Vanhusten yksinäisyys

llo

1. Vastaus.
Vanhusten Päiväkirjojen lakkauttaminen on lisännyt vanhuksien yksinäisyyttä. Ei ole enää aitoja kohtaamisia, aikaa puhua! Olisi edes palkattu kunnan puolesta ”kavereita” vanhuksille. Kävelyseuraa, kasvisruuasta, kauppaseuraa jne. Kerrostalossa missä asun puolet porukasta ovat eläkeläisiä. Kotihoiton väki ei ehdi jutella, hyvä että hoitaa…
5. Vastaus. Pelkään, että kun ole itse vanha minua ei kukaan hoida. Tämä on minulle henkilökohtaisesti isompi pelko kuin yksinäisyys.
Minä vastaava olen 36 vuotias

Ette sitten keksineet helpompaa aihetta, mutta mennään tällä. Olen lähihoitaja nykyään kotihoidossa, taustalla työskentelyä tehostetussa palveluasumisyksikössä ja tk:n vuodeosastolla. Minun mielestä vanhukset kategorisoidaan apua tarvitseviksi, kyvyttömiksi tekemään päätöksiä omasta puolestaan oleviksi näkymättömiksi ihmisiksi. Vanhusten yksinäisyys on järkyttävää, niin kotona, kuin myös hoivalaitoksissa. Puhun nyt yleistäen, on omaisia, jotka todella panostavat vanhustensa hoitoon ja tapaamisiin. Valitettavasti useimmiten vanhus näkee omaisiaan todella harvoin, ja sittenkin on kiire mennä esim yhteiselle mökille lomailemaan. Useasti omaiset soittavat omaisensa asioista tietämättä mitään vanhuksen tilanteesta, kuitenkin määräilemällä hänen asioistaan. Yleisin tapaaminen tapahtuu ennen joulua, milloin omaiset tuovat Pandan suklaarasian ja kortin. Mutta kun vanhuksen kuolema alkaa olla lähellä, niin sitten vanhuksen huone onkin täynnä omaisia, ja alkaa valitus hoidon tasosta. Miksi ei ole nesteytetty, miksi ei ole tehty sitä ja tätä.
Kotihoidossa myös jatkuvasti kohtaa tilanteita, missä lapsi asuu samassa asunnossa, jättäen vanhuksen täysin vaille apua, pahimoillaan käyttää vanhusta hyväksi taloudellisesti.
Omassa työssäni parasta on kohtaaminen ihmisen kanssa, mitä kaikkea historiaa ja elämäkokemuksia saakin kuulla, mutta minä olen vain hoitaja lyhyillä tapaamisilla, vanhusten suurin ilo on tavata omaisia.

ikäihmiset joilla ei ole omaisia ovat varmastikin yksinäisiä. Etenkin jos puoliso on kuollut. Vanhusten ikähaitari on iso. 70 vuotias ja 100 vuotias ovat aivan eri sukupolvea. Eläneet erilaista maailmanaikaa. Se unohdetaan helposti. Yksinäisyys syntyy siitäkin kun itselle tutut ikätoverit katoavat mullan alle. Yhteiskunnan
tulisi edistää ja tukea ikäihmisten asumista lastensa luona. Useamman sukupolven perherakenne. Se on jopa taloudellisesti järkevää. Silloin ikäihminen ei taannu ennenaikojansa kun läheiset ovat arjessa läsnä koko ajan. Yksinäisyys lisää myös dementiariskiä. 60 vuotiaiden on hyvä ottaa yksinäiset vanhempansa saman katon alle. Etenkin siinä vaiheessa kun omat lapset ovat lähteneet maailmalle onneansa etsimään.

Moni vanhus elää yksin ja yksinäisenä. Puoliso on kuollut, ikätoverit ovat kuolleet, liikuntakyky mennyt, kuulo huono, näkö heikko, siinä joitakin syitä. Usein syitä on yhdellä ja samalla ihmisellä useita.

Mutta kaikki vanhukset eivät ole yksinäisiä, vaikka voivat olla yli 80 vuotta. Koko ajan menossa, retkillä, teatterissa, konsertissa, ystävien, lasten ja lastenlasten syntymä- ja nimipäivillä, ristiäisissä, häissä, hautajaisissa. Itse käydään kaupassa, leivotaan, laitetaan ruokaa, vaihdetaan verhoja, surffaillaan netissä, WhatsApp hälyyttää tiuhaan, käydään kampaajalla, pelataan petankkia, tuolijumpataan, opiskellaan jne.

Yksinäisyys, vastentahtoinenkin, on usein omista valinnoista johtuva, mutta ei tietysti aina. Ehkä nyt sanon hiukan pahasti, mutta sitä niittää mitä on kylvänyt, se on tilanne aika usein.