Kun olet parisuhteessa, toivotko, että kaikki tehdään yhdessä vai ovatko oma aika ja omat harrastukset tärkeitä sinulle myös parisuhteessa ollessasi? Miten jaat aikaasi kumppanin, mahdollisten lasten, yatävien ja harrastusten kesken? Miten reagoit, jos kumppanillasi/kumppaniehdokkaalla on erilainen näkemys yhdessä vietetystä ajasta kuin sinulla?
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 63
Vanhimmat
Vaikea kysymys vähän riippuu mitä mieltä se kumppani olis mut kai joskus omaa aikaakin tarvii
Eli kai sitä haluu yksinkin tehdä asioita
Jos kumppani olisi vahvasti eri mieltä kuin sinä, miten paljon olisit valmis joustamaan?
Välis halua naisen piikomaan kuten tunnettua 😁
Miehen jalat!
Olen hyvin joustava nainen saa tehdä mitä haluaa ja elää omaa elämää en ole esteenä
Niin paljon että antaisin hänelle vapauden ja lähtisin lätkimään pilaamasta naisen elämää enkä olis onnen esteenä eikä naisen tarvis kuulla minusta enään
Joskus luopuminen on paras teko, niin itsensä kuin toisenkin kannalta. Kauniisti ajateltu, että haluat antaa toiselle ihmiselle mahdollisuuden onneen.
No en toivo että kaikki tehdään yhdessä, jokainen tarvitsee myös niitä omia hetkiä olla "yksin".
Arkirytmissä lasten kanssa harrastetaan, tai viedään harrastuksiin. Yhdessä tehdään retkiä, kotioleilua, saunomista ja sen sellaista.
Omat harrastukset poikkeavat muiden mieltymyksestä, jokaisella omat innostuksen lähteensä. Ei niihin voi toisia väkisin viedä, tai olettaa muiden pitävän.
Olen samaa mieltä, että jokaisella on ja saa olla omat mielenkiinnon kohteensa eikä ole tarpeen, että kumppani niistä innostuisi. Toki yhteinen harrastus tai kiinnostuksen kohde on hyväkin asia, mutta sen pitää kummuta aidosta kiinnostuksesta ja/tai halusta tehdä asioita yhdessä.
En takerru. Mulle on aina ollut ihan ok, että toisella on omatkin menonsa
En mä tiedä kuinka hirvittävän tärkeää mulle nyt oma aikakaan on. Tietenkin mulla on omat harrastukseni, mutta eivät ne ole sellaisia, että mun olisi ehdoton pakko päästä niihin yksinäni. Jos toinen nyt haluaa lähteä mun kanssani vaikkapa juoksemaan, niin siitä vaan. Mitä mun ystäviini tulee, niin valtaosa heistä on sellaisia, että mä näen heitä töiden kautta jne. Mä en noin yleisesti harrasta juurikaan jotain baareissa tmv. käymistä.
Tämä on oikeasti tavallaan monimutkainen kysymys, koska ensiksi pitää määrittää mitä oma aika on. Mulle itselleni se ei ole aikaa poissa kotoa, sillä pääasiallisesti minä viihdyn kotona. Mulle omaksi ajaksi riittää se, että ei olla mitenkään aktiivisesti toistemme kanssa tekemisissä. Se voi olla sitä, että olen vaikka kesällä puutarhatöissä ja mun annetaan olla siellä rauhassa. Se voi myös olla sitä, että luen kirjaa ja piirrän ja mun annetaan tehdä sitä häiritsemättä. Mä en vaan ole aivan varma, että moniko ajattelee samoin. Usein törmää siihen, että sen oman ajan pitää olla jotain poissa kotoa vietettyä aikaa.
Eli siis ... en mä kaipaa jatkuvaa yhdessäoloa. Toisen ei ole mikään pakko olla aina kotona, vaikka se onkin minulle se tavanomaisin paikka olla. Tietysti kaikella on rajansa. Lähinnä mua rupeaisi vituttamaan, jos asuttaisiin yhdessä ja toinen käy sitten vain pyörähtämässä. Lähinnä alkaisi varmasti pidemmän päälle tulla tunne, että veetuako edes tulet häiritsemään tai jotenkin siihen suuntaan. Ja kyllä silläkin mihin toinen sen oman aikansa käyttää, on väliä. Mä en esimerkiksi jaksa humalaista tai krapulaista katsella, että jos baareissa pyörisi, niin ei tarvitsisi sitten pyöriä samoissa nurkissa kuin minä. Ja siis jos nyt kauhean erilaisia oltaisiin, niin eihän sellaisessa yhteiselossa oikein järkeä olisi. Jos toinen olisi jatkuvasti riennoissa pyörivä sosiaalinen perhonen, niin ei se toimisi, mutta jos toinen tahtoo vaikka mennä viikoksi eräkämpälle, niin menköön. Enemmän mua ärsyttäisi jatkuva ravaaminen, kuin kerralla pidempään poissaolo.
Hyvä huomio, että pitäisi määritellä, mitä oma aika tarkoittaa. Monelle se tarkoittaa takuulla eri asioita. Itsekään en suhteessa ollessani ole kokenut erityistä tarvetta lähteä kotoa pois vaan omaa aikaa on esim se, että syvennyn johonkin kirjaan.
Olen samaa mieltä tuosta, että pitää olla suunnilleen samoilla linjoilla siitä, miten paljon ollaan yhdessä tai miten paljon viiletellään muualla. En minäkään mitään baareissa ramppaajaa jaksaisi katsella. Toki joskus voi olla niinkin, että kotihiiri ja maailmanmatkaaja löytävät toisensa ja molemmille sopii, että arkea ei eletä niin tiiviisti yhdessä.
Maailmanmatkaaja olisikin itselleni ihan ok. Tuossa jo totesinkin, niin enemmän nä ärsyyntyisin siitä, jos kotona olis pyörii kuin pyöröovi, kun mennään ja tullaan. Paremmin mulle sopii se, että on sitten kauemmin poissa kerralla. Tietenkin tuossakin on rajansa, mutta noin periaatteessa.
Tiedän useammankinnauhteen, jossa toinen osapuoli tekee jonkinlaista reissutyötä, joissain tapauksissa puoliso on viikkoja tai jopa kuukausia kerrallaan muualla ja ainakin niiden pariin kohdalla homma tuntuu toimivan.
Tietenkin loppujen lopuksi kyse on siitä, miten hyvin osataan sopia asioista, keskustella ja joustaa puolin ja toisin. Ihminen sopeutuu monenlaiseen tilanteeseen, kun halua ja motivaatiota riittää.
Kummallakin on omat menot ja harrastukset, mutta silti jää illalla pari tuntia yhteistä aikaa. Se käytetään intiimiin kanssakäymiseen sohvalla maaten, telkkaria katsoen.
Kumpikin pystyy irrottautumaan omista rutiineista, jos toinen sitä haluaisi. Siihen on harvoin tarvetta.
Kuulostaa tasapainoiselta 😊
Kyllä, television katselu kahdestaan ei ole kuitenkaan passiivinen tapahtuma.
Ohjelmalle nauretaan yhdessä tai sitä kommentoidaan, yhdessä analysoiden.
Tämä vahvistaa yhteenkuuluvuutta.
Joskus intiimiys vaatii sen, että pitää mennä katsomaan makuuhuoneen telkkaria. 😀
Silloin poika ei häiritse tunteiden täyttämää iltaa.
Telkkarin katsominenkaan ei tosiaan ole passiivinen tapahtuma. Siinä saa myös olla ihan fyysisestikin lähellä toista, joten mikäs siinä ollessa 🤗 Ja vaikka siirtyä makuuhuoneen puolelle nauttimaan ohjelmista ja intiimiydestä 😁
En seurustellessa ole ollut takertuva vaan ennemminkin kaivannut myös omaa aikaa ja sitä, että saan keskittyä myös työhön. Usein on ollut tilanteita joissa mies on joko takertunut tai vaihtoehtoisesti kaikki, siis aivan kaikki, on ajanut ohi yhdessä ajan viettämisestä. Eli puolestani kummallakin saa olla harrastuksensa ja myös ammatilliset intohimonsa. Symbioosiin ei tarvitse ryhtyä. Tietenkin ihannetilanteessa kumpikin tahtoo viettää mahdollsimman paljon aikaa yhdessä, mutta mielestäni parisuhteelle laitetaan liikaa painetta, jos kaikki liikenevä aika vietetään yhdessä. Tietenkin, jos olisi lapsia niin painotus ajankäytössä olisi muutoinkin erilainen.
Tuo oli hyvin sanottu, että parisuhteelle asetetaan liikaa painetta, jos ihan kaikki tehdään yhdessä.
Aihe tuli mieleeni, kuin muistelin keskustelua erään miehen kanssa, jota tapailin jokin aika sitten. Kerroin kaikenlaisesta, mitä olin tehnyt ystävieni kanssa ja keskustelu sai jotenkin kiusallisen vivahteen, kun mies oli aina elämässään tehnyt kaiken aina kumppaninsa kanssa ja minä taas olen aina tehnyt paljon kaikkea ystävieni kanssa. Koin jonkinlaista ahdistusta siitä, että mies tuntui haluavan tehdä kaiken yhdessä. Minua ei ahdista yhdessäolo, vaan se, jos toinen takertuu minuun liikaa.
Olettehan naismaiset miehet kertoneet tätä tarinaa jo viimeiset 30v,alkaa jo riittää, tarinoissa paljon valhetta, kuvat on toisten ihmisten, koska olette bode och yli 50siä ja leikitte naisina useesti!
Tottunut jo, että aika vähän mitään tehdään yhdessä vaikka yhdessä asutaankin. Kumpikin pyörii aikalailla omien juttujen ympärillä. Minä huollan kotia, pihapiiriä, pyykkiä, lapsia ja karvakorvia. Hän hoitaa sohvanvaltauksen työpäivän päätteeksi ja valmistaa spaghettikastikepäivinä spaghetit ja kastikkeen, kanapäivinä kanan ja riisin, leipomispäivinä leipomiset ja lumihommat (nykyään), täyttää ja tyhjentää astianpesukoneen satunnaisesti. Mulle jää oikeestaan kaikki muu.
Jotenkin ennen ahdisti kun käydään yhdessä korkeintaan kylässä ja kaupassa, muuten ei luonnistu ukolta yhdessä tekemiset. Mutta aloin tottua, että teen itse ja yksin ja teenkin ihan oman pääni mukaan. Käytän vapauteni valita miten teen, kerta yksin teen. En kysele.
Jasu
Koetko, että olet vain tottunut tilanteeseen ja saanut sen toimimaan vai toivoisitko, että tekisitte enemmän yhdessä tai että miehesi osallistuisi enemmän esim kodin hoitamiseen?
Olen tottunut. Olen puhunut asioista niin monet kerrat turhaan kuuroille korville, että en enää jaksa puhua. Toki olisi oma arkeni vähän keveympää, jos työn ulkopuoliset vastuut jaettaisiin tasaisemmin. Vaan ei tuu tapahtuun ikinä hänen kanssaan. Ei motivoidu.
Jasu
Tuli kotiin tuossa vähän en viittä ja söi, katseli telkkua tunnin ja alkoi pelaamaan pleikkaa. Pelaa edelleen. Vessassa sentään malttaa käydä ja syömässä. Muuten on vastamelukuulokkeet koko illan päässä. Ettei voi edes puhua mitäön, kun ei kuule eikä kuuntele. Onhan se tylsää vuodet menee niin yhteiselämä.
Jasu
Mulla on lähinnä kumppani taloudenjakajana, ei muuta. Itse päättänyt elää niin. Mun mielipidettä ei kysytä. Hyvät yöt.
Jasu
Ymmärrän näkökulmasi, mutta toivottavasti et pahastu, kun sanon, että tilanne on mielestäni epäreilu sinua kohtaan. Tietenkin on niin, että toista ei voi väkisin muuttaa ja joskus se tarkoittaa joustamista ja tilanteen hyväksymistä. Vaakakupissa painaa moni asia, joista toiset on toisia tärkeämpiä ja silloin on valittava, mikä on kaikista tärkeintä. Toivoisin, että saisit hieman helpotusta arkeesi.
Ja jos joku miettii miksi oon vielä täällä hänen kanssaan, niin lasten vuoksi. Ja kaverina pärjätään kyllä, kun en lataile yhtään mitään odotuksia, yhtään mihinkään asiaan. Edes lapsien suhteen.
Jahka laoset on peruskoulun jälkeen valmiit lähtemään opinahjoon ehkä kotoa muuttaen pois, lähden minäkin omiin oloihini. En meinaa palvella loppuikääni sohvapottua. 😊
Jasu
Hyvää yötä ja lämmin halaus.
Kiitos. 🤗
Jasu
Olen tottunut selviämään ja pärjäämään yksin, ei sikäli mitään uutta mitä en pystyisi. Mutta tottakai, eihän se parisuhteelta tunnu edes perhe-elämältä useinkaan, jos touhua lasten kanssa ja hän vaan pelaa joka viikonpäivä töitten jälkeen yöhön asti.
Ja kun sitä on jatkunut kauan. Pettymykseni olen jo niellyt, nyt lähinnä mietin että saadaan sopu säilymään ja lasten kotiolot rauhallisina. Minä kestän mitä vaan, kun niin päätän. 😊
Jasu
Mieleni on vahvin työkaluni. Ja nyt nukkumaan. 😄
Jasu
Ihan varmasti kestät, mutta nyt tosiaan unille 😊
Ei kait tuota mieti kukaan joka on edes vähän pidempään täällä lueskellut.
Voimia ratkaisuusi. Halaus myös multa.
-keinovaginamies-
Voipi olla ettei. 😄
Pahalta tuntuu, kun oon yrittänyt puhua lapsilke iskästä mukavasti ja tsempaten, mutta hesanoo omiin havaintoihinsa perustuen isästään kaikki ne negatiiviset asiat, jotka minäkin tunnistan kuunnellessani heitä hiljaa. Olen kyllä myöntönyt ettei minustakaan nuo asiat aina kivalta tunnu.
Ja että ehkä joskus väsyn minäkin. Vanhempi muksu sanoo ettei ihmettele yhtään, jos muutan pois joskus, kun iskä omistautuu vaan itselleen. Ja mäkättää muille kaikesta, vaikka itsekin laiminlyö jatkuvasti muita.
Ja nää on lapsen havaintoja, ei mun puheita heille. Yritän olla mustamaalaamatta iskäänsä. Muttei lapsetkaan sokeita ole...
Kiitos halista. 😊
Jasu
Voi Jasu. Kannattaako todella jatkaa vielä tuommoista "yhteiseloa" miehen kanssa? Tuollainen käytös mieheltä syö teidän kaikkien hyviä energioita, ne ovat vaarassa loppua kokonaan.
En takerru. Meillä tuo on vähän toisin päin. Muori haluaisi ilmeisesti vielä enemmän touhuta minun kanssani, vaikka paljon me nytkin ollaan yhdessä ja touhutaankin jonkin verran. Minä puolestani haluaisin että touhut olisi enemmän eroottispainotteisia ;)
Niin, kova se muori on juttuja keksimään, ja sitten se pyytää/tarvitsee niihin minun apua. Harvemmin kuitenkaan lähtee minun harrastuksiin, mutta toisaalta minä olenkin sellainen yksinnysväri. Toisaalta hienoja juttuja kyllä saadaan aikaiseksi kun hän ideoi ja pusertaa minut toimimaan. Minä sitten kehitän tekniset ratkaisut ja toteutan.
Muorilla menee hermot, kun minä sanon että enemmän erotiikkaa ja mulla menee hermot ikuisiin askarteluprojekteihin. Reaktiona minä lähden yksin mökille pariksi viikoksi :))
-keinovaginamies-
Lienee aika tyypillistä ainakin oman kokemukseni mukaan, että pariskunnan toiveet ja tarpeet yhdessäolosta poikkeavat edes hieman toisistaan. Kuulostaa kuitenkin siltä, että olette löytäneet oman tapanne olla yhdessä ja molemmilla on selvästi omat vahvuusalueensa. Muorilla projektit ja sinulla erotiikka 😁
On kuitenkin hyvä, kun teillä on tuollainen varaventtiili, että voit tarpeen niin vaatiessa ottaa hieman enemmänkin omaa aikaa mökillä. Säilyy sopu ja tasapaino suhteessa.
Olen kyllä hieman kateellinen muorillesi, minäkin suunnittelen paljon kaikenlaista, mutta toteuttaja puuttuu 😄 Miten mahtavaa olisikaan, kun olisi apukädet, kunbsaa jotain päähänsä. Ei viitsisi aina ystäviäkään kaikella vaivata..
Ei merkitystä ei ollenkaan. Olen takiainen. Luovutan mieluusti kun ei vastata.
Ei minun takia tarvitse vaivautua. 💁🏻♀️ se on kivempikin niin kun on itsensä eikä ole kenenkään kanssa pakolla.
Näen sitten muita tuulia mihin sinkoutua.
Ihmisiä on paljon lopulta joku on kaltaiseni eikä ahdistu minusta vaan nauttii yhtä paljon minusta kuin minä hänestä.
On tärkeää löytää sellainen ihminen, joka ei ahdistu yhdessäolosta ja jonka kanaaavtarpeet kohtaavat niin hyvin, että yhteiselo sujuu.
No pari viimeisintä suhdetta on ollut ns. etäsuhteita/erillissuhteita, niin siinä jää väkisin omaa aikaa ja tapaamiset sovittava.
Alkuuhan sitä on tiiviimmin, mutta jossainvaiheessa sitä vaan on niin sanotusti "erillistyttävä". Tapaamisia ei ole ehkä niin tiiviisti jne.
Muutos kannattaa huomioida puhumalla.
Joskus yritin paikallisen naisen kanssa ja hällä oli aivan erilainen suhtautuminen yhdessäoloon. Ei minulla ollut niin paljoa aikaa ja mahdollisuutta olla yhdessä, kuin mitä hän halusi. Työporukan kanssa kun päästiin rylläämään, en sitten hänelle viestinytkään samoin ja se katkaisi kamelinselän.
Jotenkin noissa etäsuhteissa oli se hyvä puoli, että pystyi sopimaan paremmin yhteisestä ajasta. Ja itse alkuun haluaisin tutustua vain itse ihmiseen. Vaikka harvemmin, mutta vain kahdenkeskistä aikaa ja vaikka harvemmin. Kaikki lapsiin, muuhun perheeseen ja kavereihin tutustuminen samaan aikaan jotenkin on liikaa kerralla.
Ja viestittelykin kannattaisi pitää maltillisena. Ei se toinrn mihinkään karkaa, jos yhteys kuitenkin pysyy ja tahtotilaa löytyy. Ei se määrä, vaan laatu. 😊
Puhuminen on kyllä ensiarvoisen tärkeää, jotta molemmat tietävät, missä mennään. Käsitykset yhdessäolosta ja sen intensiivisyydestä saattavat poiketa merkittävästikin toisistaan ja eritoten suhteen alussa täytyisi osata kertoa näistä väärinymmärrysten välttämiseksi. Toki suhteen edetessäkin, mutta 20 vuotta yhdessä olleet yleensä tuntevat kumppaninsa ja hänen tarpeensa jo aika hyvin.
Tuo viestittely onkin mielenkiintoinen oma osa-alueensa ja siinäkin ihmiset saattavat olla täysin erilaisia. Minulla on kokemusta enemmän tiiviistä viestittelystä/soittelusta, mutta joku toinen saattaisi kokea sen aivan liialliseksi. Pisin puhelu on ollut 4 tuntia miehen kanssa, en tajua miten sitä juttua riittikään 😄
No puhuminen on jees ja siinäkin oikein kunnon suora puhe. Ei aikuisten ihmisten tarvitsisi kautta rantain selitellä fiiliksiään. 😁
No puhelut ihan jees...siinä kuulee kuitenkin missä tilanteessa toinen on. Mutta viestittelyssä usein se taustatilanne ei välity jne.
Ennemmin pitkä sähköpostiviesti kuin 100 whatsappviestiä. Ja ennemmin 4 h puhelukin, kuin yrittää selittää sama whatsapilla kiireessä roikkuen rännissä 🤣
Juurikin suora puhe ilman mitään draamailua ja olettamisia. Tähän ikään mennessä on sen tajunnut, että toinen ihminen ei pääse oman pään sisään ja se on vain kakaistava ulos, jos meinaa saada ajatuksensa kuulluksi. Ja tärkeää on myös, ettei tee liian hätäisiä johtopäätöksiä. Minulla esim oli joskus reagoida miehen vastaamattomuuteen ahdistuksella, koska olin kokenut sen, että vastaamattomuus tarkoitti jotain pahaa. Tuollaisia haitallisia tapoja ei saisi vierittää seuraavaan suhteeseen, koska eihän se nykyinen kumppani voi olla vastuussa siitä, mitä joku toinen on joskus tehnyt
Puhelut on kyllä huomattavasti miellyttävämpi, kuin satojen viestien nakuttelu. Riippuu toki tilanteesta, mutta sellainen kiireetön keskustelu on mukavaa. Ja kuulee toisen ääntä, mikä on jo itsessään ihanaa 😊
Takerrun aina palstaan ja palstalaisiin.
G-lover
En takerru. Ja sommoro jos joku yrittää takertua minuun.
En ole yhtään parisuhdeihminen. Olen vahvasti elämäntapasinkku. Tykkään touhuta yksin ja pärjään yksin. En halua ketään pilaamaan tai sotkemaan mun hyvin toimivia systeemejäni.
Mulla ei oikeastaan olisi yhtään aikaa kumppanille. Tarvitsen vieläpä hurjan paljon omaa rauhallista aikaa ihan yksikseni.
Samaan asuntoon en muuttaisi kumppanin kanssa koskaan. Ellei sitten osuisi aivan yhtä itsenäinen erakko kohdalle. Olisikin mukavaa, jos voisi koko päivän purjehtia kotimarkilla omiaan ja toinen kanssa, sanaakaan vaihtamatta, eikä se haittaisi kumpaakaan... 😁
xLiner
Kuulostaa juuri siltä, minkä vaikutelman olen sinusta saanutkin 😁 Pärjäät yksin ja haluat säilyttää itsenäisyytesi, se on upeaa. Minäkin pärjään ja haluan säilyttää itsenäisyyteni suhteessakin ollessani, mutta olen huomattavasti uusavuttomampi kuin sinä ja välillä huomaan kaipaavani kumppanin apua ja tukea, mutta en sitä livessä koskaan kenellekään tunnusta 😄 Ja onhan sitä kaikesta selvitty tavalla tai toisella, mutta joskus kumppanin tarjoama tuki ja turva olisi mukavaa 😊
Eihän sitä tiedä, jos kohdallesi osuu samanlainen erakko kuin itsekin olet. Sehän olisi aika suloista, kun molemmat viihtyisivät omissa jutuissaan eikä kumpikaan kokisi tilannetta kiusalliseksi tai ahdistavaksi. Illan tullen voisi tuvassa törmätä ja hetken viettää yhdessä. Ja vaikkei vietettäisi niin sekin olisi molemmille ok 🤗
Omat jutut on aina ollut molemmilla mutta myös jokin yhteinen harrastus tai kiinnostuksen kohde. Sitten kun lapset ovat tulleet mukaan niin työ ja kotihommat ovat ottaneet aikansa joten siinä yhteinen tekeminen on jäänyt vähemmälle. Kun sitä aikaa tehtiin niin se tehtiin sillä tähtäimellä että toinen voi tehdä omia juttujaan.
Nyt kun ollaan jo siinä elämänvaiheessa että kummallakin olisi todennäköisesti oma asunto, työpaikka ja harrastukset niin näiden ehdolla sitten se yhteinen aika muodostuisi. Vielä jos molemmilla olisi vuorotyö niin se olisi sitten puhtaasti katsottava kalenterista milloin nähdään.
Voisi ehkä kärjistäen sanoa että riippumatta siitä kuinka usein halutaan nähdä niin olosuhteet ovat ne jotka todellisuudessa määräävät.
Olosuhteet määrittävät kyllä paljon. Onko pieniä lapsia, asutaanko yhdessä, millaiset työajat.. Uskon, että moni kykenee sopeuttamaan tarpeitaan ja toiveitaan kulloisenkin tilanteen mukaan, mutta tietenkin ihmisten rajat ovat erilaisia. Toiselle on täysin ok asua 500km välimatkan päässä kumppanistaan ja nähdä parin kuukauden välein, kun toista taas sama asia alkaa nopeasti harmittamaan.
Tuo on totta, että iässä, jossa molemmilla on jo hyvin vakiintuneet elämät, määrittyy yhdessäolo pitkälti näiden olosuhteiden pohjalta. Minulla esim olisi ihan hyvin aikaa parisuhteelle nykyään, kun lapsi on isompi ja enemmän isällään, mutta arki saattaa silti olla välillä melkoista hulabaloota ja esim viikonloppuisin on paljon kaikkea. Jos miehellä olisi esim vuorotyö, niin sitä voisi olla vaikea sovittaa yhteen oman rytmini kanssa. Kaikesta silti aina selviää ja moni asia on sumplittavissa, jos vain on tahtoa siihen 😊
Sitä se on meillä kaikilla joilla on lapsia, ja lapsi menee omassa arvojärjestyksessä ainakin nyt uutta kumppania edelle. Uusi saa, mutta lapsia ei. Aikamoinen työ on lapsien kasvattamisessa, ei kannata ottaa riskejä aikana jolloin lapset ovat herkässä iässä.
Suhteet eivät ole juuri koskaan helppoja.
Lapset tulevat ehdottomasti aina ensimmäisenä, se on selvä. Uusi parisuhde saattaa silti onnistua ihan ongelmitta, vaikka molemmilla olisi lapsia entisestä suhteesta. Se vaatii vain paljon ymmärrystä, keskustelua, tunneälyä ja lasten tarpeiden huomioimista. Tilanne on aina haastavampi, kun kuvioissa on mukana muitakin kuin vain kaksi aikuista, mutta ei mahdoton.
Totta turiset. Olosuhteet, molempien työ, järki ja oma jaksaminen määrittää miten usein nähdään.
Ihmiset rajat ovat erilaisia ja toiset eivät edes tunnista niitä, etenkään eronneet. Itse olen supersopeuttaja ja sain sopeuttamisesta tarpeeksi ex-liittoni loppuvuosina. Oikeastaan vasta eron jälkeen oli mahdollisuus tutustua teini-ikäisiin lapsiini paremmin. En kuuna päivänä olisi perustanut uusperhettä kenenkään kanssa. Eri osoitteissa on selvempää ja toimivampaa.
En ole uusperheitä vastaan missään nimessä, mutta suhtaudun omalla kohdallani yhteen muuttamiseen varauksella. Lapseni hyvinvointi menee sen edelleen, että minä haluaisin laittaa hynttyyt yhteen jonkun miehen kanssa. Kevyin mielin en siis kenenkään kanssa yhteen muuttaisi.
Eikö toi omanajan tarve useimmiten liity siihen kuinka toisen seura vituttaa
Sivusta totean (vaikka ilmeisesti kysyit aloittajalta), että ei ainakaan minun kohdallani mene noin. Ei mua tarvitse kenenkään seura vituttaa, jotta haluan olla itsekseni.
Sama mulla. Ei minua tarvitse toisen seura vituttaa, jotta kaipaan omaa aikaa. Minun oman ajan tarpeeni on myötäsyntyistä, eikä siihen liity vitututsta eikä mitään muutakaan negatiivista tunnetta. Mä voin olla äärimmäisen hyvällä tuulella ja aurinkoinen ja kaivata omaa aikaa.
Siihen tielanteeseen, jossa kaipaan omaa aikaa, sisältyy tietenkin se riski, että toisen seura (tai käytös) saattaa alkaa vituttaa. Näin voi käydä, jos minulle esimerkiksi ei anneta sitä omaa aikaa tai toinen jotenkin häiriköi minun omaa aikaani tmv. Se, jo toisen seura alkaa vituttaa on kuitenkin minun kohdallani automaattisesti hyvin negatiivinen juttu. Se kertoo siitä, että toinen on tehnyt jotain mikä on minun mielestäni väärin. silloin ei ole enää kyse asiasta, joka menisi ohitse vain omalla ajalla. Silloin on jo kyse asiasta, joka täytyy selvittää ja jota toisen täytyy tajuta olla jatkossa tekemättä. Jos minun omaan aikaani alkaa jatkuvasti liittyä tunne siitä, että toinen vituttaa, niin on tullut aika erota.
Ei liity ainakaan minun kohdallani. Se liittyy siihen, että elämässä on paljon muutakin kuin parisuhde ja näiden osa-alueiden tulisi olla tasapainossa.
Takerrutko kumppaniin?
- En ole takertuvaa tyyppiä. Päinvastoin. Kaipaan omaa aikaa ja vetäydyn välillä omiin oloihini "lataamaan akkuja". Minulle on tärkeää saada olla välillä itsekseni. Enkä halua, että minua hoputetaan. Tulen taas muiden joukkoon, kun olen siihen valmis.
Kun olet parisuhteessa, toivotko, että kaikki tehdään yhdessä vai ovatko oma aika ja omat harrastukset tärkeitä sinulle myös parisuhteessa ollessasi?
- Toiselle pitää antaa omaa tilaa ja aikaa. Jos jatkuvasti oltaisiin hitsattuna yhteen, siinä menisi hermot. Molemmilla saa olla omat harrastukset, mielenkiinnon kohteet ja jopa ystäväpiiri. Kumppania ei saa tukehduttaa parisuhteessa.
Miten jaat aikaasi kumppanin, mahdollisten lasten, yatävien ja harrastusten kesken?
- Ajanhallinta on taitolaji. Joskus onnistuu, toisinaan ei. Parisuhteen peruskiviä ovat kommunikointi ja ennalta suunnittelu. Samaa kaavaa ei voida käyttää joka viikko, koska tilanteet vaihtele ja elämä on aaltoliikettä. Olen kommunikoinnin suuri kannattaja.
Miten reagoit, jos kumppanillasi/kumppaniehdokkaalla on erilainen näkemys yhdessä vietetystä ajasta kuin sinulla?
- Asia otetaan esille ja siitä keskustellaan. Kun osapuolilla riittä joustoa, saadaan aikaan molempia tyydyttävä ratkaisu.
Elämässä harvoin saa minkä ansaitsee, sen saa minkä neuvottelee. 😁
Kiitos gallupista! 😀
Ihanan tervehenkinen vastaus 🤗 Kumppania ei todella saa tukahduttaa, sillä tavoin ajaa toisen vain kauemmas itsestään. Ja miten ihanteellinen tilanne, jos molemmat osapuolet osaavat kommunikoida hyvin, sillä noinhan se on, että tilanteet muuttuvat, fiilikset muuttuvat jne ja kommunikointi on ainoa tapa pysyä kartalla toisen mielenliikkeistä. Toki joskus kommunikointi voi olla pelkkää elekieltä. Joskus tuntuu, että kauan yhdessä olleet pariskunnat kommunikoivat telepatian avulla 😅
En takerru itse todellakaan ja samaa odotan mieheltä. Suhteen aloittaminen takertuvan miehen kanssa on mahdotonta.