Minulla oli ainoan sisarukseni kanssa aina hyvät välit. Vanhemmat kuolivat. Loppuvaiheen tavaroiden jaossa sisarukseni muutamasta seikasta päätteli, että olisin ottanut tietyistä pikkutavaroista myös hänelle kuuluneen osuuden omine lupineni. En tiedä tänä päivänä missä nuo tavarat ovat tai mitä niille tapahtui, en edes muista niitä kunnolla, mutta hänellä oli muistikuva, että olimme yhdessä niitä silmäilleet joskus aiemmin (kun vanhemmat eivät eläneet enää).
Hän ei uskonut syyttömyyttäni, vaan laittoi välit poikki viimeisessä tapaamisessa ikuisiksi ajoiksi. Pyysipä vielä oman osuutensa rahanakin noista kadonneista tavaroista, ja minä kiltisti tein hänen tahtonsa mukaan, vaikka minulla ei ole hajuakaan, minkä arvoisia ne olisivat olleet. Tuskin kummoisiakaan.
Tähän väliin todettakoon, että sisarukseni ei ole sen luonteinen, että hän olisi edellä mainitulla tavalla halunnut saada minulta pelkästään ylimääräistä rahaa. Hän vain olisi halunnut minun tunnustavan "varkauteni" ja siihen en syyttömänä tietenkään suostunut. En vain pystynyt sitä todistamaan. Myös puolisooni hän halusi laittaa välit poikki, koska oletti hänen ilmeisesti olleen kanssani "juonessa mukana" ja kääntäneen tavarat rahaksi.
Tapahtuma on mielessäni edelleen päivittäin pitkän ajan jälkeen, vaikka yritän olla sitä miettimättä. Olin syytön, välien rikkoutuminen ollut minusta lähtöisin, joten miksi en vain jatkaisi omaa elämääni? Se ei olekaan ollut yksinkertaista. Välillä nousee viha, jos hän puhuu minusta samaa perätöntä tarinaa sukulaisille, joskin minulle on aina ollut yhdentekevää, mitä muut minusta ajattelevat, kunhan itse tiedän missä mennään. Ja minähän tiedän. Silti pääni sisällä käyn hiljaisina hetkinä loputtoman väsyttävää vuoropuhelua tilanteesta tai näen asioista unta, koska en ikäpäivänä olisi halunnut näin käyvän (saati varmastikaan vanhempamme). Toisaalta taas olen jollain lailla säälinyt häntä, että hän on joutunut käymään varmaan omat prosessinsa läpi ajateltuaan minun pettäneen hänen luottamuksensa. Tai sitten hän on ollut vain onnellinen päästyään minusta eroon?? Anteeksikin olen antanut, mutta unohtaa en osaa, tuskin koskaan.
Luojan kiitos minulla on lähipiirissä ihmisiä, jotka ovat kuunnelleet, etten ole ihan järkeäni menettänyt tilanteen takia, koska se on ollut minulle niin uskomaton.
Välillä olen yrittänyt ajatella, että sisarukseni on kuollut, etten miettisi asiaa, mutta toisaalta joissain sukujuhlissa hänet väistämättä jossain vaiheessa näen, ellen lakkaa niissä käymästä. Sisaruksellani on myös puoliso, joka todennäköisesti oli hänen kanssaan täysin samoilla linjoilla.
Miten sinä pääsit perintöriitojen jälkeen eteenpäin, missä vaiheessa lakkasit miettimästä asiaa? Parhaat keinot siihen? Myös sinun, joka olet jossain riitatilanteessa ollut tuo toinen osapuoli, ajatuksiasi olisi mielenkiintoista kuulla.
Ryhmän nimen mukaan minulle suku ei ole pahin, ole ollut koskaan, mutta tilanne on ollut kyllä omaa luokkaansa.
Hän ei uskonut syyttömyyttäni, vaan laittoi välit poikki viimeisessä tapaamisessa ikuisiksi ajoiksi. Pyysipä vielä oman osuutensa rahanakin noista kadonneista tavaroista, ja minä kiltisti tein hänen tahtonsa mukaan, vaikka minulla ei ole hajuakaan, minkä arvoisia ne olisivat olleet. Tuskin kummoisiakaan.
Tähän väliin todettakoon, että sisarukseni ei ole sen luonteinen, että hän olisi edellä mainitulla tavalla halunnut saada minulta pelkästään ylimääräistä rahaa. Hän vain olisi halunnut minun tunnustavan "varkauteni" ja siihen en syyttömänä tietenkään suostunut. En vain pystynyt sitä todistamaan. Myös puolisooni hän halusi laittaa välit poikki, koska oletti hänen ilmeisesti olleen kanssani "juonessa mukana" ja kääntäneen tavarat rahaksi.
Tapahtuma on mielessäni edelleen päivittäin pitkän ajan jälkeen, vaikka yritän olla sitä miettimättä. Olin syytön, välien rikkoutuminen ollut minusta lähtöisin, joten miksi en vain jatkaisi omaa elämääni? Se ei olekaan ollut yksinkertaista. Välillä nousee viha, jos hän puhuu minusta samaa perätöntä tarinaa sukulaisille, joskin minulle on aina ollut yhdentekevää, mitä muut minusta ajattelevat, kunhan itse tiedän missä mennään. Ja minähän tiedän. Silti pääni sisällä käyn hiljaisina hetkinä loputtoman väsyttävää vuoropuhelua tilanteesta tai näen asioista unta, koska en ikäpäivänä olisi halunnut näin käyvän (saati varmastikaan vanhempamme). Toisaalta taas olen jollain lailla säälinyt häntä, että hän on joutunut käymään varmaan omat prosessinsa läpi ajateltuaan minun pettäneen hänen luottamuksensa. Tai sitten hän on ollut vain onnellinen päästyään minusta eroon?? Anteeksikin olen antanut, mutta unohtaa en osaa, tuskin koskaan.
Luojan kiitos minulla on lähipiirissä ihmisiä, jotka ovat kuunnelleet, etten ole ihan järkeäni menettänyt tilanteen takia, koska se on ollut minulle niin uskomaton.
Välillä olen yrittänyt ajatella, että sisarukseni on kuollut, etten miettisi asiaa, mutta toisaalta joissain sukujuhlissa hänet väistämättä jossain vaiheessa näen, ellen lakkaa niissä käymästä. Sisaruksellani on myös puoliso, joka todennäköisesti oli hänen kanssaan täysin samoilla linjoilla.
Miten sinä pääsit perintöriitojen jälkeen eteenpäin, missä vaiheessa lakkasit miettimästä asiaa? Parhaat keinot siihen? Myös sinun, joka olet jossain riitatilanteessa ollut tuo toinen osapuoli, ajatuksiasi olisi mielenkiintoista kuulla.
Ryhmän nimen mukaan minulle suku ei ole pahin, ole ollut koskaan, mutta tilanne on ollut kyllä omaa luokkaansa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.