Mun äidillä todettiin syöpä

Toivotaan että hoidot auttaa, tai ainakin helpottaa hänen vointiaan. Voimia tulevaan.

Tuollaisiin kuten niin syöpä voi kuollakin helpostikin, mutta itsellä jotqin luunmurtumqajuttuja joskus satttuu... hirveän kivulaitaq sitten sen aikansa kun paranee.

Joka kolmas suomalainen sairastuu jossakin elämänsä vaiheessa syöpään. Vuosittain syöpään sairastuu jo noin 30 000 ihmistä. Lähes kaksi kolmannesta kuitenkin paranee, ja hyvin suuri määrä elää kroonisen syövän kanssa vuosia normaalia elämää.
Itse kuulun näihin jotka eivät parane, mutta lääkityksen avulla elän täysin tavallista elämää työssä käyden ja elämään täysillä osallistuen. Käyn kontrolleissa ja kerran vuodessa ct-kuvassa. Oma kasvaimeni on paikallinen, ei etäpesäkkeitä. Lääkitys pienentänyt kasvaimen kokoa mutta ei hävitä sitä kokonaan. Lamauttaa syöpäsoluja ja estää niitä toimimasta. Minua ei voi leikata, on vaikeassa paikassa. Otan päivittäisen lääkitykseni ja joka kolmas viikko käyn hakemassa pistoksen joka tukee lääkitystäni.
Syöpä ei nykyaikana ole enää kuolemantuomio. Syövän hoito on ottanut jättiläismäisiä harppauksia aika lyhyessä ajassa.
Perinteisten kirurgian, solunsalpaajien ja sädehoitojen lisäksi on hormonihoitoja, täsmälääkitystä ym. Näitä käytetään usein yhdistelminä.
Itse en ole saanut sädehoitoa enkä kemoterapiaa. Käyttämäni lääke on tehonnut hyvin. Hoidot on kuitenkin yksilöllisiä kunkin potilaan kohdalla koska syöpätyyppejä on lukemattomia. Syöpä ei ole yksi ainoa sairaus.
Shokki on varmasti valtava ja se on luonnollista. Ei kuitenkaan kannata vaipua epätoivoon. Kannattaa hankkia oikeaa luotettavaa tietoa, ei lukea kauhutarinoita nettipalstoilta. Ole äitisi tukena parhaasi mukaan mutta älä unohda huolehtia itsestäsi! Äitiäsi ei hyödytä se jos väsytät itsesi loppuun.
Jaksamista ja valonpilkahduksia sinun ja äitisi elämään. Oikea tieto asioista on kullanarvoista!

Naapurini kuoli juuri keuhkosyöpään, joka levisi aivoihin. Alle 60v oli.

Läälääro ,määräsi joskus itselleni morfiinipillereitä tramlia, ei vaikuttanut, pitäisi olla kovemmat kipullääkkeet, joku puudutusaine kokaiini-johdannaista jotain.

Puudutusaine-hillereitä, pillereitä sitten. jos morfiini ei ole tarpeeksitehokata.

Ei syöpädiagnoosi ole kuolemantuomio välttämättä tänä päivänä. Kaukana siitä. Itselläni oli syöpä 15 vuotta sitten, joka hoidettiin ja tässä sitä edelleen ollaan.

Syöpään ei ole lääkettä. Mun äiti kuoli syöpään 6 v sitten. Se todettiin v 2011 joten meni 5 vuotta kun elämä loppui. Syövät on erilaisia että sitä ei tiedä miten se etenee.
Mut mä sain perinnön ja olen nyt rikas ja nautin elämästä. Ajattelin varata matkan johonkin bora boralle vaikka tai malediiveille sitten kun ei tarvita rokotusta lentämiseen.

Rukoilen äitisi puolesta että lääkärit voisivat häntä auttaa.
Jumalan puoleen kannattaa myös kääntyä hän pitää jokaisesta huolen.

On rankkaa kuulla läheisen vakava sairaus, josta odotettavissa vain huonompaa jatkossa 😞 Oma äitini taisteli muistisairautta vastaan noin viisi vuotta, kunnes kaikki päättyi. Oman rakkaan läheisen menettäminen on elämän kovimpia haasteita. Toivon, että äitisi syöpä on alku vaiheessa ja saadaan hoidoilla hoidettua kuntoon. Puhu asioista hänen kanssa silloin mahdollinen luopuminen on myös helpompaa, jos pahin toteutuu.

Tsemiä!👊

Onhan se vähän tuurinkauppaa, kuinka kauan sairauden kanssa elää, ja raskasta joka tapauksessa läheisille. Mun äitihän sai alkuun 6-12kk ennusteen aivosyövästään, mutta eli reilut 4,5 vuotta diagnoosin jälkeen. Toisaalta eräs tuttu saman ikäluokan rouva meni 3 kuukaudessa samaan sairauteen.

Ja vaikka mäkin olen palstalla paljon puhunut äitini tekemistä huonoista valinnoista raha-asioissa, niin sikäli olen tyytyväinen että tuon sairastelun aikana suuremmat riidat jäi enemmän taka-alalle eikä jäänyt ainakaan itselle kauheasti mitään sanottavaa, jossiteltavaa jne. Ne riidat riideltiin aikoinaan, ja tietyllä tavalla se oli arvostettavaakin katsoa miten "täysillä" äitini sen reilut neljä vuotta diagnoosin jälkeen eli, täysraittiina ja rahapelit rajoittui joihinkin euron tai parin arpoihin. Tosin ihan ymmärrettävästi välillä turhautuminenkin tms. näkyi, kun yhtäkkiä oli paljon rajoitteita kuten näkökenttäpuutos, liikuntarajoitteita, epilepsia, "vanhusten apuvälineitä käytössä" jne. Ruisrock 2020 hänellä oli tähtäimessä, mutta ei ihan ehtinyt sinne, ja jotenkin veikkaan että korona hänen kohtaloksi viimeistään olisi käynyt. Kuitenkin niin monen tekijän takia riskiryhmää jne.

Kyllähän hän tutun synttäreillä tanssi yksinään rollaattorinsa kanssa, huusi bändille mun yllyttämänä "soittakaa Paranoid", hävisi Forza Motorsportissa ovaaliratakisassa muistaakseni vain 0,016s miespuoliselle kaverilleni, kesällä 2019 hän halusi usein lähikauppaan ennemmin Fiestalla kuin Vitolla ja monesti käytiin samalla maaseudun pikkuteillä kattelemassa paikkoja ja pöllyttämässä vähän hiekkaa yms. 😁 Viimeisen kerran muistaakseni saman viikon maanantaina, kun lauantaina joutui sairaalaan mistä ei sitten enää kotiutunut. Ja kyllähän hän monesti auttoi mua työasioissakin, omien rajojensa puitteissa, ja usein ehdotti vitsillä että vaihdetaan hommat ja työkalut päittäin jos mä vaikka touhusin ulkosalla ja hän tiskasi tms.

Muutama vuosi sitten myös eräs asiakkaani/ystäväni joka oli itse asiassa äitiäni vanhempi, sairastui äkillisesti ärhäkkään syöpään ja kuoli muistaakseni noin 3-4 kuukaudessa. Ikäerosta huolimatta opittiin tuntemaan hyvin sen reilun 6 vuoden aikana, ja hän nyt oli vähän sellanen oman elämänsä Lemmy, nortti hampaissa, kirosanat raikaten ja ihan ekalla kerralla kun oltiin puhelimessa niin sain punaista luuria. Tosin hieman ironisesti, hän oli ainoa ihminen joka soitti äitini ekan leikkauspäivän iltana ja kysyi miten oon pärjäillyt. Muut tutut kyseli muutaman päivän viiveellä, ja lähinnä että jäikö äitini henkiin. Kun soitin hänelle viimeisen kerran, niin lyhyesti vaihdettiin kuulumisia ja toivotin tsemppiä vaikka molemmat tiedettiin mikä tilanne oli. Silläkin kertaa tuli punaista luuria korvaan, mutta luulen että hän alkoi itkeä eikä halunnut mun kuulevan sitä pidempään, minkä tajusin täysin ja kunnioitin asiaa. Mutta jännästi ympyrä ikäänkuin sulkeutui, ja parin kuukauden päästä kuulin suru-uutisia.

En tiedä auttaako mihinkään syöpään hoidot kunnolla koska teknologia on hoidoissa niin kehittymätöntä vielä. Lääkärien ammattitaito on niin heikkoa.

Mutta itse niin miettinyt kaikenlaisia pelejä, joku autopelikin, ei hirveän tekninen vaan ehkä joku test drive tai viper racing, että hauska pelata ja ideoita sitten hauskoista jutuista sinänsä.

Minulla on 4 läheistä kuollut syöpään eli keuhko ahtaumaan. Tupakkia kaikki polttivät pitkään joka 30 vuotta. Tupakkia en itse ole koskaan vetänyt. Veljeni on seuraava joka kuolee samaan eikä se tajua sit tai ei ainakaan halua lopettaa. Ei ole koskana harrastanut liikuntaaja terveitä elämäntapoja.

Oma äitini kuoli erääseen sairauteen 8 vuotta sitten (ei ollut syöpä). Oli lenkkeillyt koko ikänsä säännöllisesti, ei polttanut, juominen rajoittui pariin lauantaikaljaan tv:n ääressä. Tuli siis ns. puun takaa tämä diagnoosi, kyse erittäin vakavasta sairaudesta jonka diagnosoimisen jälkeen sairastuneella yleensä elinaikaa max 5 vuotta (oma äiti meni parissa vuodessa).

Kirjautumaton palstalutka

Itse olen vähän iloinen kun käteni parantui jo lähes täysin sitten... luunmurtumajuttuja, pystyn liikuttamaan kättä.

Huvittava juttu tuli dokumentti ... että jossain skotlannissa asuu keijuja.

"Rakastakaa läheisiänne niin kauan kun ne on teidän lähellä"

Tämä oli oikein hyvä muistutus meille kuolevaisille. Ja siitä, että menetämme ja jonain päivänä, mekin olemme niitä menetettyjä.

Aloittajalle sanoisin, että diagnoosin takia ei pidä vaipua epätoivoon. On selvitettävä mahdolliset hoitokeinot. On tietysti toinen asia, mitä ne ovat, miten ne kestetään ja riittävätkö ne.

Syövissä - ja muissa pahanlaatuisissa sairauksissa - on se pirullinen tai miksi nyt kukaan haluaa nimittää - elementti, että se on odottamista. Ja pelkäämistä. Pelkäämistä se on silloinkin kun hoitoja on. Mutta aina se on läsnä. Ja sen tietää, että se perkele vielä voi tulla takaisin.

Minulla on aika paljon tuota pelkäämistä riittänyt. Ja riittää edelleenkin.

Siitä huolimatta, kohtalotoverini, haluan sanoa, että pidetään toivomme yllä. Eikö niin?

Olen pahoillani

Voimia. Mulla kuoli mutsi, faija ja kaikki isovanhemmat ennen kuin olin edes 30v. Ei oo ollu helppoa mut tääl sitä viel ollaan. Tsemppiä.

kiva kun kuole4e

Mun äiti on hyvässä kunnossa.