Suhteen aloittamisesta

..vaikkakin hiukan naivi - koska elämä vois olla ongelmatonta, siinä mielessä ettei mitään vastoinkäymisiä olis..?!?
Itse huomannut onnettomana, että epäonnistunut seuranhaku tekee olon vieläkin onnettomammaksi.
En ymmärrä miksei voisi alkaa seurustella milloin tahansa jos siihen itse on valmis..?

just se todellinen kiinnostus punnitaan. Jos silloin synkkaa niin voi olla varma kumppanin aidosta välittämisestä.

Masentuneena on vaikea luoda uusia ihmissuhteita tai ylläpitää olemassaolevia. Jos masennus on tilapäistä ja ilman hoitoa ohimenevää, niin ehkä on mukavampi pitää pientä taukoa seuran etsimisessä kuin saattaa itsensä vaikeisiin tilanteisiin.

Tilanne menee mutkikkaammaksi, jos masennus on vakavuudeltaan sairauden asteella. Silloin kun masennus on pitkäaikaista ja/tai lamaannuttavaa, ei kumppanin etsimisestä tule ehkä mitään ja lähes vääjäämättömät epäonnistumiset voivat syventää masennusta.

Toisaalta, läheisen ihmissuhteen muodostuminen voi olla ratkaiseva askel masennuksesta toipumiseen. Masentunut vain voi olla kovin hankalaa seuraa. Terveen on vaikea ymmärtää masentunutta ja jaksaa tilanteessa jossa tuntee joutuvansa hankalan roikkujan terapeutiksi tai suhde muuten on kovin yksipuolinen. Masentunut masentuneen kumppanina - niin, en oikein tiedä miten se toimii. Parhaimmillaan molemmat voivat varmmaan ymmärtää ja tukea toisiaan "pahaa maailmaa" vastaan. Pahimmillaan masennukset ruokkivat toisiaan ja molemmilla on entistä kurjempaa.

Minulla on itselläni diagnosoitu krooninen masennus, siis sellainen joka ei ole kovin vaikea-asteinen mutta on kestänyt vähintään vuosia, ehkä vuosikymmmeniäkin. En usko pääseväni masennuksesta koskaan täysin eroon. Tuntuu kuitenkin vaikealta hyväksyä, että olisin lopullisesti kelpaamaton parisuhteeseen. Ulkoisten mittapuiden mukaan olen sentään pärjännyt elämässäni ihan mukavasti.

Viimeisin vakavasti yrittämäni suhde oli naiseen, joka itsekin sairastaa masennusta (silloin hän tosin antoi ymmärtää toipuneensa, mutta ehkä se oli väliaikaista tai väärä luulo). Tämä tyttö, joka on hyvä ystäväni ja elättelen yhä toiveita enemmästäkin, sanoi ettei minun pidä yrittää parisuhdetta ennen kuin olen toipunut masennuksestani ja oppinut hyväksymään itseni.

Saattoi hän olla oikeassakin, vaikken sitä mielelläni uskoisikaan. Pari vuotta on kulunut ja taidan ollakin nyt paremmassa kunnossa kuin tuolloin. Toipumista odotellessani uhkaa vain käydä niin, että aika ajaa ohitseni ja masennuksesta toivuttuani olen katkeroitunut keski-ikäinen, ja minulla on hyvä syy masentua uudestaan.

Ei kaveria haeta toiselle vaan itselle jos on masentunut, mikä muu siihen auttaa kuin oma rakas. Ja viehän se ajatukset muualle.

Samaa olen miettinyt. Jotenkin vallalla on sellainen käsitys, että seurustellakseen ihmisen täytyy olla televisiosta repäisty ihannetapaus, jolla on talous, ulkonäkö, nuppi ja ikä prikulleen kohdallaan. Veikkaisin, että näitä tyyppejä on ikäluokasta ehkä 40%, loput on masentuneita, ylirasittuneita, puolihulluja pätkätyöläisiä, jotka eivät syystä tai toisesta koe pystyvänsä parisuhteeseen.

Masentuneet naiset on kyllä baarissa melkosen hankalia tapauksia. Keskustelemaan ei niiden kanssa pysty. Itse olen muutaman epäonnistuneen kontaktin jälkeen jättänyt nämä kipusiskot omaan arvoonsa. Töissä sama juttu. Baari ei ole masentuneelle sopiva paikka, eikä alkoholista ainakaan apua ole. Eli ongelmat pitäis pystyä piilottamaan.

Itselleni kelpaisi toisaalta parhaiten mimmi jolla on 70% kaikki päin helvettiä ja 30% ok, eli ihan normaali tapaus. Kehittämisvaraa täytyy aina olla! Mutta mistäs tämmösen bongaat ilman että tulee päin näköä?

Siis mistä sä olet saanut päähäsi edes sellaisen käsitteen kuin ongelmaton elämä? Sillä elämä ei ole ole koskaan ongelmatonta ja mutkatonta. AINA sattuu ja tapahtuu, aina tulee joku juttu. Tietysti sellainen että vähemmän tai enemmän ongelmainen elämä ovat täysin mahdollisia.
Mutta vaikka on huonoa aikaa elämässä, ei se sitä tarkoita että sun pitäs unohtaa kaikki miessuhteet siksi ajaksi, vaan ole positiivinen. Vaikka elämä olis kui vaikeaa, AINA löytyy jokin edes pieni juttu, mistä voisi olla iloinen. Vaikka kui pieni se olisikaan, kannattaa opetella huomaamaan ne pienetkin asiat. Niin minäkin olen tähänki asti hengissä selvinnyt :)