Poroporvarillisuuden kritiikki

Poroporvarillisuuden kulttuurikritiikin keskeinen rooli taiteen kielessä jatkui pitkälle 1900-luvulle, esimerkiksi Thomas Mannin (1875–1955) ja Hermann Hessen (1877–1962) tuotannoissa. Se levisi myös kielellisesti ja maantieteellisesti laajalle. Puolassa sen puhtaimpana edustajana voidaan pitää norjalaisilta ja saksalaisilta boheemeilta vaikutteita saanutta ryhmää, joka kokosi kulttuuriväkeä Krakovan kahviloihin ja kutsui itseään
”Nuoreksi Puolaksi”. Sen piirissä syntyneistä teksteistä on laadittavissa kattava listaus poroporvariston vioista, sellaisena kuin 1900-luvun alun kypsä kulttuurikritiikki ne näki

a) Tavoitteiden keskinkertaisuus eli käsitys, että
onnellisuus syntyy poronkäristyksestä, kuivalihasta
ja pysyvyydestä.

b) Kyvyttömyys ottaa rennosti ja pitää hauskaa.
Aina on poro, josta kantaa huolta tai ahma jota pitää varoa.

c) Ihmisten arvottaminen porojen kautta ja tästä syntyvä tarve pyrkiä vaikuttamaan itsekin pororikkaammalta kuin onkaan.

d) Yltiöproosallisuus, joka estää tunnistamasta porotalouteen liittymätöntä kauneutta
ja arvostamasta sitä sen itsensä vuoksi.

e) Ahdasmielinen suhde seksiin. Avioliiton ymmärtäminen omaa porotokkaa kasvattavana järjestelynä.

f) Moukkamaisuus, erityisesti suhteessa paliskuntain ulkopuoliseen taiteeseen.