Onko täällä yksinäisiä iäkkäitä elämänkumppaninsa menettäneitä ?

Onhan sitä tietenkin yritettävä selvitä mutta yksinäisyys tekee sen vaikeaksi , sitä pitäisi olla ihmisiä ympärillä jotka pitäisivät mielen virkeänä , silloin kun menetys toisesta painaa eniten. monikaan ei ymmärrä sitä miten ihminen tuntee kun jää yksin se ei ole helppoa, jollekin toisille vaan sanoja että ” kokoo ittes ” ja ” suru meillä tulee olemaan kaikilla” on niin hyvä sanoa kun itse ei ole vielä surua ja sen tuomaa yksinäisyyttä kokenut .
Mutta joka päivä sitä vaan huomaa että on itse elossa, pikku hiljaa alkaa TV ohjelmatkin kiinnostaa tai kirjojen lukemiset , käsityöt tai ihan vaan voi saada pientä intoa siivota . Siis sen huonon olon aina katkaisee joki tekeminen tai esim puhelinsoitto jollekkin , ja tuntee hetkisen elävänsä taas, ja vähitellen niitä hyvän olon hetkiä tulee enemmän ja suru muuttaa muotoaan se ei enää syö ihmistä vaan sitä voi muistella ilman kyyneleitä lähimmäistään ja jopa sattaa muistaa ne riidankin mitä on ollut, ja nyt niille vaan naurahtaa ja ajattelee miten turhia ne olivat . Joten toipuminen surusta on kaksi askelta eteen päin ja yksi taaksepäin useimmiten mutta siitä selviää , vaikka koskaan ei tietenkään unohda sitä toista . Olen kokenut sen kaksi kertaa

Kaikki toipuvat, joskaan monet eivät ihan entiselleen. Jotkut löytävät pian jopa uuden kumppanin.

Tässä yhteydessä varoittaisin perustamasta koko elämäänsä yhden ihmisen varaan. Pitää olla muutakin elämänsisältöä, muuten käy huonosti, kun se ainoa elämänsisältö poistuu tavalla tai toisella.

Kehottaisin läheisensä menettänyttä hiljalleen palaamaan entisiin askareihin, harrastuksiin ja itsestä huolehtimiseen, uutena lisämausteena haudalla käynnit.

Vaikka olisi muutakin elämänsisältöä rakasta ihmistä ei korvaa kukaan
eikä mikään. Menetys on musertava. Tuntuu, ettei siitä selviä koskaan.
Toivoo, että kuolisi itsekin, varsinkin kun menettää
rakkaansa aikaisin ja jää yksin elämään eläkeikää.

Elän juuri tuollaista aikaa, josta aloittaja kirjoitti. Mieheni kuolemasta on nyt kahdeksan viikkoa. Olimme yhdessä yli 50 vuotta, kun kovin nuorina tapasimme. Lapsia meillä ei ole, joten ajoittain yksinäisyyden ja elämän tarkoituksettomuuden tunne on musertava. Mikään ei oikein kiinnosta. Kuitenkin uskon, että jossain kohtaa tulevaisuuden näkymä muuttuu. Tosiasia on, että elämä on peruuttamattomasti muuttunut ja on rakennettava uusi elämä. Mutta voimia ja aikaa se vaatii. Nyt on tunne, että haluaa olla omissa oloissaan eikä mitään jaksa. Kai se menee ohi, meneehän?

Kun rakkain ihminen on poissa, elämän sisältö on poissa
ja tyhjyys on KAUHEAA, hyvin usein ylivoimaista kestää.
Tuska on niin valtava eikä sitä voi hallita eikä järkeillä pois.
Voimia sinulle, niin lattealta kuin se kuulostaakin.
Suureen suruun ei ole sanoja.
En pelkää enää kuolemaa. Olen valmis poistumaan tästä
maailmasta milloin vain. Olen liian iäkäs ja huonossa kunnossa
aloittamaan mitään uutta elämää.
Ei kiinnosta mikään enää.
Nimim. lapseton

Äitini kuoli ja isä meni huonoon kuntoon ja asuu palvelutalossa,on ahdistunut:(

Monen ihmisen kunto romahtaa ja tulee ahdistus ja masennus, kun menettää
elämänkumppaninsa. Sitä on valtavan vaikea kestää. Itselleni edelleen
ylivoimaista. On vain tyhjyys ja yksinäisyys, jota ei kukaan toinen voi korvata.

Puolisoni menettäminen on vienyt elämänahluni ja aiheuttanut vakavan
masennuksen.
Minulla ei ole elämässä enää muuta suoritettavaa kuin oma kuolema.
75-vuotiaalle se ei ole kaukana. Toivon.

Meitä on paljon. Suurin osa puolisonsa menettäneistä on iäkkäitä,
mutta eivät he kirjoittele minnekään. Kirjoittaminen saattaisi helpottaa
omaa oloa olla hyvä vertaistuki monelle.

Vaikka olisit maailman tärkein ihminen tänään, kuolemasi jälkeen paikkasi kasvaa umpeen nopeammin kuin luuletkaan.

Niin suuri kuin suruni olikin mieheni kuoltua ja on hetkittäin vieläkin vuosien jälkeen, hänelle ei enää olisi paikkaa. Yhteinen koti on myyty, asun uudella paikkakunnalla pienemmässä omassa kodissa yksin. Vain valokuvalle on paikka vitriinissä. Näin elämä muuttuu.

Ei se elämän kumppani olisi halunnut että ihminen vaipuu masennukseen jos olisi saanut päättä
, vaan meidän on yritettävä elää omaa elämää omilla edellytyksillä., joka aina ei ole helppoa.
Meitä on niin monia jotka olemme jääneet leskeksi myös eri ikäisiä , ja meidän tulisi pärjätä itse nyt. Se on monelle koetus kun vuosikymmeniä on se toinen ollut mukana.
Harrastukset ovat yksi keino päästä asian ylitse, vaikka monelle se sanakin näyttää punaista ja se tuntuu pinnalliseselta .
Minä otin harrastuksen itselleni ja täytyy sanoa että se on auttanut paljon surutyöstä, vaikka alussa olin kovasti vastaan kun ystävä ehdotti , mutta hän tiesi että se helpottaa ja lopulta suru muuttuu sellaiseksi ettei se enää tee kipeää vaan kauniit muistot menneestä ovat ainoastaan miellyttäviä joskin haikeita.
Siis jotain on tehtävä ei 75 vuotias ole mikään ikäloppu, sitä on paljon asioita millä voi pitää mielensä virkeänä.
Joku menee oppimaan uutta kieltä, joku alkaa pelaamaan golfia, toinen maalaa tauluja , ja joku muu kirjoittelee novelleja , käsityö kerhoja on myöskin moni ottanut harrastuksekseen , joku saattaa matkustaa etelään aurinkoiseen maahan , toinen patikoi kotimaan luonnon puistoissa . Parasta on kun joku ystävä tulee tervehtimään ja saa jutella asioista jotka painavat mieltä , mutta ei niistäkään koko ajan voi puhua, ettei kyllästytä ystävää ainoastaan surullisilla ajatuksilla . Joten tsemppiä kaikille hohtalotovereille aika muuttaa surun muotoa, emmekä silti koskaan halua unohtaa sitäkään mikä on ollut

Kaikki on "sijaistoimintaa", että saisi jotenkin tyhjyyden täytettyä,
kun on läheisensä menettänyt.

Suurin osa läheisensä menettäneistä on iäkkäitä. Harva "löytää" tänne.
Soisi olevan enemmän keskustelua surusta, koska se olisi vertaistukea.

Kyllä on ja miettii miten yksinäisenä jaksaa tätä surua elämänsä loppuun asti.
Suru on läsnä aina.

Jokainen tietää, että kaikkien on kuoltava, mutta rakkaan ihmisen fyysinen
poissaolo on kammottavaa. Nääntyy suruun ja kaipaukseen.
Toivoo kuolevansa, vaikka joutuisi helvettiin. Helvetti ei voi olla tätä pahempaa.

Mikään ei tunnu helpottavan surua. Ainoa pieni apu on itkeä syvältä ja pitkään.
Se on ainoa keino saada vähän tuskaa ulos.

Parisataa vanhusta päättää päivänsä vuosittain. Mikä olisi helpoin tapa ?

Ajattelin lopettaa syömisen. Eiköhän siihen kuole vai onko se tuskallista
loppuvaiheessa ?

Yksinäisyys tappaa, kun se ei ole vapaahetoista.

Meitä iäkkäitä suru useimmiten kohtaa. Meitä on paljon sen todellisuuden
edessä, että jäimme yksin. Jumala meitä auttakoon.

Leskeksi jääminen on suuri elämänmuutos, jonka hyväksyminen ja sopeutuminen voi viedä pitkän ajan. Leskien mielestä ystävät ja saman kokeneet auttavat tuskan keskellä eniten. Älkää jättäkö leskeksi jäänyttä yksin.

Avioeron takia olen ollut yksin jo monia vuosia, mutta muutaman viime kuukauden aikana on se tunne vahvistunut paljon, että haluan löytää uuden kumppanin loppuelämän ajaksi!

Olen yli 80 vuotias ja nääntynyt yksinäisyyteen. Olen liian uupunut halutakseni
elää enää. Suru ja kaipaus on uuvuttanut minut.
Haluaisin lähteä pois jotenkin huomaamatta lopulliseen
lepoon rakkaani kanssa. Sitä ei voi mitenkään järjellisesti selittää ja
ajatukseni on tavallaan sanaton. Haluan vain pois.
Puolikkaana eläminen ei ole elämää. Mielen vaeltelu muistoissa ei poista
koetun menetyksen käsittämättömyyttä. Ei löydä enää mitään tarkoitusta
elämälleen.

Minun puolisoni kuoli vuosia sitten. Surin sitä, että hänen elämänsä loppui kesken, odottamatta. Hän menetti tulevaisuuden. Hänet haudattiin. Niin paljon olisi ollut vielä tehtävää.

Minä sentään saan vielä elää! Ja elän tietysti niin mukavasti kuin pystyn. Sitä puolisonikin varmasti haluaisi, jos olisi vielä olemassa.

Ei kiinnostu enää mistään.

Elämä in nyt tyhjää.

Ikävä on ylivoimaista kestää. Se ei laannu.

Kyllä läheisen, rakkaimmankin, kuolemasta toipuu, kun on toivuttava. Työt ja elämä kutsuu!

Elämään kuuluu valon ja varjon vaihtelu, ilon ja surun aika, työ ja lepo, onni ja onnettomuus, tunteiden aaltoilu. Sitä elämä on.

Eläkeläistä yksinjäänyttä ei kutsu kuin hauta. Kuolisipa pian.

Minä kuolen surun tuskaan. Kaipaan rakkaimpaani niin paljon. Ei ole sanoja.

Että ihminen voisi olla tasapainoinen ja onnellinen hän tarvitsee turvaa,
turvallisen olon.
Kun jää vanhana yksin, turvaa ei enää ole. On vain tyhjyyden tuska.

Yksinäisyyttä pidetään ikääntyvien keskeisenä ongelmana. Jotkut sietävät
yksinäisyyttä.
Yksinäisyydentunne kuitenkin rasittaa mielenterveyttä. Pahimmillaan se voi olla syvä ahdistuneisuuden tila, jossa ei pysty kokemaan yhteyttä toisiin ihmisiin. Epätoivottu yksinolo ja yksinäisyys vaikuttavat kielteisesti fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin sekä arjessa pärjäämiseen.
Vastentahtoisesti yksinäinen voi kaikin puolin huonosti.
Toivoo, ettei aamulla enää heräisi.

Läheisen menetyksin lisäksi sen seurauksena tuleva yksinäisyys aiheuttaa
lisää henkisiä kärsimyksiä. Elämänhalu menee.

Kuolisinpa pian.

Miksi piti herätä vielä tänäkin aamuna tyhjyyteen ?