Meillä tuli parin työtoverin kanssa lähes riita suomenkielen lausumisesta. Kyse on sanoista tervetuloa. Lausutaanko puhekielessä sanat tervettuloa ( siis keskellä ääntyy kaksi t- kirjainta, vai terve tuloa, jolloin t ääntyy vain yhtenä ?
Neuvokaa hyvät ihmiset, itse väitän, että tervettuloa on oikea tapa.
Neuvokaa hyvät ihmiset, itse väitän, että tervettuloa on oikea tapa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Kyllä suomen kielen huoliteltuun ja oikeaan ääntämiseen kuuluu kahdentaa tuo t-äänne sanassa "tervetuloa" siis näin: /tervettuloa/
Melkein kaikki suomen e-loppuiset sanat ovat verbijohdoksia, joissa oletetaan alkuaan olleen sananloppuinen konsonantti, joka nyt ilmenee mm. "kahdentumisena" kuten tässä tapauksessa.
Olet siis ihan oikeassa.
--
Kiitokset sinulle ripeästä palautteesta!
Olen huomannut, että henkilö, joka yrittää puhua oikein huoliteltua kieltä ( pikkupoliitikot ym. tärkeilijät) käyttää juuri tuota " hienommalta" kuulostavaa lausumistapaa.
Tuon "kahdentumisilmiön" kieliopillinen nimi on rajageminaatio.
Sillä tarkoitetaan sitä, että seuraavan sanan alkukonsonantti geminoituu yhtäjaksoisessa puheessa tiettyjen sananmuototyyppien jäljessä, esim. menek kotiin. Vokaalialkuisen sanan edellä saattaa puolestaan esiintyä pidentynyt glottaalinen klusiili eli sulkeuma, esim. anna//olla (tosin vaihtelee puhujittain).
Rajageminaatio toteutuu myös sanan sisällä yhdyssanoissa sekä liitepartikkeleiden ja -lainen/-läinen, -mainen/-mäinen -adjektiivinjohdinten edellä, esim. sadettakki, sanoppas, eläkelläinen, aavemmainen.
Rajageminaatiossa ei ole välttämättä kyse konsonantin ihan täydestä kahdentumisesta vaan paremminkin konsonantin keston eriasteisesta pitenemisestä tietyissä ympäristöissä.
Rajageminaatio voi mm. erottaa kirjoitusasultaan yhtäläiset A-infinitiivit ja yksikön 3. persoonan muodot toisistaan: Pekka voi antaa /antaal/ lisää ruokaa. VRT. Pekka antaa /antaa/ lisää ruokaa.
Rajageminaation toteutuminen voi riippua myös puhujan murretaustasta.
Rajageminaation tavallisempi ja perinsempi nimitys on loppukahdennus; muita käytettyjä nimityksiä ovat alkukahdennus, rajakahdennus ja rajapidennys.
Rajageminaatiollisista muotoryhmistä useimmissa on aiemmin ollut konsonanttiloppuisen pääteaines, jonka loppukonsonantti (yleensä -k) on sananrajaisena assimiloitunut seuraavan konsonantin kaltaiseksi.
Konsonantin kadottua tauon etisestä asemasta on muihin asemiin jäänyt jäljelle tämä sanan lopun ja seuraavan sanan alun sulautuva assimiloituminen, rajageminaatio.
--
...tuli tuhdisti tietoa perusteluineen, kyllä passaa huomenna pörhistellä töissä!
Eipä vainenkaan, asia kiinnosti minua ihan kielellisenä ilmiönä ja suututti kun en osannut perustella kantaani vastaväittäjille. Nyt osaan, vielä kerran kiitokset sinulle, Topias !
Kaikessa tohinassa jäi kuin jäikin edeltä lähdetieto pois - rajageminaatiosta voi lukea lisää Isosta suomen kieliopista (Iso suomen kielioppi, Auli Hakulinen et al. SKS, 2004).
--
Tässä viestissä merkitsen alkukahdennusta tähdellä.
Tulee mieleen vielä kaksi kyseisen ilmiön nimeä: jäännöslopuke* ja aspiraatio. Ainakin minä olen useimmiten törmännyt nimitykseen jäännöslopuke*, joka tuo esille* ilmiön kielihistoriallisen taustan.
1800-luvulla yritettiin useaan otteeseen vakiinnuttaa jäännöslopukkeelle* jokin merkintätapa, mutta yksimielisyyteen ei päästy*, joten ilmiötä ei merkitä* kirjoituksessa.
Konsonanttialkuisen sanan edellä jäännöslopukkeen ääntämistä on vaadittava, koska muuten esim. muodot viive*, koe*, taide*, tehdä*, ota* ja kaadeta* olisivat heikkoasteisia ilman mitään nykyiseen äänne*järjestelmään kuuluvaa syytä.
Loppukonsonantin korvautuminen jäännöslopukkeella voidaan nykyään havaita* toisen partisiipin tunnuksesta nut/nyt. Yleiskielessähän pitää vielä ääntää* ja kirjoittaa* sen lopussa oleva t, mutta arkisessa puhe*kielessä se useimmiten korvautuu jäännöslopukkeella.
Oletteko - lähinnä Topias ja Erski-Petteri =) - huomanneet, että kummallista ylimääräistäkin kahdentumista voi olla puheessa, esimerkiksi "miehet ahtoivat" voi ääntyä aivan samoin kuin "miehet tahtoivat". Sama on rahtusen heikommin kuultavana myös tyypissä "äänen avaus". Sen sijaan pitkä vokaali tuntuu syövän ilmiöltä energian: esimerkiksi "sydämen ääni". En opiskeluaikanani kuullut tällaiselle koskaan mitään selitystä.
Ilman kahdentumista äännettynä "miehet ahtoivat" tai "äänen avaus" kuulostaa korvaani jotenkin "porilaiselta".
Saattaapa olla, että tuollaistakin olisi joskus kuultu; katkeamattomassa puhevirrassa saattaa sanojen rajalla [yleensä tahattomasti] tapahtua tällaisia ilmiöitä. Nuo esimerkein kuvaamasi tapaukset eivät kuitenkaan ole niitä rajageminaatiotapauksia, joista tässä on varhemmin ollut puhetta, enkä ole kyllä totta puhuen sellaisiin ainakaan monesti törmännyt.
Tällaisia sanojen rajalla katkemattomassa puhevirrassa tapahtuvia ilmiöitä kutsutaan vierasperäisellä nimellä sandhi.
Kirjailija Veikko Huovinen taisi vähän vitsaillakin tämän ilmiön kustannuksella: littlejutussaan Kaledonia hän kuvailee kuinka kansalaiset odottivat Maannisän saapumista kaupunkiin. Ja arvatenkin Maannisä on isorintainen nainen...
--
En ehkä ilmaissut itseäni selkeästi: tiedän kyllä, ettei kyse ole todellisesta loppukahdennuksesta, mutta otinpa saman topicin alla puheeksi, kun mielestäni ilmiö muistuttaa sitä kiinnostavalla tavalla.
Sandhina en sitä kyllä pitäisi. Pitäisin sandhi-termin varattuna sanojen rajalla tapahtuvalle todelliselle assimilaatiolle, jossa äänne mukautuu toiseen äänteeseen. Tässähän niin ei tapahdu.
Jos kukaan muu ei ole tällaista huomannut, niin lienen jokin omituinen poikkeus, koska pääsääntöisesti kyllä kahdennan sananloppuiset konsonantit vokaalin edellä. =) Tein tuossa miehelläni testin ja kysyin, mitä "The men are swimming" on suomeksi ja hän jätti t:n kahdentamatta. Sen sijaan "äänen navauksesta" hän oli samaa mieltä. Erikoinen ilmiö.
Ajatellaanpas siis uudestaan!...
>"miehet ahtoivat" voi ääntyä aivan samoin kuin
>"miehet tahtoivat". Sama on rahtusen heikommin
>kuultavana myös tyypissä "äänen avaus".
Mutta jos tuon kuvaisi vaikka näin: "miehet ahtoivat" voi ääntyä aivan samoin kuin "miehe tahtoivat" tai "äänen avaus" > "ääne navaus" - miltäs tämä vaikuttaisi? Tämäntapainen puhetapa saattaa kummuta murretaustasta, mutta yhtä hyvin se voi olla puhujan idiosynkraattinen piirrekin. Tiedän joitakin suomen puhujia, jotka "sitovat" puheessaan sanoja tuohon tyyliin - koen sen jossain määrin ärsyttävänä (esimerkiksi TV:ssä), koska se on omalle murretaustalleni vierasta.
Kyllä sitä voi kaikesta huolimatta ulkoisena sandhina pitää; tapahtuuhan se joka tapauksessa sandhiasemassa olevien sanojen välillä.
--
Mitä mieltä olette sanan "kolme" ääntämyksestä tuollaisessa tilanteessa? Fonetiikan opettajani oli sitä mieltä, että ainoa oikea ääntämistapa on "kolmettoista", kun taas minun mielestäni "kolme" ei loppukahdennu. Todellisuudessahan vaihtelu sallitaan.
Muistaakseni Janne Porkka Onnenpyörässä äänsi säännönmukaisesti esimerkiksi "kolmes sataa", mikä särähtää kyllä minun korvaani. Sama koskee sanaa "viime": oudolta kuulostaa myös "viimek kerralla", niin oikein kuin onkin. Jäännöslopukkeellisen muodon esiintyminen on erikoista siksikin, että partitiivihan on "kolmea", samoin kuin vaikkapa "nallea", eikä "kolmetta". Vanha sana kun on, niin eiköhän siellä se loppukonsonantti ole alun perin ollut - mikähän on tuon poikkeavan kehityksen saanut aikaan.. Frekvenssikö?
Olen kanssasi ihan samoilla linjoilla näiden kahden nimenomaisen e-loppuisen sanan suhteen: jäännöslopuketta ei ole sanoissa "kolme" eikä "viime".
"Kolmen" yhteydessä jäännöslopukkeettomuus selviääkin aivan yksinkertaisesti tuosta sanan taivutuksesta, ihan niinkuin arvelitkin - sanaa ei taivuteta kolme':*kolmeen:*kolmetta:*kolmeessa jne...
Tosin muistan jopa yliopistotason kielentutkijoiden väittäneen sanaa jäännöslopukkeelliseksi, mutta jonkin säännön yleistäminen ehdottomaksi totuudeksi voi johtaa viisaankin vipuun - ja poikkeus testaa säännön!
Jäännöslopukkeettomuus mahdollistaa sitäpaitsi fonologisen opposition kolmetoista:kolmettoista.
Viime-sanaan ei myöskään kuulu jäännöslopuketta.
>Jäännöslopukkeettomuus mahdollistaa sitäpaitsi
>fonologisen opposition kolmetoista:kolmettoista.
Mikähän se tuollainenkin opposiittiö lienee?
Olenkohan ehtinyt katsoa elämässäni kahdettoista vai kolmettoista olympiakisat?
joka tarkoittaa sitä että "13" äännetään erilailla kuin "13:t".
--
Olen kyllä huomannut mainitsemasi ilmiön; äänivirtaa ei jakseta katkaista konsonanttiloppuisen ja vokaalialkuisen sanan välillä. Ilmiö ärsyttää minua suuresti. Konsonanttiyhtymien ja jäntevää äänielinten käyttöä edellyttävien äänteiden vähyyden ansiosta suomi on foneettisesti helppo kieli, mutta kyllä tuon verran suomalaisten pitäisi osata artikuloida.
Muuten, tämmöisen huolimattoman ääntämisen seurauksena on syntynyt virheellinen sanonta "Jäi kuin nalli kalliolle". Sanonnan alkuperäinen ja oikea muoto on: "Jäi kuin alli kalliolle". Tämän muodon mielekkyys on siinä, että allit lähtevät muuttomatkalle Suomesta etelään myöhemmin kuin muut muuttolinnut ja ne oleskelevat usein kallioilla.
Siinä olet oikeassa, että kolme-sanan taivutus osoittaa, ettei sanassa kolme voi olla jäännöslopuketta. Mutta viime-sanan jäännöslopukkeettomuudelle ei ole mitään rakenteellista syytä. Toisaalta, onhan muutamia muitakin e-loppuisia sanoja, joissa ei ole jäännöslopuketta (kolme-sanan lisäksi ainakin tie, nalle, nukke, joule). Sanassa nukke ei voisikaan olla jäännöslopuketta, koska loppu-e:tä edeltää pitkä k.
>Mutta viime-sanan jäännöslopukkeettomuudelle ei
>ole mitään rakenteellista syytä.
Se syy voisi löytyä sanan historiasta. Jos kerran viime-sana on jäännöslopukkeellinen, niin miksi sen translatiivi sitten on "viimeksi" eikä *"viimeeksi"?...
--
Niin, tuota translatiivimuotoa viimeksi en tullut ajatelleeksi. Nyt alan lausua viime-sanan ilman jäännöslopuketta.