Muisteletteko ruumita?

Ei hän mikään pelkkä ruumis ole. Hän on henki. Ruumistaa irronnut. Elämä on energiaa. Kuolemista ja syntymistä uudelleen. 🧡

Aika kolkko sanamuoto käyttää rakkaasta ihmisestä pelkkä ruumis. Kuollut on tietenkin kuollut mutta... Suru aika taitaa kestää kauemmin kuin kolme päivä vuosia.

Ruumista en muistele, kuoleena hänet kyllä näin lattialla. Mutta muistelen hänen elämää, meidän yhteisiä hetkiä mummon kanssa. Välillä kaipaan häntä kovasti.

Enkä kertaakaan onnistu muistelemaan häntä ilman kyyneliä, nytkään. Rakastin häntä kuin hän olisi toinen äiti, isoäiti hän olikin. Rakastan edelleen.

Enpä oikeastaan. Siitä on jo niin kauan ja lähes koko elämäni on tapahtunut sen kaiken jälkeen.

Ensimmäinen poikaystäväni kuoli, kun olin 18. Olimme olleet yhdessä pari vuotta. Asuimme eri paikkakunnalla, hän suunnitteli muuttoa luokseni ja me suunnittelimme yhteistä elämää. Vaan kuten sanottu, niin elämää on nyt takana yli toinen mokoma tuohon hetkeen verrattuna. Joskus voi käydä mielessä miten elämä olisi voinut mennä, mutta en mä voi sanoa edes kaipaavani häntä. Se kaikki on jotenkin kuin eri elämästä.

En mä läheisiäni ruumiina muistele vaikka yhtä kävin hyvästelemässä poismenon jälkeen. En pystynyt muuta hänestä silloin muuta muistamaan kuin hänen viimeiset, tuskaa täynnä olleet päivät saattohoidossa ja sen etten voinut olla hänen vierellään loppuun asti, hoidin silloin toista läheistä kotona, ei ollut ketään, joka olisi hänen perään katsonut ett olisin toisen vieressä voinut olla. Muistan nykyään hänestä ne hyvät ajat ja myös nekin päivät jolloin vielä häntä kotona hoidin. Veljestäni muistan ne lapsuus-ja nuoruusajat, surullinen olen siitä miten elämä oli rankkaa hänen osallaan, häntäkin ikävöin ja muistelen muiden läheisteni lisäksi😢

Kuolleita muistan päivittäin. Kaikki ovat hengessä mukana edelleen, sydämessä, ajatuksissa, muistoissa.

- Sheena

Tässä omia fiiliksiä. https://m.youtube.com/watch?v=wH8Ajv_6Xj4

Tosta puolison menettämisestä en voi sanoo mitään, kun en koskaan oo seurustellu. Mutta eiks puoliso oo kuitenki ihan vieras ihminen, ei mitään sukua siis. Että verrattuna siihen kun multa on veli kuollu, niin ollaan kuitenkin oltu samaa perimää ja ollu yhteiset kokemukset ja jotenkin osattiin lukee toistemme ajatuksii, mentiin niin saumattomasti yhteen. Että voishan tietenkin olla että just nyt maapallon toisella puolen tekee kuolemaa joku joka ois ollu mulle täydellinen pari, mutta siitä mä en tiedä mitään. Että tämmösiä ajatuksia tai ajatuskia vaan.

Aina kun juopottelen niin väkisinkin muistelen kuolleita. Sukulaisia, naapurin mummoja ja pappoja ja jossain määrin myös julkkiksia. Hetkessä eläminen jooga-asennossa voi olla hyvästä mutta ei se sielun syvimpiä sopukoita paljoa kosketa.

Timo halunnee järkyttää, mutta et säkään ruumista muistele, vaan ihmistä.

Ja selkeästi on vaikeaa päästää irti.... toisaalta kun ei tarvitsekaan, jos niin osaa miettiä jutun. Itseltä ei ole kuollut kukaan viereltä, mutta pois elämästä on lähtenyt ja pysyy pois. Silti mitään ei tarvitse koittaa kuopata, saa ne tuntua yhä. Itselle. 😊

Ukkia ja enoa muistelen rakkaudella ja lämmöllä pääosin. Sitten on vittumaisia sukulaisia jotka joutivatkin jo kuolemaan tai joiden kuolemaa odotan :D