Moi, tämä on ehkä erikoinen aihe mutta kärsin masennuksesta ja yksi isoista masennusta ylläpitävistä tekijöistä tällä hetkellä on katumus. Tapasin 5 vuotta sitten naisen, joka oli kauneimpia ketä olin koskaan nähnyt ja ihastuin häneen todella vahvasti. Myös hän oli kiinnostunut minusta. En kuitenkaan todella todella pahan ujouteni takia edennyt tilanteessa.
Uskon todella vahvasti että en tule koskaan löytämään hänen vertaistaan tai ihastumaan kehenkään yhtä paljon. En ole tämän jälkeen ihastunut kehenkään paitsi yhteen naiseen ja sekään ei ollut lähellekkään yhtä vahvaa.
Olen aseksuaali ja tiedän että se olisi erittäin todennäköisesti katkaissut suhteen jo heti alkuun. En kuitenkaan voi välttyä ajatukselta että entä jos hänkin oli tai suhde olisi muuten vain voinut toimia. Nämä pyörivät pakkomielteisesti päässäni.
Vaikka tästä kaikesta on 5 vuotta aikaa asia kalvaa pyörii mielessäni tunnin välein ja saa minut menettämään elämänhaluni. Pakoilen näitä ajatuksia alitajuisesti mutta ne tulevat silti mieleeni ja pilaavat päiväni. Niiden kohtaaminen on todella kivuliasta.
Tiedän että tämä kuulostaa oudolta ja olen itsekkin todella hämilläni kuinka tämä pakkomielle voi olla näin vahva. Asiasta kertominen myös hävettää ihan hitosti ja siksi kysynkin apua anonyymisti.
Tunnen olevani kuopassa, josta en voi enää kaivaa itseäni ulos. Teen paljon asioita parantaakseni masennustani ja univaikeuksiani mutta niistä ei näytä olevan apua. Mitä enää tehdä?
Uskon todella vahvasti että en tule koskaan löytämään hänen vertaistaan tai ihastumaan kehenkään yhtä paljon. En ole tämän jälkeen ihastunut kehenkään paitsi yhteen naiseen ja sekään ei ollut lähellekkään yhtä vahvaa.
Olen aseksuaali ja tiedän että se olisi erittäin todennäköisesti katkaissut suhteen jo heti alkuun. En kuitenkaan voi välttyä ajatukselta että entä jos hänkin oli tai suhde olisi muuten vain voinut toimia. Nämä pyörivät pakkomielteisesti päässäni.
Vaikka tästä kaikesta on 5 vuotta aikaa asia kalvaa pyörii mielessäni tunnin välein ja saa minut menettämään elämänhaluni. Pakoilen näitä ajatuksia alitajuisesti mutta ne tulevat silti mieleeni ja pilaavat päiväni. Niiden kohtaaminen on todella kivuliasta.
Tiedän että tämä kuulostaa oudolta ja olen itsekkin todella hämilläni kuinka tämä pakkomielle voi olla näin vahva. Asiasta kertominen myös hävettää ihan hitosti ja siksi kysynkin apua anonyymisti.
Tunnen olevani kuopassa, josta en voi enää kaivaa itseäni ulos. Teen paljon asioita parantaakseni masennustani ja univaikeuksiani mutta niistä ei näytä olevan apua. Mitä enää tehdä?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.