Maastopyöräilyn vaaratilanteet kalluppi

Itselläni maastossa takana kymmenkunta hieman vakavampaa kaatumista, joissa vauhtia ollut hieman enemmän, lennetty tangon yli, pyörä lentänyt kaatumisen jälkeen päälle yms. tapauksia, kaikista selvinnyt ilman isompia vammoja, mitä nyt sitten tullut mustelmia, pieniä ruhjeita taikka pari päivää kestäneitä "lihasjumeja" yms. asioita. Kahdessa tapauksessa kypärä on oletuksellisesti autta välttämään vakavammat päävammat.
Pyörävauriot noissa kaatumississa on rajoittuneet lähinna takavaihtaajan vääntymiseen sekä pieniin naarmuihin pyörissä.
Ainoa ajamisen lopettaneet vauriot pyrissä maastossa on aiheuttaneet kahdesti renkaan osuminen terävään kivenreunaan niin että renkaan kylki on leikkautunut sen verran pahasti auki, ettei maastossa sitä enään korjata.

Maastoajossa (ja käytännössä kaikessa muussakin pyörällä ajossa) itselläni on aina minimi suojavarusteena laadukas maastopöyräilykypärä, sekä ajohanskat. Ja sitten muita suojavarusteita (polvi/kyynärpääsuojat, suojapaita, lantio/reisisuojilla varustetut ajoheousut) aina reitin oletettavan vaativuuden mukaan).

Puhelin tietysti on mukana (pidemmillä reissulla myös varavirtalähde) sekä joskus myös pieni EA pakkaus.

Minulla on tällaisten hätätapausten varalta aina mukana satelliittipuhelin, hätäraketteja, 12 voltin virralla toimiva kompressori, lättyjauhoja hillon kera, mehupillejä ja kumeja.

Haastavampaa on, ainakin tänävuonna, talvipyöräily, kuin kesän kuivissa valoisissa oloissa maastossa nylkytys,

En ole koskaan kaatunut pahasti vaikka olen maastopyörällä ajanut jo vuodesta 1994 saakka..nuorempana tuli otettua aika riskejä, ajettua jyrkkiäkin kallioita alas.
Pahin kaatuminen asfaltoidulla pyörätiellä työmatkalla jolloin nilkka venähti ja pahasti.

Hauskinta on polkea kapeaa pitkospuupolkua pitkin, varsinkin suon yli, eturengas kun putoaa pitkospuilta niin on tiukka paikka.