Olen seurustellut mieheni kanssa viisi vuotta, josta kaksi vuotta olemme asuneet saman katon alla. Miehelläni on kaksi lasta edellisestä avioliitostaan ja sekä miehen että minun välit hänen lapsiinsa ovat hyvät.
Kun aikoinaan suhteemme aloitimme, kuvittelin typerässä päässäni, että mieheni haluaa ennen pitkää kanssani normaalin perhe-elämän, johon kuuluisi myös yhteinen lapsi. Olen nimittäin itse miestäni lähes 10 vuotta nuorempi, eikä minulla ole lapsia entuudestaan.
Ensimmäisen kerran otin asian (yhteisen lapsen) puheeksi pari vuotta sitten. Tuolloin miehen reaktio oli vähemmän romanttinen. Hänen mielestään juuri sillä hetkellä ei olisi moista asiaa pitänyt alkaa pohtimaan. Ajankohta oli väärä. Hänen mukaansa pitäisi ensin katsoa "miten kaikki asiat menee". Mitkä asiat ja mihin näiden asioiden pitäisi mennä, siitä minulla ei ole harmainta aavistustakaan. Tähän päivään mennessä mieheni ei ole tuota epämääräisyyttään kyennyt/halunnut/osannut tarkentaa.
Nyt olemme olleet yhdessä viisi vuotta, eikä mieheni ajatukset ole tämän kuluneet parin vuoden aikana tarkentuneet. Yhä edelleen hän haluaisi vain katsella, miten "kaikki" menee. Jos yritämme asiasta puhua enemmän, mies syyttää minua "hätäilystä" ja alkaa kyselemään, että "nytkö tältä istumalta tuollainen asia pitäisi päättää."
Aikaa on kuitenkin ollut kaiken kaikkiaan viisi vuotta...
Olen itse tullut siihen tulokseen, että miehen merkillisen pitkä "tarkkailujakso" viittaa lähinnä siihen, että mies ei uskalla sanoa minulle suoraan, ettei lapsia halua, vaan vedättämällä ja asiaa väistelemällä toivoo, että aika menisi ohitse, tai minä muuttuisin ja luopuisin toivosta.
Kun olen hänelle tämän arvauksen esittänyt, hän kiistää ja kääntyy syyttelemään minua: hänen mielestään minun kanssani ei voi keskustella asiallisesti. Huudan hänelle. Painostan. Pitää katso, miten "kaikki" menee. Hän ei ymmärrä hermostumistani.
En tosin tiedä, miten helvetin kummallisen tyynesti pitäisi vielä vuosienkin päästä osata suhtautua tähän miehen "tietämättömyyteen". Mieheni on yli 40-vuotias, takana pitkä avioliitto ja kaksi lasta. Hänellä pitäisi olla kykyjä ja resursseja arvioida omaa elämäänsä ja parisuhdettamme. Kysymys kun ei ole mistään kahden teinin liitosta, jossa kaikki mahdollinen on vielä avoimena.
Tiedän, että miehelläni voi olla tuhat syytä käytökselleen. Voi olla, että nykyiset lapset riittävät hänelle. Voi olla, ettei hän pidä minua sopivana äiti-ihmisenä. Voi olla, että häntä pelottaa, arveluttaa, hän ei jaksa vauvarumbaa ja voi olla ties mitä.
Itse asiassa MIKÄ TAHANSA SELITYS yllämainituistakin kelpaisi, mutta turha toivo: mies ei suostu erittelemään mitään, vaan kääntää aina keskustelun siihen, miten minä käyttäydyn, elän ja olen.
Välillämme on kaikki hyvin ja loistavasti silloin kun emme puhu ilmiöstä nimeltä lapsi, ja tähän sisältyvät a) hänen olemassaolevat lapsensa b) ajatus yhteisestä lapsesta. Kunhan en koskaan sanallakaan puutu hänen lastensa tekemisiin, ENKÄ sanallakaan vihjaa yhteisestä lapsesta, ei välillämme juuri erimielisyyksiä ole. Kunhan tästä yhdestä asiasta puhumista vain vältellään viimeiseen asti.
Tässä yhteydessä pitää mainita, etten ole miestäni lastenhankintaan painostanut. En ole häneltä vaatinut lasta, mutta kylläkin tiedon siitä, haluaako hän lapsen kanssani vai ei. Olen kertonut hänelle, että olipa hänen päätöksensä/tuntemuksensa mikä tahansa, haluan sen tietää, sillä minulle se tieto on monessakin mielessä tärkeä, varsinkin kun ikää on nyt 34 vuotta mittarissa.
Todellisuudessa tuntuu siltä, että minun pitäisi tehdä omat johtopäätökseni. Loputon kiertely ja kaartelu on minun mielestäni merkki vedätyksestä, varsinkin kun faktat ovat mitä ovat: vakiintunut parisuhde, aikuiset ihmiset ja ikää kohta jo liikaakin.
Kun olen tämän päätelmäni miehelleni esittänyt, hän tulee silmilleni ja syyttää minua loukkaavasta käytöksestä. Ei kuitenkaan suostu kertomaan, mikä asian oikea laita on.
Mitpä sanotte ja mitä tekisitte tilanteessani?
Kun aikoinaan suhteemme aloitimme, kuvittelin typerässä päässäni, että mieheni haluaa ennen pitkää kanssani normaalin perhe-elämän, johon kuuluisi myös yhteinen lapsi. Olen nimittäin itse miestäni lähes 10 vuotta nuorempi, eikä minulla ole lapsia entuudestaan.
Ensimmäisen kerran otin asian (yhteisen lapsen) puheeksi pari vuotta sitten. Tuolloin miehen reaktio oli vähemmän romanttinen. Hänen mielestään juuri sillä hetkellä ei olisi moista asiaa pitänyt alkaa pohtimaan. Ajankohta oli väärä. Hänen mukaansa pitäisi ensin katsoa "miten kaikki asiat menee". Mitkä asiat ja mihin näiden asioiden pitäisi mennä, siitä minulla ei ole harmainta aavistustakaan. Tähän päivään mennessä mieheni ei ole tuota epämääräisyyttään kyennyt/halunnut/osannut tarkentaa.
Nyt olemme olleet yhdessä viisi vuotta, eikä mieheni ajatukset ole tämän kuluneet parin vuoden aikana tarkentuneet. Yhä edelleen hän haluaisi vain katsella, miten "kaikki" menee. Jos yritämme asiasta puhua enemmän, mies syyttää minua "hätäilystä" ja alkaa kyselemään, että "nytkö tältä istumalta tuollainen asia pitäisi päättää."
Aikaa on kuitenkin ollut kaiken kaikkiaan viisi vuotta...
Olen itse tullut siihen tulokseen, että miehen merkillisen pitkä "tarkkailujakso" viittaa lähinnä siihen, että mies ei uskalla sanoa minulle suoraan, ettei lapsia halua, vaan vedättämällä ja asiaa väistelemällä toivoo, että aika menisi ohitse, tai minä muuttuisin ja luopuisin toivosta.
Kun olen hänelle tämän arvauksen esittänyt, hän kiistää ja kääntyy syyttelemään minua: hänen mielestään minun kanssani ei voi keskustella asiallisesti. Huudan hänelle. Painostan. Pitää katso, miten "kaikki" menee. Hän ei ymmärrä hermostumistani.
En tosin tiedä, miten helvetin kummallisen tyynesti pitäisi vielä vuosienkin päästä osata suhtautua tähän miehen "tietämättömyyteen". Mieheni on yli 40-vuotias, takana pitkä avioliitto ja kaksi lasta. Hänellä pitäisi olla kykyjä ja resursseja arvioida omaa elämäänsä ja parisuhdettamme. Kysymys kun ei ole mistään kahden teinin liitosta, jossa kaikki mahdollinen on vielä avoimena.
Tiedän, että miehelläni voi olla tuhat syytä käytökselleen. Voi olla, että nykyiset lapset riittävät hänelle. Voi olla, ettei hän pidä minua sopivana äiti-ihmisenä. Voi olla, että häntä pelottaa, arveluttaa, hän ei jaksa vauvarumbaa ja voi olla ties mitä.
Itse asiassa MIKÄ TAHANSA SELITYS yllämainituistakin kelpaisi, mutta turha toivo: mies ei suostu erittelemään mitään, vaan kääntää aina keskustelun siihen, miten minä käyttäydyn, elän ja olen.
Välillämme on kaikki hyvin ja loistavasti silloin kun emme puhu ilmiöstä nimeltä lapsi, ja tähän sisältyvät a) hänen olemassaolevat lapsensa b) ajatus yhteisestä lapsesta. Kunhan en koskaan sanallakaan puutu hänen lastensa tekemisiin, ENKÄ sanallakaan vihjaa yhteisestä lapsesta, ei välillämme juuri erimielisyyksiä ole. Kunhan tästä yhdestä asiasta puhumista vain vältellään viimeiseen asti.
Tässä yhteydessä pitää mainita, etten ole miestäni lastenhankintaan painostanut. En ole häneltä vaatinut lasta, mutta kylläkin tiedon siitä, haluaako hän lapsen kanssani vai ei. Olen kertonut hänelle, että olipa hänen päätöksensä/tuntemuksensa mikä tahansa, haluan sen tietää, sillä minulle se tieto on monessakin mielessä tärkeä, varsinkin kun ikää on nyt 34 vuotta mittarissa.
Todellisuudessa tuntuu siltä, että minun pitäisi tehdä omat johtopäätökseni. Loputon kiertely ja kaartelu on minun mielestäni merkki vedätyksestä, varsinkin kun faktat ovat mitä ovat: vakiintunut parisuhde, aikuiset ihmiset ja ikää kohta jo liikaakin.
Kun olen tämän päätelmäni miehelleni esittänyt, hän tulee silmilleni ja syyttää minua loukkaavasta käytöksestä. Ei kuitenkaan suostu kertomaan, mikä asian oikea laita on.
Mitpä sanotte ja mitä tekisitte tilanteessani?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Keskustelua on siis yritetty. Mieheni on normaaliälyinen, ja tietää, ettei minulla ole aikaa loputtomiin. Hänellä on sen sijaan ollut aikaa useita vuosia miettiä mitä haluaa. Tuloksena on, ettei hän vieläkään tiedä, mitä haluaa.
Olen yrittänyt selittää hänelle, että minun psyykeeni kannalta ja meidän parisuhteemme kannalta olisi oleellista jossain vaiheessa tietää. Olen kertonut, etät minähän tässä nyt sitten päätän tulevaisuudestani: otanko eron siinä toivossa, että löytäisin vielä uuden samanmielisen suhteen. Vai jäänkö tähän, otan sen riskin etten saa koskaan lapsia. Ja mitä sitten tulevaisuudessa? Pitääkö minulle riittää vain se, mitä miehelläni on, siis mieheni elämä: hänen lapsensa.
Ja jos vielä vetkutellaan, niin jaksanko mahdollisesti tulevaisuudessa käydä läpi kaikenmaailman raskaita lapsettomuushoitoja.
Tulos: miehellä ei ole tästä mitään sanottavaa.
Olen myös pyytänyt kertomaan, mikä asiassa arveluttaa/ahdistaa jne. ---> ei kommentteja.
Olen sanonut, että olipa empimisen syy mikä hyvänsä, niin asialle ei todellakaan voida tehdä mitään, ellei siitä edes puhuta.
Ei mitään vaikutusta.
Ainoat asiat, jotka mies osaa tässä tilanteessa vuosi vuoden jälkeen luetella, ovat tässä järjestyksessä:
- Ai nytkö siitä heti pitäis päättää?
- Mietipä kuule, miten sä oikein käyttäydyt ja puhut?
- Meinaaksä, että tää huutamisella paremmaks tulee?
- Pitää kattoa, miten "kaikki" menee.
Siis tätä vuodesta toiseen.
Kuinka moni teistä jaksaisi hermostumatta? Kysyn tätä siksi, että mieheni pitää minua epätasapainoisena ihmisenä, koska en osaa olla näisäs tilanteissa tyynenä.
Miten kauan/monta vuotta te jaksaisitte olla tyynenä vailla vastauksia ja vailla mitään järkevää ajatusta tulevaisuudesta?
kertomasi mukaan aio tehdä enempää lapsia. Voit olla kiero ja yrittää hommautua salaa raskaaksi. Mitä en tietenkään suosittele, todella tyhmää ja epäreilua.
Tai sitten yksinkertaisesti päätät omalta kohdaltasi, elätkö elämäsi lapsettomana. Jos päätät tyytyä lapsettomuuteen, jatka parisuhdetta, mutta sen varaan ei kannata laskea, että mies muttaa mielipidettään joskus hamassa tulevaisuudessa.
Jos et halua elää lapsettomana, rupea etsimään itsellesi omaa asuntoa, ja informoi miestäsi ko. asiata. Jos sittenkään ei keskustelua viriä, vaan mies antaa sinun etsiä omaa asuntoa ja muuttaa pois sanomatta sanaakaan... no, tiedät tehneesi oikean ratkaisun - ikävä kyllä.
miten tärkeää sinulle on se oman biologisen lapsen saaminen.Kerron samalla että itselläni on monta lasta ja ymmärrän halusi saada lapsia.
Onko lapsi se minkä ehdottomasti haluat?
Aika käy vääjäämättä vähiin kun ikää tulee ja sinulla alkaa olla kohta kiire koska ei voi ikinä tietää miten helposti tai vaikeasti voit tulla raskaaksi.
Miehesi ei selvästikään halua yhteistä lasta,hän ei vaan jostain syystä saa sitä sanotuksi.
Minulla on tuttavaperhe jossa mies on 50 vuotias ja vaimo 28.Vaimo haluaa ehdottomasti lapsen,on halunnut jo viisi vuotta,miehellä on kolme lasta eikä hän kaipaa enempää.On sanonut asian minulle suoraan mutta vaimolle että katsotaan nyt ja varmasti sitten tulevaisuudessa mutta hänellä ei ole aikomustakaan lasta enää hankkia.
Minusta se on väärin sillä mies on luvannut ja sanonut että kyllä,sitten joskus.
Eli hän vedättää ja toivoo että vaimon haave lapsesta lopahtaa.
Jos sinusta tuntuu siltä että lapsen haluat mutta mies ei niin on parempi että jatkatte eri teitä.
Minusta on väärin että sinä joudut luopumaan vauvahaaveesta miehen vuoksi,se tekee sinut ennenpitkää katkeraksi.
Väärin on myös se että jos mies sitten tuntee itsensä ahdistetuksi ja pakon edessä suostuu.Myöhemmin sitten hän vetoaa että sinä halusit,hoida itse ym.
Tilanne on vaikea ja vaikeammaksi sen tekee se että te ette kykene asiaa keskenänne päättämään.
Minulla ei ole sen enempää neuvoja,toivon että asia ratkeaa parhain päin.
lapsen, niin jätä tämä mies sillä hän ei todennäköisesti halua lapsia. Tai jätä vain ehkäisy pois ja tee lapsi. 7 vuotta sitten tapasin elämäni miehen, jo heti tunsin että hänen kanssaan haluan lapsia. Miehellä on edellisestä avoliitosta kaksi lasta, jotka olivat silloin 8 ja 11 vuotta. MIes kysyi minulta haluanko lapsia, sanoin haluavani ainakin yhden. Olin silloin 34 vuotta. Hänkin sanoi haluavansa vieläyhden lapsen. Noin puolitoista vuotta seurusteltuamme aloin puhua lapsen teosta, hän sanoi yllättäin että ei ainakaan pariin vuoteen vielä voi ajatella lapsen hankkimista. Aina silloin tällöin puhuin lapsen teosta mutta hän sanoi että ei vielä. Sitten kerran miehen lapsi sanoi minulle ettei isä tee sinun kanssa lapsia koska he ovat tehneet sellaisen sopimuksen(isä ja lapset). Olin tyrmistynyt ja kysyin mieheltä mikä se semmonen sopimus on? Hän kielsi sopimuksen mutta sanoi ettei halua enää lapsia. Voi kun olisin silloi älynnyt jättää miehen mutta rakastin häntä ja jäin hänen luo, aattelin että jos hänen mieli vielä muuttuu. Ei muuttunu, no jätin ehkäisyn varkain pois vaikka se tuntui pahalta tempulta. Meni vuosia enkä tullut raskaaksi. Lääkäri totesi etten tulisi raskaaksi muuten kuin ehkä keinohedelmöityksellä. Pahan endometrioosin takia kohtu ja munasarjat joudutaan nyt poistamaan. En tule siis saamaan lapsia koskaan, paitsi jos adoptoin mutta mieheni ei halua. Tee sinä lapsia joko toisen miehen kanssa tai nykyisen, älä anna kulua liikaa aikaa. Miehenisanoo aina että olen lapsellinen eikä minusta ole äidiksi. Omasta mielestä tulen hyvin toimeen lasten kanssa ja lapsellisuudessa eiole mitään pahaa.
Aikas tarina. Mutta....tämä elämä on sinun elämäsi, nyt kysyt suoraan haluaako/aikooko hän yleensäkään tehdä lapsia kanssasi. Hänellä on jo lapsia, sinulla ei, joten..jos hän sanoo että ei enää yhtään enempää tai kiertelee, jätä hänet, tiedän että se koskee, mutta sinua odottaa joku joka haluaa antaa sinulle mahdollisuuden omaan lapseen. Nykyisellä miehelläsi on hyvä olla: omat lapset ja sinä, ei huolta ja murhetta, mutta jos jäät siihen, oma valintasi. Hei, olen 44 ja synnytin ihanan tyttövauvan, terveenkin. Oman ihanan tytöntyllerön, ja siskoni saa vuoden loputtua vauvan, 45v. Eli, mikäli haluat oman lapsesi, aattele, omaa lihaa ja vertasi, teet nyt päätöksen, uskon että löydät vielä sen omaan rakkaan joka haluaa lapsen kanssasi. Usko. T:viiden lapsen äiti, nuorin 7kk, vanhin 19v, ikäni 44. PS: älä luovuta.
miehesi ei halua lapsia, ehkä sitä pelottaa vauva rumba tai ehkä elatusmaksut, jos eroatte. Sinuna etsisin uuden miehen. Mieti montako kertaa sä päivän tai viikon aikana mietit tätä lapsettomuuttasi. Ajattele kuinka katkera sä olet vuosien kuluttua esim.10v kuluttua, kun teit miehesi toiveiden mukaan. Sillon sä huudat sille päivittäin kuinka se on pilanu sun elämän että olisit halunnut lapsen. Mitä jos sun miehesi on salaa käynyt katkasemassa putkensa, eikö se olisi eron paikka.
Jos tuollaisen korkkiruuvin kans meinaat elellä,jätä huoletta ehkäisy pois,mikäli lapsen haluat.
Tee ennen sitä kuitenkin päätös,tarvitko elatusmaksuja ym.koska aika moraalitonta ruveta rahalla kiristämään.
Jos et tarvi,siitä vaan,kerranhan täällä ollaan!
Jos tuut raskaaksi,heitä pallo äijälle,mutta varaudu siihen että saatat jäädä yksin lapsen kanssa(mitä kyllä epäilen).Mitä sä annat ittees vuosikaudet vedättää,sehän käyttää valtaansa suhun tuolla tavalla!
Mielestäni miehen kanta asiaan on selvä. Itse ainakin luen tuosta viestistäsi rivien välistä jos sen miksi mies noin käyttäytyy, luulisin, että ei hän halua lapsia juuri nyt, ellei sitten koskaan.
Joten jos asia on sinulle hyvin hyvin tärkeä, tee oma päätöksesi, haluatko sinä lapsen jos mies ei halua, mitä teet suhteessa jossa et saa ikinä mahdollisesti lasta. Jäätkö elämään ilman lasta, vai joudutko päätymään siihen että etsit sitä ihmistä joka kanssasi on yhteiseen lapseen joskus valmis. ELLEI tämä mies ole. Tee kantasi miehelle selväksi, ellet mitään uskalla sanoa/tehdä asian eteen ei se ainakaan tapahdu!
Kannustan siis sinua yrittämään sanottua että haluat lapsen.
Vauvakuume taitaa vaivata ainakin sinua?
En voi sanoa, että vauvakuume vaivaisi siinä mielessä, että olisin hinnalla tai millä tekemässä asiasta totta. Toivoisin kyllä jossain vaiheessa yhteistä lasta, mutta kyllä minun "kuumeeni" on hyvin paljon ollut riippuvainen miehen asenteesta. Pystyn aika hyvin pitämään tunteeni kurissa, joten en ole sortunut painostukseen ja olen muutenkin yrittänyt keksiä itselleni muuta ajateltavaa. Mielestäni olen siis ollut hyvin järkevä ja jopa viileä ajatuksen suhteen, ikään kuin en haluaisi päästää omia tunteitani valloilleen suunnattoman pettymyksen pelossa.
Olen kyllä luetellut miehelleni kaikki faktat. Sillä ei ole mitään vaikutusta. Jos olisi ollut, en ehkä tänne kirjoittelisikaan.
Hei!
Tilanteeni vähän samanlainen. Tai siinä mielessä, että mieheni ei osaa suoraan itse sanoa haluaako lapsia vai ei (ennestään meillä kummallakaan ei niitä ole).
Yhdessä olemme olleet 14 vuotta ja siitä suurimman osan aviossa. Olen itse ajattellut, että hän jos kasvaa isyyteen. Mutta milloin, siinäpä se tässä. Alkaa itseäänkin huolestuttamaan samat asiat kuin sinua, ikää on jo 38. vuotta, että jos mies ei sano, koko asiaan mittän niin mitä teen. Pitä'isikö ottaa avioero ja etsiä toinen kumppani? Siinäkin on se, että riittääkö enää aika, ja toisaalta meillä menee monia asia hyviv. Että meneekö siinä kumppanin vaihdossa sitten ojasta allikkoon. Itseänikin rassaa eniten tuo epävarmuus. Samois jotain, vaikka sitten ei mutta kun ei osaa päättää. Ei edes silooin reagoinut mitenkään vain väisteli kun sanoin, että gunekin suositteli, että viimeistään kahden vuoden päästä on yritettävä, jos aikoo päästä kunnallisiin lapsettomuushoitoihin (ja tästäkin on jo vuosia).
Jos joskus otan asian puheeksi on vastaukset:
- nainen päättää naisen kroppa
(vaikka eihän se niin mene, raskaus on pieni aika verratuna vanhemmuuteen, joka kestää koko elämän).
- En osaa sanoa
- Ei reagoi koko asiaan
- Kerran sanonut, että joo. Katsoen lattiaan. Sitten kun "patistin sanomaan asiaan itse hänen ääneen sanoi, etteti sitä nyt ääneen tarvitse sanoa.
Oho tulipa vuodatus. Eikä tässä sinulle neuvoja ole, mutta ehkä saat lohtua, että muutkin painivat saman ongelman kanssa ja mulla vielä pahemmin asiat. Niin lopuksi voisi vielä todetta, että itse en osaa "tehdä" lasta vaan, että toisella ei ole asiasta mielipidettä, vaikka kuulemma hoitaisikin lasta. Kait aika ihmisen täytyy itse osata asia päättää ja myös sitä haluta eikä vain ajautua.
Hyvää kevättä ja kesää.
vaihtoehtoa: joko yhteinen lapsi tai ero.
Älä yhtään enää jousta asiassa.
Heität elämäsi hukkaan!
Minulla on viisi lasta, enkä yhtään niistä vaihtaisi pois.
Katuisin, jos olisin toisin tehnyt.
Äitiys kuuluu normaaliin eheään naiseuteen.
Särjet itsesi tuossa suhteessa, jos annat vielä miehellesi periksi.
Nyt tee stoppi heti!
Kirjoituksesi oli jo hätähuuto.
Pakota mies antamaan rehellinen vastaus.
Ja tyydy siihen vastaukseen ja tee sen mukainen päätös.
Yksi ainoa elämä on jokaisella elettävänä.
Älä heitä sitä hukkaan!
Miehesi pelkää sinun jättän hänet lapsen saatuasi.Elatusmaksut taas ovat raskaat uudelle lapselle.Minulle kävi näin.
Olet miestäsi niin paljon nuorempi että hän pitää sinua tyttönä joka on hänen rakastajattarensa. Nuoret rakastajattaret ovat muuhun tarkoitukseen kuin lapsentekoon. Etsi mies joka haluaa perustaa perheen kanssasi eikä leikkiä.