Annatko pakit, jos naisella mt-ongelmia?

Suomessa nyt joka toinen kärsii jostain mielenterveysongemlista, että valtaosan saa karsia pois, jos tuo on ongelma.

No jos kyseessä on jokapäiväisessä elämässä esiintulevia mielenterveysongelmia ja jotka lääkityksestä huolimatta ovat selväoireisia joko itsestään taudista johtuen tai lääkityksestä niin aika isoksi miinukseksi asia luultavasti koetaan. Mt-ongelmiahan löytyy sitten laidasta laitaan, osa lievempiä ja osa sitten taas ei...

En tietenkään vaan edut https://youtu.be/g35s3GPuBUE

En todellakaan anna, kun itsellänikin on sellaista ongelmaa. Tosin nyt alkaa tuntua, että masennuksesta voisin viimein päästä eroon. Mielenterveysongelmia on myös tietenkin erilaisia, mutta yleisesti en koe tukemista taakkana, koska ymmärrystä löytyy turhankin paljon.

Komeana mallimiehenä voin tyhjentää pussin ja toisen pussin tyhjään sitten muualla eli ei kuule haittaa yhtään.

Tuo ny taitaa ol muoti sairaus jos olet jenkki julkkiksia yhtään seuran ni yhdel jos toisella heistä on jossain kohti ollu jonkun sortin mielenterveysongelma et huolta et vain ole vielä kohdannut sitä sinulle sopivaa ja kenties jopa sinulle täydellistä hyvällä onnella

En kylmiltään, ikinä. Pitää ensin tutustua ja päästä kärryille niistä ongelmista, niiden hoidosta ja oireluista silloin kun hoito ei ehkä pelaa kunnolla. Ei se este ole, mutta pikkasen jarruttaa.

Riippuu oireista!

Jos nainen on kaunis mutta oikeasti käytös menee täysin sekoiluksi sopivin väliajoin niin siitä ei tule yhtään mitään. Olen tämän kaksi kertaa elämäni aikana todennut enkä enää tartu tälläiseen tilaisuuteen.

Ne MT-ongelmatkin ovat niin erilaisia. Eli siitä millaisia ne ovat vaikuttavat itselläni siihen haluanko jatkaa tutustumista.

Positiivisesta tapauksesta on esimerkki naispoliisista joka oli kokenut kovia työssään.
Oli aivan upeeta olla hänen kanssaan kun pystyttiin unohtamaan kovat kokemukset usein keskenämme.

Ei ne kaveruutta ja seksiä estä, mutta arjessa pärjääminen saattaa tehdä sen ettei kannata edetä messenger keskustelua pidemmälle! Jos nainen kysyy tykkäätkö kuvasta, niin seuraava asia voi olla esim. rahaan liittyvä.

Jos asioista pystyy puhumaan, niin en välttämättä näkisi mielenterveysongelmia esteenä. Silloin tapauskohtainen harkinta, riippuu oireista yms. Olen käynyt deiteillä kahdenkin henkilön kanssa, jotka kertoivat mielenterveysongelmistaan. Toinen heistä on jäänyt ystäväkseni.

Jos asioista ei voi edes kahden kesken puhua, niin sitten se saattaa olla ongelma. Omista MT-ongelmistaan ei ole pakko mielestäni huudella julkisesti pitkin kyliä, mutta on niistä hyvä osata puolisolle kertoa, jos homma etenee parisuhteeseen saakka. Mielestäni oleellisia asioita.

Jos sulla on lääkitys niin olet ollut tutkimuksissa, ehkä sairaalassakin ja olet oikeasti sairas. Ei sairaudelle mitään voi mutta mies pohtii tulisiko sun kanssa elämästä yhtään mitään. Tai paheneeko sairautesi. Jos naisella on kuuppa sekaisin sen verran pahasti että on sairaseläkkeellä ja rahat riittää hädin tuskin ruokaan. Niin ei siinä hirveän hehkää parisuhdetta elettäisi. Olen nähnyt tällaisia tapauksia ja käy sääliksi kun ikää ei naisella ole vielä 40 vuottakaan ja elämä on siinä kun käydään jossain mielenterveyspotilaiden askartelukerhossa.

Jaa, en kaipaa lisähaasteita elämään, huoh!

Kerta riitti oli itsestäkin tulla pehmeen huoneen asukki.

Onko tämä aloittaja sama henkilö joka kirjoittaa pitkiä viestejä miten miehet kyllä saavat parisuhteita ja inttää jatkuvasti tilastotietoa vastaan?

Olen myös mt-ongelmainen nainen. Minulle asia on on jo niin vanha ja arkipäiväinen etten pidä sitä minään eikä se ole dealbreaker myöskään miessuhteissani. Ajattelen, että kaikki me sairastumme jossain kohtaa johonkin ja se vasta ihme onkin jos näin ei käy. Emmehän me ikuisesti elä vaikka elinajat ovatkin pidentyneet. Toisilla on vain parempi tuuri mutta kovia kokenut ihminen voi olla tietyllä tapaa kypsempi, empaattisempi ja ymmärtäväisempi kuin sellainen, jolle ei koskaan ole sattunut elämässä mitään haasteita eteen.

Masentuneena nyt vaan mielestäni on vaikea löytää kumppania ja se johtuu yleensä itsestä (puhun itsestäni). Olen päättänyt 10v sairastelun jälkeen yksinkertaisesti tsempata tämän asian kanssa ja lisätä sitkeyttä puolison etsintään enkä anna negatiivisten tuntemusten viedä minua tai mennä paniikin mukana. Itsellä lähinnä huonoja seurustelukokemuksia koska olen ollut liian vietävissä ja valinnut hätäpäissäni itsekeskeisiä kumppaneita ja ystäviäkin. Masennuksen kanssa näistä aina satuttaa itseään ehkä enemmän kuin olisi suotavaa ja toipumiseen menee aikaa. Sitten sitä ikääkin tulee. Jatkossa olen mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Hyvät tyypit ovat aina tervetulleita.

Toivoisin, että jatkaisit lääkärissä käyntiä ja miettisitte yhdessä hoitavan tahon kanssa olisiko sinullekin vielä jotain parempaa hoitomuotoa olemassa, jottei sinun tarvitsisi aina olla väsynyt. Itseänihän mokomat lääkkeet lihottavat ja väsyttävät, joten olen tullut avoimemmaksi muillekin hoidoille ja tärkeää on suunnitella hoitoa yhdessä hoitotahon kanssa. Älä jää sen kanssa yksin. Masentuneena aina tuntuu, että seinät kaatuvat päälle ja tunnelin päässä ei ole valoa mutta mitä hävittävääkään tässä enää on.

Tärkeintä itselle on ollut ymmärtää mitä elämältä haluan ja mikä riittää onnelliseen olemiseen. Olen huomannut, että parisuhdevimma, libido ja vauvakuume menevät kaikki jopa melko luonnollisesti ohi itsestään iän myötä ja alan löytää onnellisuutta ihan vain tavan olemisesta. Olen hyväksynyt etten ehkä pariudu tai lisäänny ja se on ihan okei. Yksin on tietyllä tapaa myös helpompi olla kun ei tarvitse todistella kenellekään mitään eikä ottaa paineita mistään. Tsemppiä!

Pompin pari kertaa ja sitten heivaan. Olenhan minä komea mallimies.

Ei se minulle olisi este, mutta ei tuo myöskään ole sellainen asia joka kannattaa kertoa ensitapaamisella tai ennen sitä. Kovin henkilökohtaisia asioita ei yleensäkään kannata tuntemattomalle ihmiselle tilittää eikä ole mikään pakko tehdä niin. Se antaa vähän tyhmän ja arvostelukyvyttömän kuvan ihmisestä, jos on heti selostamassa sairauksiaan, traumojaan ja seksihistoriaansa sellaiselle henkilölle jota hädin tuskin tuntee.

Vastaan, kyllä. Jos huomaan mitään sen suuntaista pistän heti poikki. Olen elänyt 5,5 vuotta mielinterveysongelmaisen kanssa, eli tiedän mitä se on. En lähtisi siihen enää ikinä. Olisin mielummin yksin vaikka loppuelämän.

Annan pakit jos miehellä on mielenterveysongelmia. En jaksa ruveta ketään hoitamaan tai auttamaan hänen henkisissä ongelmissaan. Näin iäkkäämpänä henkilönä haluan rauhallisen ja hyvän parisuhteen.

en antaisi jos tykkäisin..

Yritin joskus kauan sitten jotain parisuhteen tapaista miehen kanssa jolla oli masennusdiagnoosi.

Ei siitä mitään tullut. Olin hänelle pelkkä terapeutti, lohduttaja ja sairaanhoitaja. Kaikki pyöri hänen ja hänen hyvinvointinsa ympärillä. Minun tehtävä ni oli kuunnella pyyhkiä kyyneliä.

Hän ei ollut hiukkaakaan kiinnostunut mistään minun asioistani. Hän ei jaksanut tehdä mitään eikä käydä missään. Maitopurkin avaaminenkin oli ylivoimaista.

Mihinkään yhdessä sovittuun ei voinut luottaa. Jos oli vaikka sovittu yhteisestä mökkuviikonlopusta, olin hankkinut eväät ja vuokrannut mökin, niin viime hetkessä hän vain ilmoitti ettei jaksa lähteä kun masentaa.

Minä itse en saanut vastavuoroisesti yhtä myötätunnon sanaa jos minulle tapahtui jotain surullista. Tukeminen, auttaminen ja kuunteleminen tapahtui vain minulta häneen päin. Ja sitä ohareiden määrää! Vähän väliä herra perui tapaamiset kun on niin väsynyt! Kuinkahan monta kertaa odottelin häntä sovitussa paikassa (hän ei hlu nut tulla luokseni) ja sain tekstarin että "en jaksakaan tulla".

En suosittele mielenterveysongelmaisen kanssa seurustelua. Ellet sitten ole sairaanhoitajatyyppiä joka nauttii kun saa vain antaa ja antaa ja antaa. Masentunut on äärimmäisen itsekeskeinen ihminen. Hän ei pysty ottamaan toisia huomioon. Koko maailma pyörii hänen napansa ympärillä.

Ja joo joo! Tiedän että se on taudin oire eikä hän itse sille mitään voi.

Mutta se on surkea lähtökohta seurustelulle, että kaikki tapahtuu vain toisen osapuolen ehdoilla. En suosittele!!!!