Ovatko suuret klassikkoteokset kokeneet inflaation?

Pohdiskelen vain sitä miksei tällaiset suuret klassikkoteokset enää jaksa samalla lailla kiehtoa, fasinoida, tuottaa suuria emotionaalisia kokemuksia tai järkyttää sielua kuten joskus kauan sitten hamassa nuoruudessa jolloin kuuntelin kuulokkeilla valtaisassa hurmiossa ja ekstaasissa jotakin Mozartia, Schubertia, Beethovenia ja miksei Haydniakin.

Johtuukohan se siitä kuten epäilen ettei sitä oikein huvita ja jaksa enää jo näinkin vanhana keskittyä antaumuksella ja täysin rinnoin näihin miltei yli-inhimillisen syvällisiin klassikkoteoksiin, joihin on ehkä jo niiden sävelkielen tuttuuden ja myös simppeliyden takia osittain kyllästynyt, ja unohtaa maailman ja oman vähäpätöisen egonsa vaan huomaan kuuntelevani mieluummin jotakin 1900 luvun postromanttista suomalaista kamari-, orkesteri tai vaikka liedmusiikkia etsien lohtua siitä lumoutumisen ja haltioitumisen toivossa ilmeisesti ajatellen että sävelkieli on kuitenkin jonkin verran kompleksisempaa kuin klassismin aikana sävelletyissä teoksissa ja musiikin tuottaessa siksi jopa enemmän nautintoa riippuen tietenkin teosten laadusta sillä olen pistänyt merkille etteivät suinkaan kaikki nyttemmin jo unohdetut 50 luvun sinfoniat edusta yhtä korkeaa laatutasoa kuin vaikka usein Melartinin tai mm. Tuukkasenkin meri sinfonia mutta vielä minulla on kovin vähän tietoa historiallisten suomalaissäveltäjien sinfonioista ja niiden laadusta kun kaikkia toiveitani ei ole soivassa arkistossakaan noteerattu jotta olisin päässyt tutustumaan joihinkin oletettavasti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden suuriin merkkiteoksiin kuten Pohjoismaisilla musiikkipäivillä loistavan menestyksen saaneeseen Pesosen fuugatekniikalla sävellettyyn 1. sinfoniaan tai vaikka Tuukkasen 6, sinfoniaan, Rannan 2. jne., vaikkakaan suurta osaa merkittävistä suomi sinfonioista ei ole laisinkaan lyötynä narulle ts. tallennettuna kantanauhalle.