Naapurin kaksoiselämä, osa 9

Etsin käsineistä sellaiset, joissa oli pitkät varret, niinkuin liikkeen Internet-sivuilla oli ollut kuvassakin. ”Löytyi! Vau!!”, melkein kiljahdin innostuksesta. Käsineitä näytti olevan useampia kokoja, ja valitsin niistä sellaiset, joiden oletin sopivan käsiini hyvin. Yllätyksekseni huomasin, että lateksin pinta oli samettisen pehmeä ja viileän sileä. ”Eipä sitten ihme, että kiillotettuna se kiiltää kuin peili”, tuumin asiantuntevasti itselleni ja aloin tehdä lähtöä kassalle päin.

- ”No hei, Satu!”, kuulin miesäänen sanovan reippaasti selkäni takaa. Äänestä ei voinut erehtyä – se kuului Markulle, Kirsin miehelle!!!

Käännyin kuin salamaniskun saaneena kannoillani Markkua kohti siirtäen käteni pikaisesti selkäni taakse. Kasvoni lehahtivat tulipunaisiksi, hengitykseni salpautui järkytyksestä ja jalkani tärisivät taas kuten ne olivat tärisseet liikkeeseen tullessanikin – nyt vain ehkä hieman enemmän. Minusta tuntui kuin olisin seissyt siinä kolme tuntia, joten yritin saada itseni kokoon kaikin keinoin. Suuni muodosti sanoja, mutta kurkusta ei kuulunut kuin kähinää. Se oli aivan kuiva. Rykäisin muutaman kerran selvittääkseni kurkkuani ja sain jotenkin sanottua liiotellun reippaasti: ”Ai, hei Markku.”, enkä mitään muuta.

- ”Onpa tosi mukava nähdä sinutkin liikkeeni asiakkaana!”, sanoi Markku kuin ei olisi muka huomannut epätoivoista kamppailuani itsekontrollini saavuttamiseksi. ”Sanotaan nyt sitten oikein käsipäivää ja tervetuloa.”, hän jatkoi ojentaen kätensä tervehdystä varten.

Ojensin oman käteni myös, mutta tajusin vasta liian myöhään, että minulla oli ojennetussa kädessäni taitettuina juuri telineestä löytämäni lateksikäsineet. Kömpelösti siirsin ne vasempaan käteen, jota sitten yritin hivuttaa pois näköpiiristä. Puristimme toistemme kättä tuttavuuden vuoksi.

- ”Kiitos, Markku...”, sopersin suurinpiirtein kuuluvasti. Kurkkuni alkoi näköjään palautua ensisokista hiljakseen.

- ”Olet tainnut jo löytääkin etsimäsi?”, Markku sanoi ja hymyili.

Mitä!?? Miksi Markku hymyili sanoessaan noin? Mitä hän tarkoitti? Paniikki iski kuin miljoona volttia. – ”Mmmh... tota, löysin...”, mutisin vastaukseksi Markulle aivojeni työskennellessä taas ylikierroksilla. Minusta tuntui kuin silmäni olisivat olleet lautasen kokoiset tuijottaessani Markkua.

- ”Niin, tarkoitin, että olet ilman myyjän apua löytänyt mitä halusitkin.”, täsmensi Markku huomattuaan, että jäin ihmettelemään hänen lausettaan.

Phhhh... päästin huomaamatta ilmaa keuhkoistani. Tietysti Markku oli sitä tarkoittanut, eikä mitään muuta. ”Kerää nyt itsesi kasaan”, toruin itseäni. – ”Joo, kyllä. Tota, tää liike on niin hyvässä järjestyksessä, että täältä löytää helposti.. tota, kaikkee.. mitä sitten etsiikin..”, sanoin Markulle jo hieman levollisemmalla äänellä.

- ”Mukava kuulla! Ethän vahingossa ottanut liian isoja käsineitä?”, pamautti Markku äkkiarvaamatta. En osannut sanoa siihen mitään, koska kysymys tuli niin äkkiä ja se koski ostoksiani. Tuijotin vain tyhmänä Markkua.
- ”Lateksi yleensäottaen istuu paljon paremmin päällä, jos se on hiukan pienempi koko kuin mitä yleensä asusteiden kokona käyttää. Lateksi kun pystyy venyymään tosi paljon.”, Markku selitti tyynesti. ”Ei ole oikein mukavan näköistä, jos lateksivaate roikkuu löysänä päällä. Näytäpä, Satu, niitä käsineitä, niin katsotaan sinulle parhaiten sopivat.”, hän jatkoi kuin olisi ollut porkkanoita myymässä torilla.

Hetken aikaa etsittyään Markku löysi mielestään paremmin sopivan käsineparin. Samalla hän pisti telineeseen takaisin sen parin, jonka itse olin sieltä ottanut.

- ”Haluaisitko sovittaa niitä päälle, että ne varmasti istuvat hyvin?”, Markku kysyi yhtä yllättäen kuin edellisetkin kysymykset.

- ”Siis..? Olisko se sitten mahdollista?”, kysyin suu kuivuen.

- ”Tottakai – sulle. Ei näitä ihan kaikki asiakkaat saa sovitella.”, virnisti Markku. En tiennyt olisiko minun pitänyt olla huolissani vai ei, mutta vastasin kuitenkin:

- ”No joo... miksikäs ei. Missäs sovituskopit on?”, kysyin.

- ”Ei tarvitse mennä sovituskoppiin, vaan voit kyllä ihan kokeilla tässä niitä. Voin auttaa kyllä jos tarvitset apua.”, Markku tarjoutui.

- ”Jaha... no.. kai mä sitten tässä niitä kokeilen...”, vastasin.

Markun matkapuhelin pärähti soimaan. Hän pyysi anteeksi minulta keskeytystä ja vastasi puheluun. Hän sanoi muutaman sanan vain, nyökkäsi muutaman kerran vakavana ja lähti ripein askelin jonnekin.

Hölmistyneenä jäin seisomaan lateksikäsineet taitettuina kädessäni ja odottelin Markun palaavan, jotta pääsisin sovittamaan niitä.