Miten olette toipuneet läheisimpänne poismenosta vai oletteko toipuneet ?
Kun ei ole enää kuin lopuniän yksinäisyys ja kaikki elämän sisältö on poissa.
Kun ei ole enää kuin lopuniän yksinäisyys ja kaikki elämän sisältö on poissa.
Onko täällä yksinäisiä iäkkäitä elämänkumppaninsa menettäneitä ?
Anonyymi-ap
601017
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 60
Vanhimmat
Onhan sitä tietenkin yritettävä selvitä mutta yksinäisyys tekee sen vaikeaksi , sitä pitäisi olla ihmisiä ympärillä jotka pitäisivät mielen virkeänä , silloin kun menetys toisesta painaa eniten. monikaan ei ymmärrä sitä miten ihminen tuntee kun jää yksin se ei ole helppoa, jollekin toisille vaan sanoja että ” kokoo ittes ” ja ” suru meillä tulee olemaan kaikilla” on niin hyvä sanoa kun itse ei ole vielä surua ja sen tuomaa yksinäisyyttä kokenut .
Mutta joka päivä sitä vaan huomaa että on itse elossa, pikku hiljaa alkaa TV ohjelmatkin kiinnostaa tai kirjojen lukemiset , käsityöt tai ihan vaan voi saada pientä intoa siivota . Siis sen huonon olon aina katkaisee joki tekeminen tai esim puhelinsoitto jollekkin , ja tuntee hetkisen elävänsä taas, ja vähitellen niitä hyvän olon hetkiä tulee enemmän ja suru muuttaa muotoaan se ei enää syö ihmistä vaan sitä voi muistella ilman kyyneleitä lähimmäistään ja jopa sattaa muistaa ne riidankin mitä on ollut, ja nyt niille vaan naurahtaa ja ajattelee miten turhia ne olivat . Joten toipuminen surusta on kaksi askelta eteen päin ja yksi taaksepäin useimmiten mutta siitä selviää , vaikka koskaan ei tietenkään unohda sitä toista . Olen kokenut sen kaksi kertaa
Kaikki toipuvat, joskaan monet eivät ihan entiselleen. Jotkut löytävät pian jopa uuden kumppanin.
Tässä yhteydessä varoittaisin perustamasta koko elämäänsä yhden ihmisen varaan. Pitää olla muutakin elämänsisältöä, muuten käy huonosti, kun se ainoa elämänsisältö poistuu tavalla tai toisella.
Kehottaisin läheisensä menettänyttä hiljalleen palaamaan entisiin askareihin, harrastuksiin ja itsestä huolehtimiseen, uutena lisämausteena haudalla käynnit.
Vaikka olisi muutakin elämänsisältöä rakasta ihmistä ei korvaa kukaan
eikä mikään. Menetys on musertava. Tuntuu, ettei siitä selviä koskaan.
Toivoo, että kuolisi itsekin, varsinkin kun menettää
rakkaansa aikaisin ja jää yksin elämään eläkeikää.
Elämänkumppani menettäminen on suruista suurimpia. Osa itsestänkin kuolee. Elämä muuttuu kokonaan.
Eläkeiässä pitäisi olla valmistautunut siihenkin, että kumppani poistuu, vaikka se sitten tuleekin olemaan ehkä aivan toisenlaista kuin luuli. On tavallista, että eläkepäivät vietetään yksin, tai uuden kumppanin kanssa.
Se miltä juuri puolison kuoleman tuntuu, ei tule olemaan pysyvä olotila. Tunteiden saa antaa tulla täysillä, saa vaikka huutaa. Aikanaan tunteet vaimenevat, muuttavat muotoaan, hillittömästi surusta tulee kaiho, ikävästä suloisia muistoja.
Ei yhtään tunnu siltä, vaikka kuinka yrittäisi.
Kun tietää, että on lopun elämäänsä yksin se on musertavaa.
Toivoisi kuolevansa pian.
Ei ole yhtään varmaa, että on lopun elämäänsä yksin!
Aika monella on uusi kumppani parin vuoden sisällä.
Ei noin lohduttomia saa miettiä että haluaa Itsekkin kuolevansa , kaikkitietävät että jonain päivänä kuolema tulee meille kaikille , ne jotka ovat jäljellä kuolevat myös aikanaan
Tiedän pariskunnan 50 vuotta kestänyt avioliitto päättyi kun mies kuoli , leski oli lohdutonta teki itsemurhan pari päivää miehensä kuoleman jälkeen .,
Minusta se oli itsekäs teko , hänellä oli monta lasta ja lastenlasta joille ensin vaarin kuolema oli järkytys ja sitten kun mummo vielä teki tekonsa niin heidän elämänsä meni jotenkin tyhjäksi , sillä jokainen heistä oli ollut valmis tukemaan äitiään ja jokainen lapsenlapsi kaipasi mummoaan. Siis siksi ei tarttis toivoa kuolemaa kun suru on luonnollinen osa elämää , sitä ei ole kuoleman odottelu . Elämä on elämistä varten jokaisella ihmisellä on vaan löydyttävä asioita jotka helpottavat elämistä . Ja surukaan ei kestä lopun elämää , tiedän sen vaikka juuri niinä tuskaisimpina tuokioita tuntuu ettei jaksa enää itsekkään , mutta huomaa että aitä vaan jaksaa kuitenkin
Ihan niin , ja usein on niin etteivät edes olleet edes olleet ajatelleet uutta puolisoa se vaan on jotenkin ilmestynyt heidän elämäänsä,
Elän juuri tuollaista aikaa, josta aloittaja kirjoitti. Mieheni kuolemasta on nyt kahdeksan viikkoa. Olimme yhdessä yli 50 vuotta, kun kovin nuorina tapasimme. Lapsia meillä ei ole, joten ajoittain yksinäisyyden ja elämän tarkoituksettomuuden tunne on musertava. Mikään ei oikein kiinnosta. Kuitenkin uskon, että jossain kohtaa tulevaisuuden näkymä muuttuu. Tosiasia on, että elämä on peruuttamattomasti muuttunut ja on rakennettava uusi elämä. Mutta voimia ja aikaa se vaatii. Nyt on tunne, että haluaa olla omissa oloissaan eikä mitään jaksa. Kai se menee ohi, meneehän?
Puolisosi kuolemasta on tosi vähän aikaa. Suru on vielä valloillaan ja pitää lujasti otteessaan.
Uskoisin, että jo kesällä tulee helpompaa, naurahdat, innostut vähitellen uusista asioista, näet kauneutta ympärilläsi...
Suru vie voimia. Moni haluaa rauhaa ja lepoa. Siihen on tietysti oikeus. Kaikki surevat eivät yksinkertaisesti jaksa ihmisiä touhottamassa ympärillään ainakaan koko ajan. On tosi hyvä osata olla yksin, se auttaa pääsemään jaloilleen.
Joo sellaista se on alussa. Itse olen pian kolme vuotta toipunut ja nyt alkaa kevään myötä tuntua, että uusi alku on käsillä. Surun pitää vaan antaa tulla, itse en keksinyt mitään muuta helpotusta. Lapsia ei ole, eikä juuri sukuakaan, mutta aika jotenkin muuttaa suhtautumista. Nyt tiedän, että se oli hänen oma valintansa lähteä silloin ja minä olen sen hyväksynyt. Näen häntä usein unissa ja hän lohduttaa ja kertoi jo aikaa sitten, että me molemmat teimme yhdessä elämän suunnitelmamme, ennen syntymää. Jo silloin tiesimme tämän olevan vaikein rasti tässä elämässä. Mutta siitäkin selvitään, eikä hän ole koskaan kaukana. On vain kohdattava ne tapahtumat, jotka vievät meitä eteenpäin kehityksessämme ihmisinä ja sieluina. Tämä aika on hyvin tärkeä juuri kehityksen kannalta ja voit olla ´varma, että kaikella on tarkoituksensa. Sattumia ei ole. Jossain vaiheessa tulee jotain uutta kaiken tilalle.
Otan osaa suruusi. Minunkaan menetyksestäni ei ole kauan ja jäin lohduttoman yksin,
kun ystävätkin on menneet pois, olimme myös lapseton pariskunta.
Mitään motiivia elämälle en pysty löytämään enää.
Tuntuu kuin olisi itsekin kuollut, vain kuori enää, vaikka se onkin kulunut sanonta.
"Onneksi" olen sen verran vanha, että on toivoa päästä itsekin pois.
Tuska ja suru musertaa minut.
En ihmettele, että niin moni ikääntynyt ihminen tekee itsemurhan.
Minusta ei ole siihen. Se vaatisi valtavasti rohkeutta tai valtavasti
epätoivoa.
Aika parantaa sen kipeän osan surusta. Ja lopulta muistoja voi ajatella toisella tavalla , ilman tuskaa ainoastaan kauniina muistoina menneestä,.
Ja jokainen löyttäämomqn tapansa käsitellä suruaan
Kyllä elämä muuttuu siitä suopeammaksi , kaikki me yksin jääneet voimme sen todistaa .
Vaikeaahan se on , mutta ei ne jotka lähtivät olisi toivoneet että me jälkeen jääneet murtuisimme . Vaan olisivat halunneet meidän elävän oma elämämme niin ettemme vaipuisi surun valtaan siten että se vaikuttaa jokapäiväiseen; elämään haitallisesti. Äsueu muuttaa muotoaan ajan kanssa , ja elämä voittaa .
Kun rakkain ihminen on poissa, elämän sisältö on poissa
ja tyhjyys on KAUHEAA, hyvin usein ylivoimaista kestää.
Tuska on niin valtava eikä sitä voi hallita eikä järkeillä pois.
Voimia sinulle, niin lattealta kuin se kuulostaakin.
Suureen suruun ei ole sanoja.
En pelkää enää kuolemaa. Olen valmis poistumaan tästä
maailmasta milloin vain. Olen liian iäkäs ja huonossa kunnossa
aloittamaan mitään uutta elämää.
Ei kiinnosta mikään enää.
Nimim. lapseton
Äitini kuoli ja isä meni huonoon kuntoon ja asuu palvelutalossa,on ahdistunut:(
Monen ihmisen kunto romahtaa ja tulee ahdistus ja masennus, kun menettää
elämänkumppaninsa. Sitä on valtavan vaikea kestää. Itselleni edelleen
ylivoimaista. On vain tyhjyys ja yksinäisyys, jota ei kukaan toinen voi korvata.
Puolisoni menettäminen on vienyt elämänahluni ja aiheuttanut vakavan
masennuksen.
Minulla ei ole elämässä enää muuta suoritettavaa kuin oma kuolema.
75-vuotiaalle se ei ole kaukana. Toivon.
Meitä on paljon. Suurin osa puolisonsa menettäneistä on iäkkäitä,
mutta eivät he kirjoittele minnekään. Kirjoittaminen saattaisi helpottaa
omaa oloa olla hyvä vertaistuki monelle.
Vaikka olisit maailman tärkein ihminen tänään, kuolemasi jälkeen paikkasi kasvaa umpeen nopeammin kuin luuletkaan.
Niin suuri kuin suruni olikin mieheni kuoltua ja on hetkittäin vieläkin vuosien jälkeen, hänelle ei enää olisi paikkaa. Yhteinen koti on myyty, asun uudella paikkakunnalla pienemmässä omassa kodissa yksin. Vain valokuvalle on paikka vitriinissä. Näin elämä muuttuu.
Minun elämässäni olisi rakkaalle puolisolleni paikka. Ei se tilaa vaadi.
Kyllä se oman tilansa vaatii, vieläpä silloinkin kun vainaja pitää paikkaa vain ajatuksissasi.
Ei se elämän kumppani olisi halunnut että ihminen vaipuu masennukseen jos olisi saanut päättä
, vaan meidän on yritettävä elää omaa elämää omilla edellytyksillä., joka aina ei ole helppoa.
Meitä on niin monia jotka olemme jääneet leskeksi myös eri ikäisiä , ja meidän tulisi pärjätä itse nyt. Se on monelle koetus kun vuosikymmeniä on se toinen ollut mukana.
Harrastukset ovat yksi keino päästä asian ylitse, vaikka monelle se sanakin näyttää punaista ja se tuntuu pinnalliseselta .
Minä otin harrastuksen itselleni ja täytyy sanoa että se on auttanut paljon surutyöstä, vaikka alussa olin kovasti vastaan kun ystävä ehdotti , mutta hän tiesi että se helpottaa ja lopulta suru muuttuu sellaiseksi ettei se enää tee kipeää vaan kauniit muistot menneestä ovat ainoastaan miellyttäviä joskin haikeita.
Siis jotain on tehtävä ei 75 vuotias ole mikään ikäloppu, sitä on paljon asioita millä voi pitää mielensä virkeänä.
Joku menee oppimaan uutta kieltä, joku alkaa pelaamaan golfia, toinen maalaa tauluja , ja joku muu kirjoittelee novelleja , käsityö kerhoja on myöskin moni ottanut harrastuksekseen , joku saattaa matkustaa etelään aurinkoiseen maahan , toinen patikoi kotimaan luonnon puistoissa . Parasta on kun joku ystävä tulee tervehtimään ja saa jutella asioista jotka painavat mieltä , mutta ei niistäkään koko ajan voi puhua, ettei kyllästytä ystävää ainoastaan surullisilla ajatuksilla . Joten tsemppiä kaikille hohtalotovereille aika muuttaa surun muotoa, emmekä silti koskaan halua unohtaa sitäkään mikä on ollut
Kultainen ihminen, kirjoitat hyvin ja viisaasti!
Kaikki on "sijaistoimintaa", että saisi jotenkin tyhjyyden täytettyä,
kun on läheisensä menettänyt.
Olkoon vaan "sijaistoimintaa" tai mitä hyvänsä, mutta hyvähän se on, kun haluaa ja osaa järjestää elämänsä uudelleen uusien olosuhteiden mukaan, kun entiseen ei paluuta ole eikä tule.
Suurin osa läheisensä menettäneistä on iäkkäitä. Harva "löytää" tänne.
Soisi olevan enemmän keskustelua surusta, koska se olisi vertaistukea.
Kyllä on ja miettii miten yksinäisenä jaksaa tätä surua elämänsä loppuun asti.
Suru on läsnä aina.
Jokainen tietää, että kaikkien on kuoltava, mutta rakkaan ihmisen fyysinen
poissaolo on kammottavaa. Nääntyy suruun ja kaipaukseen.
Toivoo kuolevansa, vaikka joutuisi helvettiin. Helvetti ei voi olla tätä pahempaa.
Mikään ei tunnu helpottavan surua. Ainoa pieni apu on itkeä syvältä ja pitkään.
Se on ainoa keino saada vähän tuskaa ulos.
Parisataa vanhusta päättää päivänsä vuosittain. Mikä olisi helpoin tapa ?
Ajattelin lopettaa syömisen. Eiköhän siihen kuole vai onko se tuskallista
loppuvaiheessa ?
On se tuskallista. Vertaa anorexiaan.
Yksinäisyys tappaa, kun se ei ole vapaahetoista.
Meitä iäkkäitä suru useimmiten kohtaa. Meitä on paljon sen todellisuuden
edessä, että jäimme yksin. Jumala meitä auttakoon.
Leskeksi jääminen on suuri elämänmuutos, jonka hyväksyminen ja sopeutuminen voi viedä pitkän ajan. Leskien mielestä ystävät ja saman kokeneet auttavat tuskan keskellä eniten. Älkää jättäkö leskeksi jäänyttä yksin.
Avioeron takia olen ollut yksin jo monia vuosia, mutta muutaman viime kuukauden aikana on se tunne vahvistunut paljon, että haluan löytää uuden kumppanin loppuelämän ajaksi!
Olen yli 80 vuotias ja nääntynyt yksinäisyyteen. Olen liian uupunut halutakseni
elää enää. Suru ja kaipaus on uuvuttanut minut.
Haluaisin lähteä pois jotenkin huomaamatta lopulliseen
lepoon rakkaani kanssa. Sitä ei voi mitenkään järjellisesti selittää ja
ajatukseni on tavallaan sanaton. Haluan vain pois.
Puolikkaana eläminen ei ole elämää. Mielen vaeltelu muistoissa ei poista
koetun menetyksen käsittämättömyyttä. Ei löydä enää mitään tarkoitusta
elämälleen.
Minun puolisoni kuoli vuosia sitten. Surin sitä, että hänen elämänsä loppui kesken, odottamatta. Hän menetti tulevaisuuden. Hänet haudattiin. Niin paljon olisi ollut vielä tehtävää.
Minä sentään saan vielä elää! Ja elän tietysti niin mukavasti kuin pystyn. Sitä puolisonikin varmasti haluaisi, jos olisi vielä olemassa.
Ei kiinnostu enää mistään.
Elämä in nyt tyhjää.
Ikävä on ylivoimaista kestää. Se ei laannu.
Kyllä läheisen, rakkaimmankin, kuolemasta toipuu, kun on toivuttava. Työt ja elämä kutsuu!
Elämään kuuluu valon ja varjon vaihtelu, ilon ja surun aika, työ ja lepo, onni ja onnettomuus, tunteiden aaltoilu. Sitä elämä on.
Eläkeläistä yksinjäänyttä ei kutsu kuin hauta. Kuolisipa pian.
Minä kuolen surun tuskaan. Kaipaan rakkaimpaani niin paljon. Ei ole sanoja.
Että ihminen voisi olla tasapainoinen ja onnellinen hän tarvitsee turvaa,
turvallisen olon.
Kun jää vanhana yksin, turvaa ei enää ole. On vain tyhjyyden tuska.
Kauhein vaihe elämässä.
Yksinäisyyttä pidetään ikääntyvien keskeisenä ongelmana. Jotkut sietävät
yksinäisyyttä.
Yksinäisyydentunne kuitenkin rasittaa mielenterveyttä. Pahimmillaan se voi olla syvä ahdistuneisuuden tila, jossa ei pysty kokemaan yhteyttä toisiin ihmisiin. Epätoivottu yksinolo ja yksinäisyys vaikuttavat kielteisesti fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin sekä arjessa pärjäämiseen.
Vastentahtoisesti yksinäinen voi kaikin puolin huonosti.
Toivoo, ettei aamulla enää heräisi.
Läheisen menetyksin lisäksi sen seurauksena tuleva yksinäisyys aiheuttaa
lisää henkisiä kärsimyksiä. Elämänhalu menee.
Kuolisinpa pian.
Miksi piti herätä vielä tänäkin aamuna tyhjyyteen ?
Jos kyseenalaistat toisten totuuden, menetät oman totuutesi. Osa 2
https://keskustelu.suomi24.fi/t/18392690/jos-kyseenalaistat-toisten-totuuden-menetat-oman-totuutesi--osa-2
Tästä syystä ihmiset puhuvat tietoisuudesta jonkinlaisena asiana, joka ei ole ensisijainen. Ensisijainen on aine. Mitä tapahtui? Epäsymmetrinen dialektiikka kuvaa aivan toisenlaista konstruktiota, tai pikemminkin ei edes konstruktiota, vaan se antaa toisenlaisen määritelmän ihmisen olemassaolon peruskäsitteille.
Miksi joku jakaa hölöpölö kommenttiaan joka ketjuun ?
Kunnioita ihmisten surua.
En ole toipunut. Elämästä tuli merkityksetöntä.
Vaikka kuinka monta täällä on. Toinenhan jää aina yksin.
Se joka lähtee ensimmäisenä pääsee helpommalla, totesi lääkärini.
Miten selviätte, kun ei paljon mitään ole enää odotettavissa ?
Ei oikein mitenkään. Pakolla raahautuu murheissaan päivästä toiseen.
Näin se on . Kun ikää jo on toivoisi itsekin kuolevansa pian.
Elämässä ei ole enää mitään järkeä. Suru murtaa ihmisen elämänhalun ja kaiken.
Ei ole toivoa enää mistään.
Elämänkierto on tällainen.
Suoritettavana on enää oma kuolema.