Kertokaa kokemuksia. Miten olette kokeneet? Millaista se on ollut? Onko suhde päättynyt sen vuoksi vai jatkuuko yhä?
Onko löytynyt apua että tilanne olisi jollain tapaa muuttunut?
Tämä siksi koska on omakohtaista kokemusta ja ajoittain on ollut aika raskastakin.
Onko löytynyt apua että tilanne olisi jollain tapaa muuttunut?
Tämä siksi koska on omakohtaista kokemusta ja ajoittain on ollut aika raskastakin.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mitä hyötyä sellaisesta parisuhteesta on? Itse olen eronnut vähemmästäkin. Riitti, että tunsin että emme halua parisuhteeseen kuuluvia asioita yhtä paljon, vaan suhteemme oli enemmänkin kaverisuhde. Ei sellaiseen kannata jäädä, vaan etsiä parempaa, kuten itse löysin.
Kukaan ei ole täydellinen, ei edes tämä sinun "parempi"
Koko ajan. Olemme etäsuhteessa, mutta tunnen myös yksinäisyyttä miehen seurassa. Tuntuu kuin hän ei tuntisi minua yhtään, eikä haluaisikaan tuntea.
Koen olevani yksinäisempi puolisoni kanssa mitä yksin ollessani. Jotenkin koko ajan ahdistaa.
Ollaan oltu yhdessä yli 10vuotta. Nyt tuntuu, että kaikki mitä teen, menee väärin, ja saan kuulla kaikesta, mitä en tee. Samanlaisia ajatuksia on minulla puolisoani kohtaan, ja ärsyynnyn siitä, mitä mielestäni puolisoni ei tee. Tuntuu, ettei puolisoni jaa kanssani mitään. Kun kysyn esimerkiksi monelta hän tulee töistä, hän kysyy ensimmäisenä miksi minun pitää saada tietää. Minusta tuntuu, että joudun kaivelemaan ja nyhtämään kaikki arkisetkin asiat. Keskustelua yhtään syvemmästä ei enää välillemme synny. Hakeudun enemmän ystävieni puoleen kuin puolisoni. Kotonamme olen yksinäinen ja huokaisen helpotuksesta, kun puoliso ei ole kotona. Lähtisin, jos meillä ei olisi pieniä lapsia.
Kuulostaa niin tutulta . Itse olen välillä tuntenut ja sanonutkin että tuntuu kuin eläisi jotain painajaista. Miten se voi olla niin hankala avata se suu vaikka näkee että toinen kärsii jatkuvasti . Niin kylmää ja välinpitämätöntä. Se syö sisältä. Niin väsynyt.
Sepä! Eniten harmittaa kun itse alkaa luovuttaa ja muuttua yhtä välinpitämättöksi. Ei minuakaan kiinnostaa jakaa asioitani. Onneksi on ystäviä. Silti niin vaikeaa myös lähteäkin. Tosin niin julmaa kuin se on toista kohtaan olen tässä niin kauan kuin lapset ovat liian pieniä. Itsekästä, tiedän! En vaan halua ja pysty elämään viikko-viikko vanhempana.
Itse en pyst edes ystäville puhumaan. Ei ole pahemmin parisuhteista puhuttu vuosikausiin. Enemmän se on aina lapsiin liittyvää. Niin harvoin tekemissä muutenkin. Se vaatisi että voisi nähdä ihsn kunnolla ja rauhassa. Sisaruksille jotain voinut kertoa mutta aika vähän. Omana tietonani pitänyt Toki nyt lähimmäinen ovat huimausta ette joku on ja kyselleet. Aika raskaalta tuntuu. Tiedän että toinekin varmasti kärsii ja yrittää ainakin välillä. Mutta aika pian aina samaan kaavaan takasin.
Huomanneetkin että jotain* on piti kirjoittaa ..
Toinen ei meillä koe asiaa samoin kuin minä. Hänestä asiat on hyvin. Hänestä ei ole outoa ettei puhuta arkisitakaan asioista, oikeastaan lapsiin liittyvistä puhutaan. Itse alan epäillä ettei tästä ole paluuta.
Itse sain sellaisen itkusen ja anteeksi pyytelevän avautumisen tässä taannoin. Kuika väärin ja kuinka paskasti kohdellut. Ja en ansaitse jne jne .. Haluaa muuttua ei halua menettää minua. Halusin uskoa että yrittää. Sekin oli sen jälkeen kun oli puhunut sisaruksilleni. Luultavimmin vaan johtui siitä.
Olen. Olen siin nyt. Mies sanoo rakastavansa ja ostaa minulle mitä haluan koska on hyvätuloinen muttei oikein ole läanä. Tykkää seksistä kanssank muyyei avudu omista asioistaan. Iltaisin silityelee ja rapsuttaa. Käymme yhdessä kaupassa ja museoissa ja lenkillä, kalassa. Mies juttelee esiim että "katso kuinka jännä talo" yms muttei esim menpistaan tai mitä haaveilee, mistä pitää, mitä suunnittelee jne. Ei kysele asioista myöskään minulta ja tuo saa aikaan sen tunteen ettei olisi kiinnostunut minusta. Vasta toi minulle rannekorun ja vasta osti vaatteit. Käymme yhdessä kalassakin mutta mies on sielläkin hiljaa, saattaa sanoa että eipä kala syö. Oon aatellutkin että jos miehellä olisi syöpä niin em tietäisi siittä. Hän on ostanut autoja ja monenlaista mainitsematta asiasta. Toimii paljon yksikseen. Kun lapset oli pieniä, harrasti monenlaista eikä kysellyt voiko mennä ja milloin tulee.
Oon tuntwnut itseni ulkopuoliseksi, mitättömäksi jne. Välillä raskasta kun ei tunne henkistä yhteyttä mies aanoo olevansa tyytyväinen. Itse kaipaan nimenomaan henkistä yhteyttä.
Olen tuntenut yksinäisyyttä. Erosin liitosta. Nainen päätti kaikesta ja ei ottanut mukaan menoihinsa. Hoidin lapset. Kylään ei kehdannut kutsua ketään, kun vaimo oli niin epäsiisti. Eron jälkeinen suhteessa puhuttiin paketista eli naisesta ja hänen lapsista. En kuitenkaan päässyt siihen mukaan, nainen halusi lomat lapsensa kanssa, eikä minua mukaan milloin minkäkin perinteen mukaan. Ei mies ole naiselle tärkeä, jos lapset on hankittu.
Menee myös toisinpäin. Mies hoitaa lapsiaan kun hänelle sopii mutta kun itse olisin jotain suunnittelemassa lasten kanssa mies keksii jotain potenssiin sata ja lapset lähtevät hänen kanssaan. Nainen ei ole tärkeä kun mies on varakkaampi ja voi sitä kautta keplotella aikaa lasten kanssa. Kuka lapsi valitsisi metsäretken jos isä vie kylpylään ja huvipuistoon. Miehen ei tarvitse kuunnella kuulla eikä kunnioittaa naisen tekemiä suunnitelmia kun mies ”voi tehdä mitä haluaa”.
Suhde on päättymässä juurikin tästä syystä. Viimein uskalsin myöntää totuuden, että en halua olla yksinäinen parisuhteessa. Kaipaan sellaista sielujen yhteyttä, että asiat jaetaan niin isot kuin pienetkin