Erohan se sitten tuli, vaikka sitä en missään vaiheessa halunnut. Mutta minkäs teet, kun exä ei suostu edes harkitsemaan jatkamista. Kaikki suhteen parannusehdotukset menee kuuroille korville, perusteluksi riittää pelkästään se "ettei ole enää tunteita".
Se mikä satuttaa eniten on exän väite, ettei hän olekaan koskaan rakastanut eikä edes ollut "oikasti" rakastunut. ja suhdetta kesti kuitenkin yli 10 vuotta!
Kuulemma on viihtynyt seurassani ja muutenkin pääasiassa asiat olleet hyvin. Mutta kun ei ole ollut sitä "oikeaa" tunnetta.
No, minkä helvetin takia sitten meni naimisiin kanssani, itsepähän tuo vielä kosi? Miksi jatkoi seurustelua, vaikka kuulemma melkein heti tajusi, ettei rakasta minua "oikeasti"? Olisi ollut mahdollisuus minulla löytää mies, joka olisi rakastanut. Silloin nuorempana ja ilman lapsia se olisi ollut helpompaa ja tarjokkaita olisi ollut tiedossa.
Tuntuu kuin kaikki kauniit muistot olisi tahriintuneet. Eikö tämä yhteinen aika merkinnytkään hänelle mitään? oliko kaikki vain valetta?
No se rakkaus, mitä hän on vailla: pitäisi kuulemma mennä jalat alta ja sydämessä jysähtää, kun näkeekin toisen ja pitäisi olla mieletön ikävä kun toinen on poissa. Eli taitaa kaivata yhä edelleenkin vahvaa rakastumisen tunnetta. itse olen tasaisempi ja tulisin hulluksi, jos elämä olisi jatkuvasti suurissa tunteissa kieriskelyä. Onhan se ihanaa aikansa, mutta loppuelämä jatkuvaa huumaa. Terapeuttini totesikin, että rakastuminen on eräänlaista psykoosia, ei sen olekaan tarkoitus kestää vuosia. Rakastaminen on eri asia, paljon syvempi tunne.
On vain niin vaikeaa uskoa, että asiat olisi niin kuin hän väittää. Tai sitten on kyseessä aivan uskomaton nahjus, joka ei itsekään tiedä mitä haluaa. Nahjus, joka on huijannut minua kaikki nämä vuodet.
Se mikä satuttaa eniten on exän väite, ettei hän olekaan koskaan rakastanut eikä edes ollut "oikasti" rakastunut. ja suhdetta kesti kuitenkin yli 10 vuotta!
Kuulemma on viihtynyt seurassani ja muutenkin pääasiassa asiat olleet hyvin. Mutta kun ei ole ollut sitä "oikeaa" tunnetta.
No, minkä helvetin takia sitten meni naimisiin kanssani, itsepähän tuo vielä kosi? Miksi jatkoi seurustelua, vaikka kuulemma melkein heti tajusi, ettei rakasta minua "oikeasti"? Olisi ollut mahdollisuus minulla löytää mies, joka olisi rakastanut. Silloin nuorempana ja ilman lapsia se olisi ollut helpompaa ja tarjokkaita olisi ollut tiedossa.
Tuntuu kuin kaikki kauniit muistot olisi tahriintuneet. Eikö tämä yhteinen aika merkinnytkään hänelle mitään? oliko kaikki vain valetta?
No se rakkaus, mitä hän on vailla: pitäisi kuulemma mennä jalat alta ja sydämessä jysähtää, kun näkeekin toisen ja pitäisi olla mieletön ikävä kun toinen on poissa. Eli taitaa kaivata yhä edelleenkin vahvaa rakastumisen tunnetta. itse olen tasaisempi ja tulisin hulluksi, jos elämä olisi jatkuvasti suurissa tunteissa kieriskelyä. Onhan se ihanaa aikansa, mutta loppuelämä jatkuvaa huumaa. Terapeuttini totesikin, että rakastuminen on eräänlaista psykoosia, ei sen olekaan tarkoitus kestää vuosia. Rakastaminen on eri asia, paljon syvempi tunne.
On vain niin vaikeaa uskoa, että asiat olisi niin kuin hän väittää. Tai sitten on kyseessä aivan uskomaton nahjus, joka ei itsekään tiedä mitä haluaa. Nahjus, joka on huijannut minua kaikki nämä vuodet.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kerroit elämästänne kuin miehesi tilalla olisin ollut minä(siis se vaimoke ja äiti). Olin ihastunut mieheeni jossain vaiheessa, mutta jo kun muutimme yhteen asumaan mietin mielessäni, että eihän tämä lopullista ole. Ensimmäinen lapsi tehtiin exän aloitteesta, ja minä mielessäni ajattelin, että ok, eihän se nyt heti tärppää, mutta mutta..toisin kävi. Pointtini on kuitenkin se, että päivääkään en siitä ajasta kadu. Uskon, että yhteinen aikanne on kyllä ollut tärkeää ja merkinnyt exällesi paljon. Ilman teidän yhteistä aikaanne hän ei olisi se ihminen mikä on tänään...
Tuntuu vaan oudolta, että yli 10 vuotta oltiin yhdessä "ilman oikeata tunnetta". Lapset "suunniteltiin" yhdessä. Ja hän oli todellakin ensimmäisenä puhumassa kihloihin menosta, ja se merkitsi hänellekin tulevaa avioitumista.
Koko liittomme aikana en kokenut, että hän ei olisi rakastanut. tai sitten olen hemmetin tyhmä ja sinisilmäinen. Luotin häneen 100%. Siksi tämä isku tuntuukin kovalta. Huvittavinta on, että kaikki luulivat aluksi, että minä olin se joka lähti kävelemään. Kaikista näytti siltä, että hän oli "rakastuneempi" osapuoli. Vai sekö olikin syy? Olen aika huono näyttämään tunteitani.
15 vuotta tuli taivallettua. Et varmasti ole tyhmä tai sinisilmäinen. Kyllä niitä tunteita toista kohtaan kuitenkin on. Minulle vaan ei riittänyt ystävyys ja vanhemmuus. En ehkä oikein osaa selittää asiaa.
Sanonpa suoraan, että hän on pilannut elämäsi. Olisit todellakin voinut löytää jonkun toisen joka AIDOSTI ja OIKEASTI rakastaa sinua ja antaa arvoa sinulle. Pitää hyvästä ja tunnet olevasi hänelle tärkeä.
Jotkut miehet ilmeisesti ajattelevat, että korjaanpa tuon tuosta kuleksimasta! Omakin mieheni tokaisi kerran, että ei minua kukaan muu olisi huolinut! Mikä loukkaus! Näyttää kuitenkin että olisi toki huolinut, ja tälläkin hetkellä kelpaisin kernaasti eräälle toiselle.
En sinuna paljoa itkisi perään, vaan ajattelisin että nyt se elämä vasta alkaa! Ota kiinni menetetty aika ja etsi joku joka AIDOSTI rakastaa. Vapaita miehiä on pilvin pimein. Onnea matkaan.
Myös minä olen ollut suhteessä yli kymmenen vuotta ilman, että kumpikin meistä kai todella rakasti toista. Eräänlainen yya-sopimus, arki hoitui ja olimme toistemme kavereita jne. Vain se suuri tunne puuttui.
NO reilu kuukausi sitten mieheni löysi kouluaikasen ihastuksensa ja on nyt korviaan myöten rakastunut. Ja mikä tärkeämpää - häneen on rakastuttu. Eron harkintavaihe on meillä menossa, itse muutan ensi viikolla pois. Mieheni on rentoutuneen, hyvinvoivan ja onnellisen oloinen - minä en.
Vaikka ns. suuret tunteet liitostamme puuttuivatkin, niin siitä huolimatta tämä asia sattuu enemmän kuin kehtaan myöntääkään.
Taas kerran hylättynä hyllylle.
Olen ollut rakastunut yhden ainoan kerran elämässäni (teini-ikäisenä) ja jo silloin minut jätettiin. Siinä hommassa taisi tunteet palaa karrelle niin totaalisesti, etten enää koskaan pysty ihastumaan /rakastumaan kehenkään. Luulin, että tällainen järkiavioliittokin pelaisi, mutta olin väärässä - kuten monesti ennenkin.
MIehelleni toivon kaikkea hyvää jatkossa, kyllä kai hänkin onnensa ansaitsee.
ALkuperäiskirjoittajalle toivon voimia jaksaa päivästä toiseen; kai ne asiat siitä suttaantuvat. Ainakin minulle on sanottu sitä joka suunnasta. En vain jaksa uskoa siihen.
Heippa!
Puhut asiaa! Oon kolmatta kertaa käymässä samaa asiaa käytännössä läpi... Joo, uskon, että vähempikin ois riittänyt. Mut tyhmästä päästä kärsii ... jne. Ja jälkiviisautta riittää ! Luulisin, että kunhan vaan aikaa kuluu, huomaat itsekkin, et kaikella on aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa. Ja ennenkaikkea sen, et kaikki ei oo sitä, miltä näyttää.
Kaikki sympatiat Sulle !
mulle kävi samoin,vaimo jätti yli 10v jälkeen,ei rakastanut...
sama kävi minulle, vaimo ilmoitti että hän haluaa eron, ei kuulemma rakasta enää. Muutti kauas pois ja minä en näe juuri koskaan lapsiani, he näkyvät vain tiliotteessani miinuksena.
Minua tilanne on masentanut enkä varmaankaan koskaan toivu tästä, juuri kun oli saanut asuntolainankin maksettua ja elämä oli palaamassa pois kituuttamisien vuosista normaaliksi.
Minä en usko, että miehesi ei olisi koskaan sinusta välittänyt. Ei kukaan toisen kanssa muuten ole noin kauan. Tosin tiedän yhden tytön, joka on väittänyt ettei miestään rakastanut lainkaan, vaikka olivat 10 vuotta yhdessä. Minä uskon vain, että miehesi ei uskonut sinun olleen elämänsä nainen, mutta kyllä hän on sinusta välittänyt. Ei kannata kuunnella erossa lauottuja tosiasioita, koska nyt hän saattaisi jo sanoa sinulle erilailla. Erossa on saattanut pyrkiä loukkaamaan sinua todella pahasti, koska on itsellä ollut paha olo. Totta kai tuo vie pohjan, mutta älä usko kaikkea, vaan luota sydämeesi ja muistele niitä sanoja ja tekoja kauniina muistoina mitä teillä oli. Ps. itsellä tilanne, että molemmat vielä rakastaa, mutta....on liian myöhäistä!EN tiedä kumpi sitten on parempi....
On aivan päivän selvää että miehesi on rakastanut sinua siten miten hän on osannut. Muuten ette olisi menneet yhteen. Nyt otat rakas ihminen liian tosissasi miehesi puheet. Ehkä hän on jotenkin kasvukivuissa itsensä kanssa, tai jotenkin käsittelee noiden toteamustensa kanssa omaa tunnevammaisuuttaan, mutta voit olla varma että syy ei ole toisessa. Miehesi ei olisi ollut yhtään sen rakastuneempi kehenkään toiseenkaan naiseen. On varmasti totta, että hän itse luulee päinvastaista, mutta ehkä hänen on mentävä asia kantapään kautta. Ainoata mitä itse voin ehdottaa, että keskity vain itseesi vaikka sattuukin, miestäsi et voi muuttaa MUTTA muuttamalla itseäsi tulet varmasti huomaamaan että miehesikin muuttuu. Luota vain sydämesi tietoon, se on aina luotettavin lähteistä. Järki ja mieli eivät ole. Joudut opettelemaan miten päästää irti. Miehesi on nyt tehtävä tämä kasvu itsensä kanssa. Voihan olla, jos et ota niin helposti itseesi, eli olet vain että ok, ole sitten rakastamasta. Ja itse rakastat kuten aikaisemminkin. Älä anna miehesi sanojen, käyttäytymisen ja tekojen vaikuttaa sinun tunteisiisi.