"Hän ei vielä tiedä kuolevansa. Hän ei kuule metronomin periksi antamatonta nakutusta, ei sekuntikellon nopeaa räpsettä. Kuolemalla ei ole sijaa hänen ajatuksissaan, hän uskoo sen harhailevan jossakin maailman sadoilla sotatantereilla, vanhainkotien tarkkaan desinfioiduilla käytävillä tai morfiininhuuruisilla syöpäosastoilla. Hän ei voi käsittää kuoleman etsivän häntä. Ei vielä. Ei näin pian, aivan kohta, tuossa tuokiossa. Hän on väärän turvallisuudentunteen turruttama.
Hän kuvittelee elämän jatkuvan kohti aina vain kiinnostavammaksi käyvää tulevaisuutta. Hänelle kuuluu elämä, hän uskoo omistavansa sen, saldorajattoman luottokortin. Mutta minä tiedän enemmän, olen salaisuuden vartija. Elämä ei kuulu hänen kaltaisilleen.
Hänen naiiviutensa voisi huvittaa ellei se saisi minua voimaan pahoin. Minä nielen oksennusta katsoessani häntä. Miten hän voi kuvitella suden ulvonnan ja pahojen päivien jääneen taakse?
Kuinka on mahdollista, että hän tuntee elämän vihdoin voittavan? Eikö hän voisi lopultakin erottaa mustan valkoisesta ja valheen totuudesta. Eikö hän voisi myöntää, että hänellä ei ole moraalia, hän on psykopaatti.
Hän on narsisti, jolla ei ole omaatuntoa."
Lainaus: Eppu Nuotio: Kosto
Kustannusosakeyhtiö Otava 2007
Hän kuvittelee elämän jatkuvan kohti aina vain kiinnostavammaksi käyvää tulevaisuutta. Hänelle kuuluu elämä, hän uskoo omistavansa sen, saldorajattoman luottokortin. Mutta minä tiedän enemmän, olen salaisuuden vartija. Elämä ei kuulu hänen kaltaisilleen.
Hänen naiiviutensa voisi huvittaa ellei se saisi minua voimaan pahoin. Minä nielen oksennusta katsoessani häntä. Miten hän voi kuvitella suden ulvonnan ja pahojen päivien jääneen taakse?
Kuinka on mahdollista, että hän tuntee elämän vihdoin voittavan? Eikö hän voisi lopultakin erottaa mustan valkoisesta ja valheen totuudesta. Eikö hän voisi myöntää, että hänellä ei ole moraalia, hän on psykopaatti.
Hän on narsisti, jolla ei ole omaatuntoa."
Lainaus: Eppu Nuotio: Kosto
Kustannusosakeyhtiö Otava 2007
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Kahden kuukauden kuluttua hän on jo kuollut. Ei, aiemmin. Viiden viikon, viiden päivän ja viiden tunnin kuluttua hänen sydämensä lakkaa lyömästä, veri lakkaa kiertämästä, elintoiminnot seisahtuvat. Ja minä vannon, että vaikka hän nyt onkin täynnä mielestänsä viatonta elinvoimaa, niin silloin, hetkeä ennen pimeyttä, hän käsittää kuolevansa. Hän ei kuole sattumalta, ei vahingossa. Ei. Hän kuolee kuolemisen tiedon murskaamana, peloissaan ja kärsien. Hän vapisee ja kusee alleen. Hän anoo armoa, rukoilee, vajoaa polvilleen ja pyytää, että älä lyö. Vedet valuvat hänen silmistään, hänen kauhun auki reväyttämistä silmistään, hänen kasvonsa ovat hikiset, ääni vavahtelee, hän vääntelehtii, vikisee. Mintä venytän kärsimystä niin pitkään kuin on mahdollista, nautin esityksestä koko rahan edestä. Aplodien sijaan minä tapan hänet.
Nyt hän seisoo joukon keskellä ja nauraa. Hänellä näyttää olevan hauskaa. Muut hymyilevät, mutta hän nauraa ääneen. Nauru purkautuu hänen suustaan, se ei ole mikään hillitty nauru, ei, hän nauraa isoon ääneen, hän vangitsee seurueen naurullaan. Sananpärskeet lentelevät ympäriinsä, hänen täytyy saada kertoa juttu loppuun. Hän jatkaa aamuun asti, valvottaa muita vaikka he eivät enää jaksaisi. Hän ei anna periksi. Muut eivät saa pilata hänen iltaansa, hänen juhlaansa, narsistin hyvää tunnelmaa.
Carpe diem on hänen tunnuslauseensa. Minä olen aina halveksinut ihmisiä, jotka yrittävät olla sivistyneempiä kuin todellisuudessa ovat. Eikö noiden latinankielisten latteuksien viljeleminen ole juuri sitä, intellektuellin kaapuun pukeutumista. Mutta hän ei käsitä tulleensa huijatuksi. Tämä on pilailupuoti. Murhatessani hänet painan päähäni laakeriseppeleen ja lausun: "Veni, vidi, vici."
Minun silmiäni särkee, tämä vahtiminen ottaa voimille. Hyppylauta antaa vauhtia, heittää minut ilmaan, alas. Minä haluaisin jo veteen. Valvominen tekee sairaaksi, mutta nukkumisesta ei tule mitään. Sillä vaikka päätä ravistaaa, ajatukset eivät katoa.
Ei ole uusia alkuja, ei puhtaita pöytiä ja valkoisia sivuja. Menneisyys seuraa meitä, sen pitkä varjo. Nykyhetki on tunneli, sen toisessa päässä häämöttää tulevaisuuden pelastava valo, mutta toisessa päässä, takanamme, on menneisyyden pimeä. Lähtölaskenta on alkanut, hän seisoo pettävällä jäällä. Minä en epäröi, en peräänny viime hetkellä, en tule toisiin ajatuksiin. Ei. Minä tukin tuon suun, lopetan korvia vihlovan naurun."
Älä ota vakavasti.
Lainaus: Eppu Nuotio, Kosto
Otava 2007
Voi ei onpa tyhmä kirja ja kateuden takia kostaa ei ole peruste
Meissä on paljon synkkyyttä,
monia kerroksia, käheitä ääniä,
karvaisia nälkiintyneitä petoja.
Niko Kazantzakis
Vaikuttava lukukokemus todella. Metronomin tikitystä. Siinä on jotain perinpohjaista. Miksi se aina näihin liitetään?
Kannattaa pyytää apua ammattilaiselta, jos mieli on kovin synkkä.