Mulla ainakin elämä on sillä tavalla pysähtynyt täysin, ettei enää yhtään mistään pyrkimyksestäni ja yrityksestäni tule yhtään mitään. Teinpä mitä tahansa, niin tulos on nolla!
Voi jumalauta että minua vituttaa ja turhauttaa tämä tilanne, tämä voimattomuus, se, ettei mahda mitään. Kaikenlaisia menoja ja takaiskuja kyllä on mutta varsinkin tulojen hankkiminen on ylivoimaisen vaikeaa näköjään, tätä menoa menetän rahani täysin ja joudun vissiin katuojaan, enkä näy mahtavan tälle kehitykselle yhtään mitään!!
Voi jumalauta että minua vituttaa ja turhauttaa tämä tilanne, tämä voimattomuus, se, ettei mahda mitään. Kaikenlaisia menoja ja takaiskuja kyllä on mutta varsinkin tulojen hankkiminen on ylivoimaisen vaikeaa näköjään, tätä menoa menetän rahani täysin ja joudun vissiin katuojaan, enkä näy mahtavan tälle kehitykselle yhtään mitään!!
Vastaukset 32
Vanhimmat
Joo.. Elämä jurraa paikoillaan. Ei saa mistään otetta. Odottaa jotain.. Mitä? En tiiä..
Vaihda näkökulmaa..
https://youtu.be/LPy2zlvesm4
Jokainen on oman onnensa seppä.
...vaikka muut laittaisi kuinka paljon ylimääräisiä kapuloita rattaisiin?
Asennetasolla tarkoitan.
Joo, pakolla ei kannata vääntää ees sitä paskaa, lopeta yrittäminen ja odottele parempaa hetkeä
Minun elämä pysähtyi jo 20 vuotta sitten. Olen epäonnistunut kaikessa mitä olen yrittänyt tehdä.
Aina välillä iskee stoppi, eikä sille voi mitään. Tärkein kuitenkin on itsekin miettiä, että miksi ja mitä sille itse voi tehdä. Joskus pitää odottaa jotain ja sellaiselle ihmiselle kuin minä vaikka olen, on joskus vaikeaa sietää sitä, ettei voi itse tehdä mitään.
Vaikka pikku esimerkki. Kiirehdin jonnekin ja autojono pysähtyy. Olen likipitäin jo myöhässä ja mitään syytä ei näy, miksi pönötetään. Se raivostuttaa ja turhauttaa, mutta reagointi on turhaa, tai sillä voi vaan tehdä jutun vieläkin pahemmaksi.
Helpottaa kun nostaa kädet ja rauhottuu. Vetää henkeä ja miettii, että tämä ei johdu minusta, jos myöhästyn, se on voivoi... rauhallisena voikin sitten vaikka miettiä miten selvittää pysähdyksen syy... netti auki ja tilannehuone vaikka esiin tms. 😊👌
Ai kun aina osais vetää henkeä ja rauhottuu. 😀
Kyllä voisi sanoa että mun elämä on jossain määrin pysähtynyt viimeisen vuoden aikana, osasyynä koronapandemia, oma työuupumukseni ja tavallaan sekin että olen asunut kohta pari vuotta yksin, mikä kyllä sinänsä on sanoinkuvaamattoman ihanaa ja vapaata. Viimeisimmän eksän kanssa pistin poikki viime vuoden heinäkuun alussa, ja olen sen jälkeen käynyt tosiaan kolmilla yksillä treffeillä. Mähän poistuin Tinderistä täysin turhautuneena joskus toukokuussa, mutta en tosiaan tiedä miksi siellä meininki muuttui yhtäkkiä niin paljon, vai oliko syy jotenkin itsessäni. Ei tullut osumia samaan tahtiin kuin ennen, harva jaksoi jutella pidempään tai kirjoittaa enempää kuin jotain yhden lauseen latteuksia, vielä harvemmat jotka halusivat nähdä, eivät halunneet nähdä toista kertaa jne.
Mutta mä olen tavallaan hyväksynyt sen, että ilmeisesti mun "kuuluu" olla sinkku, ja periaatteessa mähän olen sen poikuuden menetyksen jälkeen aina sinkkuna ollessa pääasiassa voinut paremmin kuin suhteissa ollessa. Enkä tietenkään lyö mitään leimaa otsaani, että se olisi mikään loppuelämän tuomio, mutta ilmeisesti tällä hetkellä kysynnän ja tarjonnan määräämä fakta, ja saattaa olla vain hyväkin asia nykyisessä elämäntilanteessani. "Hyvänä" puolena omalla kohdallani on se, että mä saatan hyvinkin olla jonkinlainen aseksuaali, demiseksuaali tms. mitä näitä on, eli sinkkuus ei aiheuta mitään ylipainetta pöksyihin eikä sitä kautta korvien väliin. Ja voi hyvin olla, että joskus tapaan jonkun naisen jotain muuta kautta kuin sieltä iänikuisesta Tinderistä, mutta ei sellaisenkaan ihmeen tapahtumista kannata mitenkään kuumeisesti odotella, mutta ei täysin poissulkeakaan loppuelämäksi.
Tähän on vähän vaikea vetää selkeää rajaa, mihin viiteryhmään kuuluvat ihmiset tai mitä kautta tutuksi tulleet henkilöt lasketaan kavereiksi, mutta laskisin karkeasti sellaiset -10 vuotta omasta iästäni ja sen että kanssakäymisen perimmäinen tarkoitus ei ole ollut mikään tietty työasia. Tuota laskukaavaa käyttäen mä olen tän kalenterivuoden aikana nähnyt muistaakseni kahdesti yhden ikäiseni miespuolisen kaverin kanssa mun luonani, ja erään tutun vakioasiakkaan pari visiittiä laskisin ihan kaverien ja bensalenkkarien keskinäiseksi maailmanparantamiseksi, vaikka siinä jotain kauppojakin kai hierottiin sivussa. Ja kerran eräs naispuolinen vakioasiakas, joka tuntuu välillä pitävän mua parempana ja läheisempänä ystävänä mitä välttämättä aina jaksaisin olla, käväisi tyttäriensä kanssa kahvilla. Eli keskimäärin alle kerran kuukaudessa olen tavannut kavereitani. Toki sosiaalista kanssakäymistä on ollut vanhempien sukulaisten kanssa, ja tuntemattomien ja/tai mua paljon vanhempien asiakkaiden kanssa, mutta ei sitä nyt aivan samalla tavalla voi laskea sosiaaliseksi elämäksi.
Ja paljon kertoo myös se, mistä olen varmaan monessa muussakin yhteydessä maininnut, että siinä missä mun tuli aiemmin ajettua noin 15tkm vuodessa, niin olen nyt omistanut Rellun hieman yli puoli vuotta ja olen ajanut tähän mennessä noin 3000-3500 km joka tekee ehkä 7tkm vuodessa.
Ei ole tullut käytyä uimassa, ei kirjastossa, ei sellaista "tikusta asiaa" jonnekin Biltemaan, vaan olen koittanut mahdollisimman hyvin yhdistää ja keskittää kauppareissuja, ja viikonloput onkin mennyt käytännössä lähes aina yksin kotosalla.
Mutta toisaalta en mä valita. Voin sanoa, että muutaman viime vuoden tapahtumien jälkeen ja tän työuupumukseni myötä pieni pysähtyminen on tehnyt /tekee vain hyvää. Itse asiassa just tänään viimeistelin viimeisenkin peltilehmän nurkista romutuskuntoon, niin nyt voi heittää joksikin aikaa aivot ja työhanskat täysin narikkaan mitä autoihin tulee. Kierrätysfirman sihteerillä on varmaan ollut vähän "Jankon Betoni" meininki konttorissa, kun olen tehnyt noutoilmoituksia aina vähitellen, ennen kuin entisiä on ehditty vielä edes hakemaan, eli aina on tarvinnut miettiä pykälää isompaa Scaniaa kehiin tekemieni ilmoitusten perusteella. Nyt pahoittelinkin asiaa ilmoituksen lisätiedot-kohdassa, kerroin olevani myyntityöstä sairaslomalla, ja että olin alkuun vähän epävarma mihin tahtiin jaksoin noita crapwagoneita purkaa. Mutta kohta ne on poissa silmistä ja poissa mielestä, ja vähintään elokuun loppuun asti aikaa huilata kunnolla. Tää oli vain hyvä, että jaksoin tehdä tällaisen parin-kolmen viikon fyysisen rutistuksen tähän kohtaan, enkä purkanut niitä pikkuhiljaa loman loppua kohti, jolloin se palautuminen olisi voinut olla vähän niin ja näin.
Eipä tässä. Eilen kävin lähikaupassa pyörällä, ja matkalla mietin millaista "luksusta" se oli, kun ensinnäkin oli voimia ja aloitekykyä lähteä pyörällä kauppaan, ja toiseksi se ettei puhelin ollut taustapiruna koko aikaa. Ja riittäähän tässä tekemistä vaikkapa GTA Onlinen, RDR2 Onlinen, Dirt Rallyn yms. parissa. Ja kun yritykseni on luokiteltu sivutoimiseksi, niin toimeentulonikin on ihan hyvin turvattu. Kiitos isovanhempiemme ja boomer-sukupolven rakentaman hyvinvointivaltion, sekä kaikille ketkä ette ole äänestäneet Sekoomusta tai Persuja 🙏🏽
Paskaa vain jaksat jauhaa. Ei ihme, ettet muuta saakaan aikaiseksi. Menepäs nyt kiltisti sinne peilin eteen ja rauhoitu miettimään.
Mitähän paskaa mä nyt olen jauhanut? Tai mitä en ole mielestäsi saanut aikaiseksi sen takia? Ei ton viestin kirjoitukseen multa kauhean kauaa mennyt, mutta eilen kylläkin aika kului ulkohommissa aamuysistä iltapäivä viiteen. En nyt jaksa vaihe vaiheelta kuvailla miten irroitetaan Volvo V70:n viitoskone ja samalla periaatteessa koko muukin tekniikka etupäästä, mutta voin sanoa ettei se ollut niinkuin jossain Puntossa, että joku puupölkky tai poikittainen rengas koneen alle, pultit auki ja kone kannetaan näppärästi käsivoimilla varastoon 😁
No peilin takaa on jo vuoden päivät kurkistanut normaalipainoinen nuori mies, enkä ole näyttänyt ollenkaan samalla tavalla pöhöttyneeltä kuin joskus aiemmin, joten mitä mun sen edessä pitäisi miettiä? Ei varmaan ainakaan kaljuuntumista, on toi koronamoppi sen verran tuuheaa tekoa 😅
Kyllä mä sanoisin että suurin syy suht vaatimattomaan naismenestykseeni sekä jonkinlaiseen yksinäisyyteen on tää ympärillä oleva yhteiskunta ja kulttuuri, joka on tässä pandemian aikana mielestäni muuttunut vieläkin yksilökeskeisemmäksi. Vaikkakin toisaalta tuntuu jotenkin myös siltä, että kun rajoitukset tuossa kevenivät ja yhteiskunta hieman aukesi, niin monet kaverit kyllä löysivät vanhojen harrastustensa pariin, ja jotkut tutut ovat viettäneet aikaa keskenään mieluummin ilman että olisin ollut kovin kaivattua seuraa.
Senpä takia mä kannatankin mahdollisimman tiukkoja rajoituksia, ihan jo epidemiologian näkökulmasta, ja myös sellaisena pienenä näpäytyksenä että toivottavasti ne pistäisi laajemmin miettimään, että joidenkin (ei pelkästään mun) elämä voi olla tällaista samanlaista vuodesta toiseen, vaikka ei mitään pandemiakaan olisi ollutkaan.
Ja niiden rajoitusten vahingoniloinen naureskelu, sekä erilaisten aktiviteettien paheksuminen koronan varjolla, omana itsenäni palstan ulkopuolella tuo muuten ihan oman twistinsä asiaan. Onhan se eri asia ilkkua yleisölle, jotka käyvät jokilaivoilla, festareilla, ties missä aikuisten mökkibileissä jne kuin kinata anonyymien todennäköisesti samassa tilanteessa olevien kanssa palstalla 😅
Krista Kiuru, I <3 U 🤗🌹
Niin ja miksi myös kannatan hieman vahingoniloiseen sävyyn anniskelurajoituksia, festarien perumisia yms. niin alkoholismistani huolimatta mä olen käynyt baarissa muistaakseni vain viitisen kertaa, joista kahdesti selvänä, ja noiden lisäksi aikuisena kerran ruotsinlaivalla jossa äitini oli mukana. Ja muutenkin kaikki kaverini ovat tavallaan irrallisia kavereita keskenään, eli eivät juurikaan tunne toisiaan, enkä mä koe kuuluvani samalla tavalla mihinkään varsinaiseen kaveriporukkaan, kuten monet kavereistani, vaikka välillä silleen one to one -tyylillä munkanssani hengailevatkin.
18-vuotiaana kävin kahdesti selvinpäin baarissa, mutta oli roa-kuuri silloin meneillään, niin toimin lähinnä silloisten amiskaverien kuskina. Saamatta bensarahoja mitä oli luvattu, ja se harmillisesti aiheutti ihan amiksen viimeisinä viikkoina välirikon monen kaverin kanssa, vaikka kouluaika sinänsä menikin aina ihan kivuttomasti eikä mua kiusattu kuten peruskoulussa. Loppuvuodesta 2010 kun olin täyttämäisilläni 19, kävin karting-kisakauden "päätösgaalassa" ruotsinlaivalla, mutta tosiaan äitini oli mukana ja hänen peräänsä piti hieman katsoa (kaatokännissä) niin jäi juhlafiilis vähän latteaksi.
Keväällä 2012 kävin muistaakseni kerran, tai korkeintaan kahdesti yhden ammattikouluaikaisen kaverin kanssa jossain kaljabaareissa, ja muistaakseni oli ihan kivaakin, mutta ei olla oltu enää moneen vuoteen tekemisissä.
Parisen vuotta sitten jolloin mulla oli se tyttöystävä, niin hän laittoi muistaakseni jonain perjantaipäivänä viestin, missä iloitsi kesälomansa alusta ja lapsivapaasta, ja kertoi näkevänsä naispuolisen kaverinsa kanssa jokirannassa ja menevänsä lasillisille, mutta ei suoraan kutsunut mua mukaan. Itse toki kysyin, haluaako hän että mäkin tulen mukaan, ja vaikka sieltä sitten hänen luo yökylään. Tämä sopi eksälleni, mutta hän halusi aluksi viettää jonkin aikaa kahdestaan kaverinsa kanssa, minkä sinänsä ihan ymmärsin, eipä siinä. Mutta olihan se vähän awkwardia että he istuivat jokirannassa lasillisilla, ja mä kittasin kaljaa maksimissaan puolen kilsan päässä jossain penkillä ja odottelin milloin kelpaa nähdä. No tästä virheestä voin syyttää vain itseäni, mutta tuli siinä kiskottua lääkkeitä kun tuokin koko hässäkkä että olinko mä tervetullut mukaan vai enkö ollut, kuvasti varsin hyvin sitä mistä olen palstalla kertonutkin, eli siinä suhteessa olo oli koko ajan kuin löysässä hirressä roikkuisi. Ja mun juomatavat tuntien, niin humahtihan ne Lyricat, Temestat ja nelosolut päähän kuin metrin leka, joten eksäni joutui kirjaimellisesti taluttamaan mut sänkyynsä nukkumaan. Ja sellaiset terveiset viinamiehelle, että seuraavana päivänä hän kyllä palkitsi mut kaikesta sekoilustani juuri siten minkä jokainen arvaa 😂
Ja viides kerta oli marraskuussa 2019, jolloin kävin baarissa ensitreffeillä sen mua hieman vanhemman naisen kanssa. Eipä siinä, se kerta yksittäisenä baarireissuna ja treffeinä oli erittäinkin onnistunut, päättyi täyskaatoon, eikä kaupungilla tarvinnut hävetä lähes mun pituista 55-ikäistä, mutta naamastaan ehkä 40-vuotiaan näköistä naista pinkinvärisissä kengissään 😁 No tulevat tapahtumat hänen kanssaan olivatkin asia erikseen, emme käyneet baarissa toista kertaa.
Mutta kaikkinensa aika laiha saldo liki 30-vuotiaalle 🙄
Elämä ei ole pysähtynyt, mutta rahan tulo on joskus. Noi on musta eri asioita.
Jostain syystä vastoinkäymisillä on tapana kasaantua. Läheinen kuolee, parisuhde loppuu, lemmikki sairastuu, työpaikka menee konkkaan, auto hajoaa ja naapuri rustailee perättömiä valituksia..
Asioilla on taipumus järjestyä. Kun miettii aikaa taaksepäin, pitää paikkaansa. Luopumalla saa jotain uutta tilalle.
xLiner
Olen vähään tyytyväinen, joten ei valittamista. Nautin jokaisesta päivästä. Niistäkin joina vituttaa, kuten tänään. Huominen on aina parempi :)
"Huominen on aina parempi :)"
Eipäs ole! Aina voi mennä huonommin!😜 Hyvä asenne sinulla. Itse olen todennut sen, että onnellisuuden määrä on vakio. Jos joskus kaikki menee pieleen, niin voi odottaa parempaa tulevaisuutta ja toisinpäin.
Joskus kaveri tuumasi huonon päivän jälkeen, kun totesin hänelle tuon toteamani, että: "Paskat, jos joku menee pieleen niin sitten se menee, ei ole parempaa huomista!"
"Teinpä mitä tahansa, niin tulos on nolla!"
Suunnittele paremmin, kyllä se siitä. Hyvä erottaa mihin voit vaikuttaa, mihin et.
eipä ole mikään "naula" vetänyt...
Voidakseen suunnitella "paremmin" pitäisi ensin tietää mikä ja miksi nykyisessä toiminnassa on vikana, mutta eihän sitä tietenkään saa selville... kaikki muuttuu sitäpaitsi niin nopeasti, ettei pysy enää perässä mitenkä pitäisi olla että menestyisi... on mennyt ihan järjettömäksi riepotteluksi tämä maailma, onko tässä enää mitään mieltä :/
Eiks me olla täällä hehkutettu , miten kelatuilla pärjää todella hyvin. Pötköttelet vaan sohvalla ja oottelet, että jotain tapahtuu. Ja kyllä tapahtuu, lupaan sen.
Just ja just mökki pysyy mulla.
Miten elämä voi pysähtyä? Eikö sitä kutsuta kuolemiseksi?
siten että ei pääse enää millään eteenpäin elämässä, vaikkei milloinkaan ole edes kovin pitkällekään päässyt, vaikeustaso tai jokin tuntematon/selittämätön on noussut ylivoimaiseksi.
Ap laske rimaa, laita hakuun vähemmän rikas mies niin vaihtoehdot lisääntyy.
olen mies enkä ole niitä miehiä...
Mikään yritelmistäni ei ole tuottanut toivottua tulosta missään asiassa. Ei ole resursseja yrittää kovemminkaan.
Erittäin masentavaa ja lannistavaa kun ei mistään tule mitään.
Positiivisuushehkutus ei toimi, ei ole mitään aihetta positiivisuuteen kun kaikkea negatiivista on niin musertava määrä. Jos yrität jotain positiivista, sekin menee sillä tavalla pieleen, tai toivottu tulos jää puuttumaan, että vituttaa vain entistä enemmän, sekin vaiva meni hukkaan!
Olen alkanut epäillä, että tässä on jo jotain yliluonnollista kirousta mukana, järki saatana lähtee jo tällaisesta paskan määrästä!!!
Paskan määrä ei oo kaikilla vakio.. Saman huomannut
Tiedän, että seuraava neuvo vituttaa monia, mutta sanon sen kuitenkin. Positiivisuus luo positiivisuutta, elämä kannattaa katsella positiivisen filtterin kautta ja etsiä niitä hyviä juttuja (niitä on aina ja jokaisella). Ei tarvitse muuttua miksikään positiivisuuden suurlähettilääksi, mutta etsi itsestäsi peruspositiivinen elämänasenne. Kyllä elämä kantaa, näin mulle pienenä opetettiin ja hyvin on kantanut, vaikka välillä kovaa päähän potkiikin. Positiivisin ajatuksin hommat luistaa paremmin kuin jo valmiiksi epäonnistuneiksi tuomitsemalla. Itse poistin kaikki "pahanilmanlinnut" ja " epäonnen tuojat" elämästäni jo kauan sitten, tai siis ainakin minimoin heidän vaikutuksensa, jos nyt en ihan kokonaan poistanut.
Njaa, sen nyt huomasi että kun 50 tuli mittariin niin elämä on hiton paljon tasaisempaa. Ei tarvitse enää hötkyillä jokaisen asian kanssa, kai se ns elämänkokemus myös vaikuttaa.
Eipä mennyt munkaan elämä ihan niinkuin Strömsössä. Yrittänyt kyllä olen, vaihtanut alaa, kun ei toiselta töitä löytynyt, no, senkin alan työpaikat väheni. Ollut paljon suruja läheisteni sairastumisista ja poismenoistakin. Olen huomannut, ett turha räpiköidä vastavirtaan, se menee niinkuin on mennäkseen ja kaikkeen ei todellakaan pysty itse vaikuttamaan. Paljon joutunut työelämässä taistelemaan omien oikeuksien puolesta ja sekin on vienyt voimia ja jaksamisia. Usean vuoden kestänyt omaishoitajuus vei viimeisenkin uskon yhteiskuntaan, itsestään selvistä asioista jouduin tappelemaan hoidettavieni puolesta, mitään ei tuotu tarjottimella eteen ja yksin jouduin kantamaan vastuun läheisteni hoidosta ja monet kerrat pyysin apuja yhteiskunnalta sitä saamatta, ei ihme, ett paloin loppuun siinä työssä tai eihän sitä työksi mielletä vaikka tein sitä 24/7, mutt en voinut läheisiäni heitteille jättää, kotikaupunkini ei valitettavasti piittaa vanhuksistaan. Tuon työn vähätteleminen tuli eteen, kun sen loputtua hain yhdelle kurssille ja pääsinkin, niin hoks-keskustelussa sitten kurssin ohjaaja sanoi ett mitähän mun kans tekisi, kun olen ollut VAAN omaishoitaja, tarttui tuohon ja mitätöi sen ja mutkin noilla sanoillaan vaikka varmasti tiesi ett multa löytyi työhistoriaa ja aiempaa koulutusta alalta, jonka kurssia hän veti. Mielessäni ajattelin ettei se muija ikinä rupeaisi tai kestäisi omaishoitajan työtä, oli liian itsekeskeinen luonteeltaan. Masennuin tuon kurssin vetäjän asenteesta mua kohtaan, koko kurssin ajan mietin vain, ett miks helvetissä hain kurssille, koin olevani ei-toivottu henkilö ja liikaa siellä, tuo kouluttaja tarkoituksella jätti mut ulkopuoliseksi useat kerrat ja kieltäytyi auttamasta työharjoittelupaikan hankkimisessa, kun näytti siltä etten omin avuin sitä löydä ja hoksin yhteydessä olikin maininnutkin melko suoraan ettei olisi mua sinne huolinut, jos oppilaitos olisi pystynyt valintoihin vaikuttamaan, olin työkkärin kautta sinne hakeutunut. Työharjoittelupaikassa ei vaivauduttu panostamaan kunnolliseen ohjaukseen, kun ei ollut edes tarkoitus työllistää mun ikäistä ja näköistä henkilöä, jätettiin heitteille, aiemmasta alan työkokemuksesta oli se hyöty etten ihan tumput suorana odotellut milloin paikan pomo vaivautuu pyytämään jonkun vakituisista opastamaan mua työtehtäviin, näyttöihinkään ei viitsitty panostaa, vaikutin vieläkin tyhmemmältä kuin näytän. Paikan pomo teki selväksi ett olin liian vanha kyseiseen työhön, korosti puheissaan sitä ja piti oikeastaan naurettavana, ett mun ikäinen ja näköinen oli tuollaseen koulutukseen lähtenyt, kerran vitsinä lohkaisikin, ett " _____ menee kassalle naurattamaan mummoja". Ensin olin mielessäni vihainen, mutt sitten rupesi itseäkin huvittamaan, ett naurettava olinkin, kun mun näköinen ja ikäinen kuvitteli kelpaavansa vielä kaupan alan töihin. No, lopputulos kurssilta ja työharjoittelustakin oli pahentunut masennus, itsetunto nollassa ja tuli selväksi etten kelpaa tuon alan töihin, enkä muuallekaan sen kummemmin, olen joka paikkaan jo liian vanha. Miten sitä nuorempana oli niin naiivi uskossa, ett kyllä kaikki järjestyy ja mullekin löytyy paikka, juu, ei löytynyt ei, mutt kukaan ei voi sanoa etten olisi yrittänyt. Nyt vaan odottelen milloin päivät täyttyy seuraavaa palkkatukijaksoa varten, jospa tälläinen kehäraakki vielä kuitenkin kelpais johonkin paikkaan, jossa ulkonäöllä ja iällä ei ole niin isoa merkitystä, oikeisiin töihin en enää kelpaa ja se siitä.
Vuosikausiahan tää on ollut kuin elävänä kuolleena olemista. Ei oo auttanut yrittäminen eikä positiivinen ajattelu vaan kaikki on valunut käsistä kuin vesi, vaikka olisin tehnyt mitä. Sitä lakkaa sitten yrittämästä, kun ei mikään koskaan onnistu. En odota enää mitää, ei ole toiveita eikä unelmia. Näin on helpompi kestää asiat henkisesti. Mikään ei enää hetkauta. Kuolema olis kiva, mutta eipä sekään ole tullut. Oon viime aikoina ajatellut lyödä välit poikki loppuihinkin kavereihin, kun en halua olla niille vaivaksi ja taakkana. Kotona rauhassa vaan kaiket päivät, kun mikään ei kiinnosta tai tuota mitään hyvää mun elämään.
Näinpä päivä kerrallaan paskassa tarvotaan. Yritän löytää jonkun pienen ilon asian päivässä mutta eipä natsaa ei.
Kun edes tietäisi MIKSI mistään ei tule mitään, niin saattaisi voida korjatakin jotain, mutta kun ei sitäkään vähää saa tietää. Kun ei tiedä miksei onnista, niin ei voi mitään korjatakaan, joten voimattomana vaan koettaa jotain rimpuilla vaikka turhaahan se on ja sitten turhautuu ja on aivan umpikujassa tässä elämässä, tai eihän tämä enää mitään elämää olekaan...
Suomi, maailman onnellisin maa... ei voisi irvokkaampaa väitettä ollakaan minun elämänkokemukseeni nähden, kuulostaa silkalta vittuilulta tuollainen väite.
Tuo on niin totta. Yrität ja yrität, silti kaikki menee vituiksi. Välillä miettii, ett onko edellisessä elämässä ollut tosi paska ihminen ja nyt joutunut maksamaan siitä. Mikään ei ole onnistunut helpolla, joutunut monen mutkan kautta menemään ett on päässyt jonnekin ja kun luulet, ett nyt helpottaa, niin eiköhän nurkan takaa tule jotain kamalaa kohdalle kuten läheisen sairastuminen sairauteen johon ei ole parannuskeinoa ja läheisten kuolemat. Mun läheinen joutui kärsimään viimeisinä päivinään helvetillisiä kipuja, enkä voinut mitenkään helpottaa hänen oloaan, enkä voinut olla hänen vierellä loppuun asti, kun oli toinen läheinen kotona hoidettavana, ei ollut ketään, joka olis voinut vahtia hänen perään ett olisin voinut olla toisen vieressä kun lähtö tuli. Syyllistänyt siitäkin itseäni.