Minulle rakkaan ihmisen kuolemasta tuli eilen kuluneeksi tasan vuosi. Suru ei vaan tahdo hellittää! Koko ajan on tyhjä olo, eikä oikeastaan mitkään asiat tuo enää iloa elämään ja kaikki tuntuu merkityksettömältä. Mietinkin, onko hyvä vai huono asia pitää kuoleen kuvia esillä vai pitäisikö ne piilottaa pois näkyvistä jonnekin? Jotenkin pitäisi löytää uusi valo elämään tämän epätoivon keskeltä, mutta en vaan tiedä miten? Ei ole tukiverkkoja, eikä kovin hyviä ystäviä. Eikä täällä maaseudun sydämessä ole edes mitään itseäni kiinnostavia harrastusmahdolliuuksia. Kunpa vaan voisi lähteä jonnekin ja jättää tämän surunpesän taakseen...
Kun kuolema tuli taloon
Anonyymi-ap
15299
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olen pahoillani sinun puolesta.
Kyllä. Ei se kivaa ole. Tiedän koska itsellänikin aikoinaan naisystävä meni ja tahallaan kuoli sairauteensa.
Mutta oma elo ei silti ole vielä monesti päättynyt. Itselläni onnettomuuden jälkeen sydän pysähtyi, mutta onneksi ambulanssissa ja tässä sitä tverkataan.
Se suuri suru kestää käsittääkseni noin vuoden. Mutta vaikka seurustelisikin sitten uuden kanssa, niin ei se tule koskaan mihinkään katoamaan, eikä tarvitsekkaan.
>simiti<
Miksi olet jämähtänyt maalle?
Minultakin on kuollut rakas ihminen, kuolemastaan ei ole edes vuotta. En voi kuvitella millaista olisi elää vailla harrastuksia, sosiaalisuutta, ystävyyssuhteita. Saati elää tuolla tavalla vielä paikassa, joka muistuttaa kuolleesta ihmisestä.
Paremminkin kysyisin mitä harrastuksia kaupungissa edes voisi olla kuin ryyppääminen?
Itse maaseudulla asuvana en voisi kuvitellakaan muuttoa kaupunkiin, koska siellä ei ole mitään tekemistä. Maaseudulla luonto tarjoaa elämyksiä 24/7.
Ajattele kaikkea ihanaa ja hyvää mitä tuolta rakkaalta ihmiseltä sait. Ja mikä onni, että saitte olla yhdessä.
Mikä estää lähtemästä ihmisten ilmoille?
- Sheena
Joskus alkuun voi olla liiankin tuskallista pitää kaikkea esillä. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa ja ehkä myöhemmin on helpompi jo muistaa lämmöllä ja nähdä kuvia ja kaikkea niin tuttua. Itse en ole pystynyt edes kaikkiin hautajaisiin menemään. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa surra. Voimia.
Mene ensin käymään meediolla ja kysäise, mitä "kuollut" henkilö haluaisi sinulle sanoa. Opettele sen jälkeen itse meedioksi ja ala jutella edesmenneen rakkaasi sielun kanssa.
Tai kunnioita eletty elämää ja anna olla. Rahastajat on hei ihan eri juttu.
Opettelen juuri itse meedioksi. Se on vain omia tarpeitani varten, eli raha ei liity tähän. Rakas ihminen kuoli hiljattain. Hänen avullaan yhteys henkimaailmaan on helpottunut. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että niin sen kuuluukin mennä: rakkautemme läheisiämme kohtaan on niin vahvaa, että se murtaa ulottuvuuksien välisiä portteja. Ja niin se on aina ollutkin, en vain ollut ymmärtänyt sitä, ennen kuin se tuli omalle kohdalle.
Kunnioitan elettyä elämää tietysti. Ei yhteys sieluun sitä vähennä vaan päin vastoin. Nyt hänen perspektiivinsä vain on laajempi kuin minulla. Hän on nyt se viisaampi osapuoli.
Mietin vaan, että onko hullua ajatella ja tuudittautua ajatukseen, että kuoleman jälkeen vielä tavataan ja ollaan yhdessä kuin aina ennenkin kuin koskaan ei oltaisi erossa oltukkaan? Ajatuksena se tuo lohtua, vaikka kaikki tuntuukin lopulliselta. Välillä unessa kohdataan ja herääminen unesta satuttaa yhtä paljon kuin yksinäisyyteen nukahtaminen!
Kyllä hän tuntee kaipauksesi ja käy vierailemassa luonasi astraalitasolla, kun nukut. Normaalisti hän oleskelee mentaalitasolla tai sen yläpuolella, jotka ovat ilmapiiriltään miellyttävämpiä kuin astraalitaso. Eli kannattaa arvostaa sitä, että hän "laskeutuu" luoksesi tilaan, jossa olosuhteet ovat karummat kuin hänen normaalissa paikassaan.
Itse taas tunnen, ettei edes kuolema ole meitä erottanut, koska pystyn olemaan yhteydessä läheiseeni päivätietoisuudessani.
Ja tietysti näemme läheisemme kuoleman jälkeen. Keho on vain kuori.
Olen kohdannut paljon kuolemaa elämäni aikana. Se on minulle niin luonnollinen ja normaali osa elämää, etten taida oikein ymmärtää tilannettasi.
Jokaisella on oma tapansa tehdä surutyötä. Lopulta kaikki kuolevat ympäriltä, paitsi jos käy hyvin, saa edes jonkun kohdalla olla kiitollinen "oikeasta järjestyksestä". Ja siltikin, kiitollinen voi olla monesta muustakin, vaikka ajasta jonka sai toisen kanssa viettää. Hyvistä muistoista. Huonoihinkin muistoihin löytyy armo, ymmärrys, unohdus.
Ehkä ajattelen, että kuolema vapauttaa, lopulta. Sun tilanteessasi vaikuttaisi, että kuolema vangitsee. Ehkä sun kannattaisi jutella tuosta jonkun lääkärin tai terapeutin kanssa. Äkkiseltään veikkaisin masennusta.
xLiner
xLiner
Syyttämö ei pääse huoneustoon sillä poliiseita ei enää riitä kaikille https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/f5fc57aa-ebe5-4b07-ba13-658c6ff3e6e7
Aikansa suree, se on ihan normaalia kun puhutaan rakkaista ihmisistä. Jokin lohtu kuitenkin voi olla ettei tuota kuollutta enää voi satuttaa mikään. Kuolema on väistämätön osa elämää ja kiertokulkua.
Itse taas vetäydyn yksin kun kohtaan suruja. En halua olla ihmisten kanssa ollenkaan, vaan prosessoin omassa rauhassani asioita.
Voimia.
Jasu
Voimia. Luultavasti tämä kuollut henkilö kuitenkin tahtoisi sinun elävän elämäsi täysillä loppuun asti. Suru kulkee mukana ja ottaa aikansa kunnes muuttaa muotoaan.