkkeiden haittavaikutuksista. Tosin en tuolloin yli 10v sitten. Mulla tuo lääke vuosien varrella nostettu 10mg->20mg. Jossain kohtaa oli hyvä vaihe elämässä ja olin tyytyväinen. Aloin tiputtaa annosta, mutta se ei onnistunut. Piti palata vanhaan annokseen. Olo meni niin karmeaksi, ajattelin 24/7 itseni tappamista. En edes heti ymmärtänyt miksi olo meni niin karmeaksi, kunnes älysin sen johtuvan annoksen pienentämisestä. Tällä hetkellä ei ole edes mahdollista alkaa vetää lääketta alas. Pelkään sitä oloa, mikä viimeksi tuli. Karmea tuska ja epätoivo eikä oloon ollut mitään syytä.
Mulla ollut 3 eri terapeuttia. 1 kelan tukemana ja 2 mielenterveys yksikössä. En kokenut, että terapia olisi mitenkään epäonnistunut. Mulla myös kiintymyssuhde äitiini mennyt persiilleen jo elämäni alkutaipaleella. Olin n. 5kk ikäinen kun äitini koki pahan trauman. Olen paljon miettinyt tuota varhaispsykologiaa jossa vauva peilaa tunteet äidiltään. Äitini on tuolloin kokenut valtavaa tuskaa ja paljonkohan sillä ollut vaikutusta mun psyykeen kehitykseen. Varhaislapsuudessa äitini sairasti psykooseja, jotka johtuivat tuosta traumasta. Lapsuudesta paljon huonoja muistoja. Teini-ikäisenä kotona oli kamalaa. Sulkeuduin kuoreeni ja muutuin näkymättömäksi. Aikuisiässä olen taistellut niin paljon. Hävennyt niin paljon. Kuullut juttuja, että olen työnvieroksuja ja eikö mua kiinnosta. Vi**u tommosis loisia. Opiskelin, mutta lopetin. Aloitin työssä, mutta irtisanouduin. Opiskelin taas, mutta lopetin. Taistelut valtavaa ahdistusta ja sosiaalista fobiaa sekä häpeää vastaan vuosia, on vaatinut varmaan veronsa. Ap. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Juu olen nykyään tietoinen Ssri-lääkkeiden haittavaikutuksista. Tosin en tuolloin yli 10v sitten. Mulla tuo lääke vuosien varrella nostettu 10mg->20mg. Jossain kohtaa oli hyvä vaihe elämässä ja olin tyytyväinen. Aloin tiputtaa annosta, mutta se ei onnistunut. Piti palata vanhaan annokseen. Olo meni niin karmeaksi, ajattelin 24/7 itseni tappamista. En edes heti ymmärtänyt miksi olo meni niin karmeaksi, kunnes älysin sen johtuvan annoksen pienentämisestä. Tällä hetkellä ei ole edes mahdollista alkaa vetää lääketta alas. Pelkään sitä oloa, mikä viimeksi tuli. Karmea tuska ja epätoivo eikä oloon ollut mitään syytä.
Mulla ollut 3 eri terapeuttia. 1 kelan tukemana ja 2 mielenterveys yksikössä. En kokenut, että terapia olisi mitenkään epäonnistunut. Mulla myös kiintymyssuhde äitiini mennyt persiilleen jo elämäni alkutaipaleella. Olin n. 5kk ikäinen kun äitini koki pahan trauman. Olen paljon miettinyt tuota varhaispsykologiaa jossa vauva peilaa tunteet äidiltään. Äitini on tuolloin kokenut valtavaa tuskaa ja paljonkohan sillä ollut vaikutusta mun psyykeen kehitykseen. Varhaislapsuudessa äitini sairasti psykooseja, jotka johtuivat tuosta traumasta. Lapsuudesta paljon huonoja muistoja. Teini-ikäisenä kotona oli kamalaa. Sulkeuduin kuoreeni ja muutuin näkymättömäksi. Aikuisiässä olen taistellut niin paljon. Hävennyt niin paljon. Kuullut juttuja, että olen työnvieroksuja ja eikö mua kiinnosta. Vi**u tommosis loisia. Opiskelin, mutta lopetin. Aloitin työssä, mutta irtisanouduin. Opiskelin taas, mutta lopetin. Taistelut valtavaa ahdistusta ja sosiaalista fobiaa sekä häpeää vastaan vuosia, on vaatinut varmaan veronsa. Ap.SSRI:t saattavat tällä hetkellä olla syy masennuksesi pitkittymiseen. Koetitko lopettaa hitaasti, vierotuksen asiantuntijathan suosittelevat 10 prosentin vähennystä kerrallaan? Vierotusprosessi on pitkä, kun käyttöaikakin on ollut pitkä.
Sinuna koettaisin laskea annosta pikkuhiljaa, niin vaikeaa kuin se onkin, koska lääkkeiden käytön jatkaminen varmasti vain pahentaa tilannetta. Tukea voi löytyä esim. täältä:
Psyykenlääkevieroitus: uhka vai mahdollisuus?
https://www.youtube.com/watch?v=o4qv_97qXDw
Katkokset varhaislapsuuden kiintymyssuhteissa ovat monen kohdalla aikuisiän masennuksen juurisyy, ja sinulla on ollut muitakin traumoja. Kiintymyssuhdeongelmista johtuvaan masennukseen voi auttaa tiivis psykoterapia. Terapeutti, jonka kanssa löytyy yhteiset kemiat ja joka on ammattitaitoinen voi tukea kiintymyssuhdetrauman käsittelyssä, tällöin terapiassa tulee ns. korjaava kokemus. Terapian pitää olla tiiviistä ja melko pitkäkestoista, koska toisen ihmisen luotettava ja ennakoitava läsnäolo on tässä niin tärkeää. Lyhyt- ja ratkaisukeskeiset terapiat eivät tämäntyyppisissä ongelmissa auta pitemmän päälle, vaikka ne voivat olla muuten hyödyllisiä.
Terapeutin valinnasta joku kirjoittikin jo; kuka tahansa ei käy, henkilötason yhteensopivuus ratkaisee, terapeutin koulutuksen lisäksi.
Kela korvaa kuntoutuspsykoterapiaa viiden vuoden välein. Jos edellisestä on sen verran, voisit hakea uudelleen. Onnea, älä luovuta:)
Hei,
Kannustan sinua hakeutumaan keskustelemaan ulkopuolisen tahon kanssa. Itsekin sanoit tiedostavasi, että tilanteessasi olisi hyvä hakeutua juttelemaan auttavan tahon kanssa. Jos terapiasuhteesi jatkuu edelleen, niin puhu nykyisistä tuntemuksistasi terapeuttisi kanssa. Joka tapauksessa etenkin itsetuhoisista ajatuksista kannattaa hakeutua keskustelemaan ammattilaisen kanssa.
On olemassa monenlaisia auttavia tahoja, joihin voi olla yhteydessä anonyymisti ja matalalla kynnyksellä. Näistä palveluista voi saada sekä tukea että vinkkejä muuhun avun hakemiseen.
- Tukinet.net - Tukipisteesti netissä https://tukinet.net/
Tukinetistä saa itselleen tukihenkilön, jonka kanssa voi keskustella kahden kesken mistä tahansa hankalasta elämäntilanteesta tai mielessä olevasta huolesta. Tukihenkilön löydät mm. Mieli Tukisuhteesta. https://tukinet.net/teemat/mieli-tukisuhde/tukisuhteet/
Tukinetissä on myös monenlaisia keskusteluryhmiä ja chattejä, joista voi saada vertaistukea sekä ammattilaisten neuvoja. Esimerkiksi joka viikko maanantaista torstaihin klo 15-19 on Solmussa-chat päivystys, jossa voi jutella kahden kesken päivystäjän kanssa. Tukinet on avoinna kellon ympäri vuoden jokaisena päivänä.
- Valtakunnallinen kriisipuhelin
Jos soittaminen tuntuu omimmalta vaihtoehdolta, niin valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää24/7 numerossa 09 2525 0111.
- Kriisikeskukset
Ympäri Suomea toimii myös kriisikeskuksia, joihin voi mennä keskustelemaan paikan päälle. Niiden yhteystiedot löytyvät mm. MIELI Suomen Mielenterveys ry:n nettisivuilta: https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua/kasvokkain/kriisikeskusverkosto
Ystävällisin terveisin
SOS-kriisikeskus/Kata- Anonyymi
Alkaa tympiä nuo Auttavien puhelimien ilmoitukset. Neuvovat vain puhumaan ammattilaisten kanssa. Mielenterveysjärjestelmässä tehdään "itsetuhoisista ajatuksista" sairauksia, ja ihminen kaasuvalotetaan uskomaan ettei hänen kannata ottaa itseään enää missään asiassa vakavasti.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Alkaa tympiä nuo Auttavien puhelimien ilmoitukset. Neuvovat vain puhumaan ammattilaisten kanssa. Mielenterveysjärjestelmässä tehdään "itsetuhoisista ajatuksista" sairauksia, ja ihminen kaasuvalotetaan uskomaan ettei hänen kannata ottaa itseään enää missään asiassa vakavasti.
SOS.. Save Our Souls. Entä, jos brutaali psyykenlääkevieroitus (ja sen "hoitaminen" uusilla lääkkeillä) onkin jo varastanut sielun ja jäljellä on enää pelkkä ihmisen tunteeton, tyhjä kuori? Jos ei olekaan enää sielua, mitä pelastaa?
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Alkaa tympiä nuo Auttavien puhelimien ilmoitukset. Neuvovat vain puhumaan ammattilaisten kanssa. Mielenterveysjärjestelmässä tehdään "itsetuhoisista ajatuksista" sairauksia, ja ihminen kaasuvalotetaan uskomaan ettei hänen kannata ottaa itseään enää missään asiassa vakavasti.
Olen anonyymi joka kirjoitti ketjuun klo 14:15. En tarkoittanut tuota SOS-kriisikeskuksen ym. tahojen kritiikkiä niin pahasti kuin miltä se kuulosti. Särähtää vain aina tietyt asiat korvaan noissa ilmoituksissa.
Kolmannen sektorin järjestöt auttavat monia, tiedän tuttavapiiristänikin ihmisiä, jotka ovat saaneet kuunteluapua auttavilta linjoilta. Suosittelen niitä itsekin joskus ihmisille, jotka ovat tosi vaikeassa tilanteessa. Kriisikeskukset ja potilasjärjestöt tunnustavat kuitenkin useimmiten virallisen psykiatrian "väriä", se minua huolestuttaa. Ihmisiä masennetaan järjestöissäkin uskottelemalla heille, että normaalit tunteet joita herää vaikeassa elämäntilanteessa ovat sairauksia, joihin pitää hakea apua lääkäriltä (ja saada ehkä lääkkeitä), ja jos järjestön ylläpitämä kriisiapu ei riitä, niin heitä neuvotaan menemään psyk.polille tai sairaalaan.
Potilasjonon jatkoksi... Se pitkittää monen kärsimystä, kun virallisesta psykiatriasta saa harvoin mitään todellista apua.
Psykoterapia, jota julkinen psykiatria ei tarjoa kuin poikkeustapauksissa, voi olla asiakaslähtöistä ja siinä voidaan pureutua ongelmien syihin, mutta psykoterapiaan rahoitusta saa harva, ja psykiatria on tehnyt terapiaan hakeutumisesta vaivalloista ja stigmatisoivaa.
Joku kirjoitti että SSRI-lääkkeet voivat kroonistaa masennuksen. Tässä on aiheesta Ylen dokumentti:
https://www.youtube.com/watch?v=sd0IW_MqJvA - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Olen anonyymi joka kirjoitti ketjuun klo 14:15. En tarkoittanut tuota SOS-kriisikeskuksen ym. tahojen kritiikkiä niin pahasti kuin miltä se kuulosti. Särähtää vain aina tietyt asiat korvaan noissa ilmoituksissa.
Kolmannen sektorin järjestöt auttavat monia, tiedän tuttavapiiristänikin ihmisiä, jotka ovat saaneet kuunteluapua auttavilta linjoilta. Suosittelen niitä itsekin joskus ihmisille, jotka ovat tosi vaikeassa tilanteessa. Kriisikeskukset ja potilasjärjestöt tunnustavat kuitenkin useimmiten virallisen psykiatrian "väriä", se minua huolestuttaa. Ihmisiä masennetaan järjestöissäkin uskottelemalla heille, että normaalit tunteet joita herää vaikeassa elämäntilanteessa ovat sairauksia, joihin pitää hakea apua lääkäriltä (ja saada ehkä lääkkeitä), ja jos järjestön ylläpitämä kriisiapu ei riitä, niin heitä neuvotaan menemään psyk.polille tai sairaalaan.
Potilasjonon jatkoksi... Se pitkittää monen kärsimystä, kun virallisesta psykiatriasta saa harvoin mitään todellista apua.
Psykoterapia, jota julkinen psykiatria ei tarjoa kuin poikkeustapauksissa, voi olla asiakaslähtöistä ja siinä voidaan pureutua ongelmien syihin, mutta psykoterapiaan rahoitusta saa harva, ja psykiatria on tehnyt terapiaan hakeutumisesta vaivalloista ja stigmatisoivaa.
Joku kirjoitti että SSRI-lääkkeet voivat kroonistaa masennuksen. Tässä on aiheesta Ylen dokumentti:
https://www.youtube.com/watch?v=sd0IW_MqJvAMenee nyt vähän taas ohi aiheen, mutta se ongelma demokratiassa on, että ne muut äänestävät aina väärää “väriä”. Yhdistyksethän on loppupeleissä jäsentensä summa, ja jonkinlainen mini demokratia.
Toki moni ihminen kuvittelee että järjestöjen johtokunnat ovat joitain toivomustynnyreitä, jotka jotenkin taikovat asioita, mutta samat ihmiset ovat yleensä niitä pettyjiä.
Järjestöissä parasta on se, että sen mitä väriä kannattaa voi valita itse, ja jos ei miellytä, niin tekee vaikka oman.
Niin tai näin, niin järjestöjenkin keinot ja voimavarat loppuvat joskus, mihin mielestäsi järjestöjen pitäisi neuvoa ihmisiä menemään, jos heillä ei enää ole temppuja hihassa?
- Anonyymi
SSRI lääkkeet eli kemiallinen serotoniini, jos oma elimistön luomu serotoniini ei poistu riittävän nopeasti ulosteisiin, syntyy serotoniini myrsky eli ADHD tai maniaksi luonnehdittavat oireet.
Välillä ne SSRI pilleri tekee tynteettomuutta ja saattavat saada äkillisiä vaarallisia kohtauksia, mm. Kouluampujat ovat tulleet niiden seurauksena täysin kylmiksi, ja he ovat ilman niitä pillereitä tuntevia herkkiä yksilöitä.
Epilepsia ja muut sellaiset lääkkeet pitää syödä, mutta varoisin masennus, mania, ADHD ja neuroleptiksi kutsuttuja dobamiini sulkijoita kuin rotan myrkky purkkia, en koskisi niihin,sillä kyynel nesteessä on luomu depressio aineita ja itku raikastaa mielen kuin ukkonen ilman ja SSRI pilllerit estää itkun, eli parhaan depressio lääkkeen. - Anonyymi
Mulla on ollut jo vuosia ihan samanlaisia ajatuksia. Joskin mun tausta on erilainen enkä ole käynyt terapiassa tai käyttänyt lääkkeitä. En ota enää mitään tosissaan tai "vakavasti" eikä mikään kiinnosta niin paljoa, että jaksaisin enää panostaa. Tavallaan oon pelannut tän pelin jo läpi eikä mielenkiinto riitä uusintakierroksiin. Kuolema olis kyllä helpotus, koska ei elämässä ole enää mitään mulle. En koe olevani masentunut.
- Anonyymi
Elämä on turhaa paskaa.
- Anonyymi
Itsellänikin käy mielessä monta kertaa päivässä negatiivisia ajatuksia ja tunteita. Useimmiten onnistun laittamaan ne syrjään. Yrittämällä keskittyä muihin asioihin, tekemiseen jne. Silti mietin usein oman elämäni tarkoitusta. Kaikki tuntuu aika usein turhalta. Että jokainen asia, mitä on tehnyt, haaveillut ja toivonut, olivat turhia.
Omalla kohdalla ei oikeastaan mikään mennyt ns. putkeen. Eli ura, työ, perhe, ihmisuhde ja raha-asiat menivät päin mäntyä. Mikään ei ns. onnistunut. Ajauduin myös käyttämään, turhautumisen seurauksena alkoholia, noin kymmenen vuoden ajaksi. Sekin johti vain lisää ikävyyksiin. Mm. hyväksikäytön kohteeksi joutumiseen.
Viimeksi loppui ihmissuhdekin täysin seinään. Käytti vähän aikaa hyväkseen, katosi sitten, tapansa mukaan, eli ghostasi. Ihmiset osaa sitten olla kivoja. Tai siis vähemmän kivoja.
Ei tässä kovin hyvät fiilikset ole ollut moneen vuoteen.
Joutuu elämään itsesyytösten, häpeän ja mitättömyyden tunteiden kanssa lähes joka päivä. Eikä sekään auta, vaikka kuinka joku sanoisi, että "olet tärkeä ihminen", tai että "kuulut tähän yhteiskuntaan". Millä tavalla muka. En ole pitkään aikaan kokenut kuuluvani tähän yhteiskuntaan. Terveydenhuollolle on tärkeää vain se, että syön tunnollisesti pillerini. Ei minun hyvinvointini, terveyteni ja jaksamiseni ketään oikeasti likuta. Ei kukaan välitä siitä, mitä minulle kuuluu, ja miten minulla menee. Ei kukaan sitä edes koskaan kysykään minulta. Yksin ollaan, ja hyväksy se, halusit tai et. Eikä voi muuttaa mitään siitä, mitä olet aiemmin elämässäsi kokenut, tai mitä sinulle on tapahtunut.
Terveyskin on ollut huono jo 20 vuoden ajan. On kroonista väsymysoireyhtymää ja muutakin. Toimintakyky ja jaksaminen on ollut vaikeaa. Koska väsymys on joka hetkistä. Tuntuu kuin olisin vain raahautunut tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Eikä mitään ole enää edessä. Olisi aivan sama, jos lähteäkin pois, kokonaan ja lopullisesti.
Olen muille ihmisille täysin näkymätön ja tuntematon. Aina väitetään politiikassa ja muuallakin, mm. mediassa, että "voit vaikuttaa asioihin, osallistumalla yhteiskunnassa tapahtuviin asioihin. En ole oikeastaan sitäkään huomannut, että yksi ihminen voi kovinkaan paljon vaikuttaa mihinkään maailmassa tapahtuviin asioihin. Hyvä, jos oman lähipiirinsä ja oman elämänsä olosuhteisiin.
Aina sanotaan, että on olemassa elämässä toivoa. Niin mistä, paremmasta, muutoksesta, tai että "kyllä se huomenna aurinko nousee, ja uusi päivä koittaa". Sitten kun niitä päiviä on tullut samanlaisina putkeen, väsymystä joka päivä monta vuotta, alkaa todellakin miettiä , että mitä järkeä tässä missään on?
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 904332
Onko jollakin navetassa kuolleita eläimiä
Onko totta mitä facebookissa kirjoitetaan että jonkun navetassa olisi kuolleita eläimiä? Mitä on tapahtunut?442721Minä en ala kenenkään perässä juoksemaan
Voin jopa rakastaa sinua ja kääntää silti tunteeni pois. Tunteetkin hälvenevät aikanaan, poissa silmistä poissa mielestä1132481Miksi olet riittämätön kaivatullesi?
Mistä asioista tunnet riittämättömyyden tunnetta kaipaamaasi ihmistä kohtaan? Miksi koet, että et olisi tarpeeksi hänell1082258Tiedän, että emme yritä mitään
Jos kohtaamme joskus ja tilaisuus on sopiva, voimme jutella jne. Mutta kumpikaan ei aio tehdä muuta konkreettista asian281947- 321945
Aloitetaan puhtaalta pöydältä
Mukavaa iltaa mukaville. 😊 ❤️ ⚜️ Minusta ei kaikki täällä tykkää, eikä tarvitsekaan. Kun eivät ymmärrä, niin sitten ei2111642Näin pitkästä aikaa unta sinusta
Oltiin yllättäen jossain julkisessa saunassa ja istuttiin vierekkäin, siellä oli muitakin. Pahoittelin jotain itsessäni91617- 291598
- 791426