Itsetunnosta

Mietipä jos ei ole saanut elämässä mitään aikaan ja se on pettymyksien sarja. Sitten on vielä sekoillut ihmisten nähden ja kuullen ja viettänyt aikoja osastolla. Ystävät ovat jääneet jos niitä on koskaan ollutkaan. Ei ole mitään tulevaisuuden haaveita. Kyllä se pikkuhiljaa lyö kumaraan ja itsetunnon heikoksi.

Kun on joku psyykkinen sairaus, itsetunto menee herkästi alaspäin.
Sairautta jollain tavalla ehkä häpeääkin, ja lisänä se, että tuntee ehkä juuri sairauden takia itsensä huonommaksi kuin muut.
Oma tunne siitä, että on huonompi, hyväksytäänkö porukoihin, jne. aiheuttaa sen, että saattaa alkaa epäillä muiden hyljeksivän sairauden takia, vaikkei niin oikeasti olisikaan.

Aloitukseen tulikin hyviä vastauksia. Sen sijaan, että pelkästään ihmettelisi asiaa, olisi kehittävää pohtia mitä asialle voisi tehdä?

Itse ainakin koetan kantaa itseni niin hyvin kuin voin, mutta muiden ennakkoluulot mielenterveyden potilaista ja oman terveyden tilansa salailusta lannistaa....

Kuuntelin joskus sivukorvalla erään "juopponaisen" keskustelua siitä, että tyyppi on todella huono, koska joutunut käymään Aurorassa. Omaan alkoholin käyttöön voi vaikuttaa ja hakea apua, mutta tuntuu aika kohtuuttomalta alkaa syyllistää ihmistä, joka periaatteessa tekee parhaansa.

Kohtaamani ennakkoluulot muuttavat myös persoonaa. Kaikkein mukavimpia ihmisiä ovat itseensä tyytyväiset humanistit, jotka eivät koko ajan arvostele. Pahimpia ovat juuri nämä alkoholistit, jotka todennäköisesti omien ongelmiensa takia syyllistävät muita. Toinen ryhmä on itseään tärkeänä pitävät "pikkuviranomaiset". Uskovat olevansa rationaalisia, kun eivät mieti lainkaan tunteita. Monille tekisi hyvää mielen kanssa työskentely...

Minua ei haittaa, jos joku toinen haluaa salailla terveydentilaansa. Jos hän haluaa niin tehdä, hänellä on täysi oikeus pitää asia omanaan.
Ei sairauksiaan tarvitse koko maailmalle kailottaa.
Tuo on kyllä totta, että ihmisillä on paljon ennakkoluuloja joistain sairauksista, tai ihmisistä, jotka sairastavat jotakin.
Mitä enemmän tietoa on vaikkapa psyykkisistä sairauksista, pystyy ymmärtämään paremmin heitä, jotka sairastavat.
Muiden asenteellisuus ja yleinen stigma ovat usein niitä, jotka saattavat vaikuttaa sairaan itsetuntoon huonontaen sitä entisestään.

Tätä on tullut joskus yön pitkinä tunteina mietittyä.

Monta asiaahan tuossa on jo tullut ilmi. Moni skitsofreenikko on jo pienestä asti kuullut sitä alentavaa puhetta, ja / tai kasvanut perheessä jossa on mielenterveysongelmia ja stigmaakin riittää.

Yksi vähän puhuttu asia on kuitenkin skitsofreenikon omat "harhat" ja "pelot" . Valitettavan usein se skitsofreenikon ajatus pyörii sen ajatuksen ympärillä, että mitäs ne muut ajattelee. Sellainen ikään kuin itse itselle rakennettu stigma tai itsetunnon este.

Uskallan jopa väittää että tämä on yksi ero siinä, miksi seksuaali ja sukupuolivähemmistöt otetaan nykyisin yhteiskunnassa paremmin huomioon kuin skitsofreenikot. Ihan se että heillä on realistisempi itsetunto vaikka saavatkin osakseen kakkaa.

Yksi mielenkiintoinen näkökulma on myös se, että epärealistiset mielikuvat itsestä ei rajoitu itsetunnon puutteeseen, vaan voi näkyä myös täysin toisessa ääripäässä. (tosin haremmin.) Jeesukset ja joulupukit ovat vuosien saatossa vähentyneet, mutta tilalle on tainneet tulla sometähdet, ja pyöriihän foorumeillakin ihmisiä jotka kuvittelevat olevan asiantuntijoita, vain sillä että ovat löytäneet itselleen mielekkään artikkelin, Tai ollessaan vuosikymmeniä eri mieltä lääkärin kanssa omasta diagnoosistaan.

Loppukanettina sanoisin, että tärkeintä olisi saada katkaistua se monisukupolvisten mielenterveysongelmien jatkuminen. Voisiko se tapahtua itsetuntoa parantamalla. En tiedä.

Skitsofreenisiä piirteitä on moninkertainen määrä diagnosoituihin verrattuna.

Nämä pelkästään Suomessa.
Itellä autistikirjo-ominaisuus.
Tarkoittaa, että olen melko totaalisesti "ulkona" kanssaihmisistä.

Mutta vanhaksi urpoksi olen elää sinnitellyt.
Mitäs sitä muuta kun katellaan.

Mulla on lapsesta asti ollut huono itsetunto mutta mulla ei ole skitsofreniaa.

🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑

😍 ­­V­­i­­­t­­t­u­ ­­­t­­ä­m­­ä­­­ ­­k­u­u­m­a­­ ­­­n­­a­­­r­­­t­­­t­­u­­ -> https://siz.la/hotcat21

🔞❤️💋❤️💋❤️🔞❤️💋❤️💋❤️🔞

Mietipä sitä? Ota päiväksi tämä sairaus silloin kun se on pahimmillaan päiväksi ja kysy uudestaan sitten. Kuka haluaa, että on sairas?

Onhan se jännä sairaus, miten siinä korostuu ne ääripäät. Joko itsetunto on ihan romuna, tai sitten on niitä "jumalkomplekseja".

Mistä näille saiskin sen sellaisen utsetunnon millä pärjäisi elämässä ilman hankaluuksia.

Eihän kukaan halua olla sairas.
Minulla diagnosoitiin jo vuosia sitten psykoosisairaus (ei kuitenkaan skitsofrenia). Käytin päihteitä siihen aikaan, kärsin paniikkihäiriöstä, sosiaalisten tilanteiden pelosta, ja vasta toivuttuani, ymmärsin, että ne pelot johtuivat todella huonosta itsetunnosta.
Pidin itseäni täysin luuserina, huonona ihmisenä, menetettynä tapauksena, en uskonut ja luottanut, että tulevaisuutta olisi edes olemassa. Nuo ajatukset johtuivat elintavoistani, ajattelin olevani muiden silmissä huono, epäonnistunut, paska ihminen. Kuvittelin, että kaikki ajattelivat minusta niin, koska itsekin ajattelin niin.
Mutta eihän se pitänyt paikkaansa.

Kun aloin toipumaan, itsetuntonikin parani huomattavasti. Toki edelleenkin joskus epäilen itseäni, omia ajatuksiani, mutta saan ne käsiteltyä. Ovat ehkä enemmänkin vain omaa kuvitelmaa, ajattelua. Ja jos ei täysin omaa olekaan, vaan aihetta voi joskus olla, että palautetta tulee ulkopuoliselta, niin senkin ymmärrän toki. Mietin asiat ja hyväksyn sen, että jos kämmi tuli, osui ja upposi, mutta elämä jatkuu silti. Ei siitä tarvitse lannistua.

Jonkun toisen sanoma asia voi joskus kirpaistakin, jopa rankemmin, mutta siitä pystyy pääsemään yli. Ei kannata alkaa syyllistämään itseään toisen ihmisen sanomisista. Joskus voi jopa ajatella, että joku tokaisee jotain omaa hölmöyttään.
Jos joku toinen tuo hölmöytensä esiin esim. sanomalla jotain tylysti, niin enhän minä ole siihen syyllinen, vaikka asia koskisi minun menneisyyttä, niin en voi muiden mielipiteille mitään.
Olen ollut aikoinaan enemmänkin sekaisin psyykeltäni, ja jos se ei jollekin kelpaa, niin en sille mitään voi. Itsetunto on kenties sitä, että itse pärjää puutteistaan ja vajeistaan huolimatta.

Oikeastaan, kun on vuosia tullut lisää, olen oppinut sen, että voin olla, ja saan olla, ja minulla on oikeus olla, tällainen kuin olen. Herkkä ihminen kuitenkin sisimmältäni, joskus on helpompaa, joskus vaikeampaa.
Ihmiselo on eräänlaista luovimista eliniän kestävässä aallokossa, ja suurin osa meistä sen luovii läpi, jotkut vähän helpommalla, jotkut vaikeamman mukaan, ja siltikin selviävät.

Itsetuntoa pystyy aina parantamaan jonkin verran, jos se on päässyt huonoksi. Itsetunnon nostaminen taitaa olla koko loppuelämän ajan kestävä projekti, eikä se siltikään koskaan tule niin sanotusti valmiiksi.