Kalastuksen riemua

Kalastuksesta olen kirjoitellut Sankkoniemen tarinoissa. Innostuin luettuani aloituksesi korjaamaan aijempia versioita tarinoista. Kaikki Sankkoniemen tarinat ovat tositapahtumiin pohjautuvia.

Mandi ja katiskka.


Kesäkuun alun helteet olivat jatkuneet viikon. Otin punaisen polkupyöräni, asetin ostoskorin pyörän sarviin ja lähdin polkemaan rantakatua, kohti kaupungin keskustaa ja kauppatoria.

Tori oli täynnä ihmisiä, kauppiaita, asiakkaita, kahvilassa istuskelijoita ja muuten vain katselijoita.
Yhden myyntikojun kyljessä luki suurilla kirjaimilla, katiskoja halvalla.Meillä ei ole katiskaa ja kaislikko kuhisee kaloja, ajattelin.

Itse koottavat olivat tarjouksessa vain kymmenen markkaa kappale. No, ei ole paljon, mietin ja ostin itse koottavan katiskan. Asetin katiskan pyörän tarakalle ja jatkoi matkaani. Ostin vielä perunoita, sipulia, mansikoita sekä tilliä ja sitruunaa jos vaikka illalla saisi katiskasta kaloja, ajatus kiehtoi minua. Ostokset tehtyäni lähdin polkemaan takaisin mökille.

Rantakadulle saapuessani pari naapurin isäntää oli juttelemassa keskenään ja kun olin juuri ohittamassa, miehet huomasivat katiskan pyöräni tarakalla.
Aikoko rouva koota katiskan, kysyi toinen miehistä, että kalastamaan, sanoi toinen.
Katsoin miehiä hämilläni ja vastasin aikovani nimenomaan pyytää katiskalla kalaa.
Miehet katsoivat toisiaan hymyillen,  jatkoin matkaani.

Mokille saavuttuani ottin katiskan tarakalta, purin muovin sen ympäriltä ja etsin kokoamisohjeita. En löytynyt, harmitti, enhän ymmärtänyt tuon taivaallista koko härvelistä, siksiköhän ne ukot naureskelivat minulle, mietin. Heitin katiskan saunan rapuille ja kävelin pirttiin.

Iltapäivällä rantaa kohti lähestyi moottorivene, saarimökkiläiset tulivat kylään.  Riensin vastaan, juteltiin niitä näitä. Saarimökin isäntä tarjoutui auttamaan katiskan  kokoamisessa. Eikä häneltä kauaa mennyt kun katiska oli kasassa. Sen kunniaksi juotiin pullakahvit ja vieraat palasivat saareen.

Pojat sitoivat keltaisen mehupurkin katiskan merkiksi ja heittivät sen kaislikkoon.

Oli ilta, olin kokoamassa poikien vesileluja laiturilta kun naapurin isännät nuo samaiset, jotka olin päivällä tavannut, soutivat laiturin ohi kaislikkoon päin kalastamaan.

Joko se rouvan katiska on kasassa, toinen virnisteli. Laitoin kädet lantioilleni kuten topakan mökin emännän tuleekin. Siellä se on järvessä aivan veneenne edessä, älkää soutako päälle, huusin miehille.

Miehet väistivät nipin napin katiskan ja katselivat sitä hämmästyneenä. Minua  hymyilytti kun  nousin kuistin portaita pirttiin.

Parivuotta sitten lopetin kalastuksen.
Ensimmäinen kokemus heittokalastukseen oli kun 50-luvulla ei ollut väineitä heittokalastukseen, siimaa kerälle maahan ja kievuttamalla uistinta siiman päässä sai vieheen lentämään kauemmaksi, vieheenä kävi pilkki jossa mato syöttinä, ahventa saatiin. Myöhemmin tuli kehnoja keloja mutta kuitenkin, uistinta vedettiin aina kun siirryttiin veneellä. maalla kesäisin oltiin järvenrannalla onkiminen tietysti.

Myöhemmin tuli pilkkiminen, sitten lapin eräreissut aina Norjaan asti, inarilla milloin missäkin tutulla porukalla , etupäässä itä-suomen suurilla järvillä. Ensi kesä meen rannalle mutten enää en kalasta, kalavehkeet luovutin nuorempien käyttöön.

Vesilläolo ja kalastus ovat olleet aina tärkeä osa elämääni, pikkutyttönä kotilaiturilla onkimisesta saakka, ja aina vaatimatonkin kalansaalis asiaankuuluvalla arvostuksella laitettiin ruuaksi. Äiti osasi tehdä kalakukon, joten pienimmätkin ahvenensintit jalostettiin herkuksi ja isommat paistettiin voissa pannulla.

Nuorikkona appivanhempien Hämeen mökillä sain näyttää taitoni ja kärsivällisyyteni verkkojen soutamisessa. Aina vieläkin siellä käydessä ensimmäisiä tehtäviä on katiskan heittäminen rantaveteen, ja kunnia-asia on saada juhannuspöytään itse pyydettyä kalaa, mieluiten kuhaa ja haukikin käy, ainakin kalapullina maistuu kaikille. Tapana on siellä sukulaismökkiläisten kanssa tuoda runsaasta saaliista muillekin. Syksyisin käydessä pyydämme muikkuverkoilla ja osan savustamme, niitä voi lasten perheillekin tuoda siten tuliaisina. Silakka on hyvää ja monikäyttöistä, mutta taidan tykätä vielä enemmän muikuista.

Mielenkiintoisinta on kalastus ollut täällä Suomenlahdella, kolmisenkymmentä vuotta lunastimme verkkoluvat silakoille ja isommille kaloille, pidimme joskus kampelasiimaa ulkoluodon kupeessa. Kevättalvisin kävimme joskus jäiden lähtiessä onkimassa rannoilta käsin siikaa ja nyt kun käymme retkillä meren rannoilla, näitä siian onkijoita näkee runsaasti. Niin monen monta tunnelmallista iltaa on istuttu rantakallioilla hiillostamassa pyyntituoretta silakkaa , kirkuvat lokit ovat kalastuspuuhia seuranneet komeasti kaarrellen taivaan sinessä ja niille on annettu osa saaliista. Ihan tunnen nenässäni meren ja kalan tuoksun. Aurinkoisen päivän jälkeen on kallio lämmin vielä auringonlaskun aikaan ja on ihanaa pulahtaa uinnille.

Silakoiden litkaus ja ahventen pilkkiminen syvänteistä sulan veden aikaan on ollut myös lapsille ja lastenlapsille mieluisaa puuhaa. 80-luvulla sai Espoonlahdelta turskaakin pilkillä. Lapin kävijöinä joskus aikoinaan tuli kokeiltua perhokalastusta, mutta viime vuodet on keskitytty maisemiin . Useamman vuoden on kalan saanti ollut enimmäkseen kalatiskien varassa täällä, arvostan tiskien antia, kun tiedän, mikä työ on ollut saada ne vedestä valmiiksi fileiksi kylmätiskille. Kala on yksi ravinnon kulmakivi ja voin sanoa olevani aika hyvä kalaruokien laittaja.

En ole suurhaukien enkä katiskojen kanssa taistellut, mutta verkkoja selvitellyt ja päästänyt piikkisiä kiiskiä silakkaverkoista ja santapaperinkarheita kampelanlatuskoja siimoista. Silakkahan on rasvaisena kalana mitä parhainta käsivoidetta, tosin se tuoksu aika merellinen ;). On ollut myös tapana, että joka kalan pyytää, se myös perkaa, kunhan on oppinut puukkoa turvallisesti käsittelemään.

Mandi ja kalansaalis.

Tällä tarinalla jatkan yhdeksänkytluvun aikaisia muistelmiani.

Seuraavana aamuna pojat soutivat kaislikkoon katiskaa kokemaan. Äitiii...kuului kaislikon keskeltä. Juoksin rantaan, katiska on täynnä kalaa, huusi esikoinen. Nostakaa katiska veneeseen ja soutakaa rantaan, huusin pojille. Esikoinen nosti katiskan veneeseen ja soutivat laiturin kupeeseen.

Voi jestas, montako niitä on, siunailin. tuijotessani katiskan pohjalle, ainakin viisikymmentä. Kuopus nousi veneestä rannalle, katseli kulmiensaa alta ja sanoi, enkä syö yhtään.
Ne ovat ahvenia ja herkullisia halstrattuna tai grillissä paistettuna valistin kuopusta.

Huomautin vielä pojille, että älkää viekö katiskaa heti takasin kaislikkoon tässä on meille viikoksi syötävää. Esikoinen nosti katiskan saunamökin taakse. Hain keittiöstä perkkuuvälineet ja ison vadin, istahdin kivelle rantaan ja aloin perkauksen.

Aurinko paistoi lämpimästi ja kalan haju johdatteli ajatukseni lapsuuteen. Muistin, kuinka olin pienenä tyttönä istunut äidin vieressä rappusilla ja katsellut kun äiti perkasi kaloja. Mikko kissa pyöri äidin ympärillä kehräten hieroen itseään äidin kylkiin. Mikko tiesi, että perkuujätteet olivat hänelle tarkoitettua herkkua. Aistin äidin istuvan vierelläni. Tunsin suunnatonta kaipuuta lapsuuskotiini, niin ikävä, että kyynelel vierähti poskelleni. Lapsuuskotini oli myyty edellisenä vuonna, äidin kuoleman jälkeen.

Säpsähdin,  siili kipitti varpaitteni yli palauttaen minut takaisin tähän päivään. Ahvenia oli neljäkymmentäyhdeksän, yksi särki. Sären heitin lokeille. Suolasi ahvenet kevyesti ja vei jääkaappiin.

Iltapäivällä ystävämme Eeva, Jussi ja lapset tulivat yökylään saaresta.  Eeva oli käynyt aamulla torilla ja kantoi pirttiin tuomisia. Kuikkasin Eevan koriin, onneksi ei kalaa, huokasin. Jussilla oli  moottorisaha ja kirves mukanaan sillä hän oli luvannut tehdä saunapuita aitan takana olevista koivupölkyistä ja hän aloittikin heti urakkansa. Lapset juoksivat rantaan uimaan. Minä ja Eeva aloitimme päivällisen valmistelun.

Me naiset touhuilimme grillin ja ruokaterassin sekä keittiön välillä.  Lapset kirkuivat rannalla ja Jussi piti huolen musiikkitehosteista moottorisahalla. Aloitin ahveten halstrauksen grillin hiilloksella. Lapset olivat sitoneet uimapatjat narulla kiinni veneeseen  ja vaativat, että Eeva tulisi soutamaan venettä. Eevan tehtäväksi tuli soudella ympyrää rantavedessä. Auringon säteet kimaltelivat vedenpinnalla aalloissa kuin tuhannet tähdet, jotka seurasivat lasten ilonpitoa. Eeva oli ottanut limutarjottimen veneeseen. Lapset pulativat löhöilyn lomassa  patjoiltaan veteen ja uivat veneen kylkeen hakemaan Eevalta juotavaa.

Olin saanut ruoan valmiiksi ja huutelin porukoita syömään. Rannasta saapuikin nälkäinen seurue. Tarjolla oli halstrattuja ahvenia, uusia perunoita, sipulia, tilliä, sitruunaa, voisulaa, leipää, juustoa ja grillimakkaroita. Kuopuskin, joka oli vannonut, että ei syö kalaa, puhdisti pienillä sormillaan ahventa ja pisti suuhunsa. Minua hymyilytti, silitin kevyesti kuin ohimennen kuopuksen hiuksia.


Olipa maistuva ateria, kiittelivät kaikki eikä yhtään ahventa jäänyt. Lapset vetäytyivät lueskelemaan Aku Ankkoja aittoihinsa. Me aikuiset istuimme vielä pitkään ruokarerassilla.
Aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse kun viimein päättimme kömpiä yöpuulle.

Anonyymi eilisestä 21.03.2021 15:07 :ä

Kun kalastus jäänyttä elämää, on jäänyt mieleen muistoja ja vähän valokuvia, iltoja eränuotion ääressä, monista leiripaikoista.

Tien varresta rinkka selässä jopa viikon kulkemukselle, josus oli rinkka niin painava että tarvis kaverin apua selkään saamiseksi, hyvällä rinkalla kulki hyvin tavarat mukana.
Joen varret oli mieleisiä kulkea, kulkiessa ruokakalat harria tammukkaa, uusia perunoita jo maistui.

Profiilikuvan ottoaikoina olin opiskelijavaihdossa Ruotsin Kiirunassa. Keltainen Volkkarini vuosimallia 72 kiersi kanssani Kiirunan lähijokia vuonojen katveessa mukanamme vieheitä heitto-ongeille.

En minä saalista saanut, mutta irtaantumiseen kiireisestä työstäni tarjoilijana Ferrum hotellissa kalareissuni auttoivat. Ou, ou noita aikoja 😢ikävä.

Miksi ikävä? Eikös sinulla ole nytkin kaikki hyvin ja toisaalta paremmin, kuin silloin opiskeluaikoinasi?

No, tietenkin se nuoruuden rakkaus on hieman erilaista, kuin vakiintuneen parisuhteen, johon olet päätynyt erosi jälkeen, mutta onhan sekin ns. "mukiinmenevä", joten se siitä.

Sitä minä vain ihmettelen, kun sinuun kohdistuu niin paljon negatiivistä kirjoitusta sinun parisuhteesi, siis oletko" sitä sun tätä" kun minunkin lapsenlapseni ovat niitä "lehtolapsia", joiden vanhemmat eivät ole vihitty, ja lapsetkin kastettiin vasta rippikouluun pyrkiesään.

Vaikka minä en kokenut avioeroa, niin sisarukseni kokeilivat rohkeasti uusia rakkauksia, joita olisin halunut kokeilla, mutta turhaksi huomasin , sillä niitä vaihtui liian useion ja kaiki "karille".