oletko palannut takaisin yhteen?

valitan.. tuttu tilanne. ei sen miehen päätä enään mikään käännä. mitä enemmän yrität sitä kauemmaksi hän sinusta menee. jos itse voisin muuttaa mennyttä, nii olisin vain tyynesti niellyt eron ja itkenyt salaa. tuntui ettei elämässä ole enään mitään järkeä ilman toista. mutta lopulta huomasin ilokseni että en minäkään haluaisi palata yhteen. voimia

Olen palannut yhteen exäni kanssa. Minä jätin. Exäni ei missään vaiheessa lakannut rakastamasta minua, ja lopulta päätin kokeilla uudelleen. Uusi ero tuli parin vuoden kuluttua.

Ensimmäisen eron jälkeen exäni oli minulle hyvä kaveri. Hän ei alkanut pelaamaan mitään peliä eikä esittänyt olevansa kukaan muu kuin oli. Sen vuoksi varmaan uskalsin yrittää uudelleen.

jätti kenet. Vieläkin ex-mies soittelee perään, mutta vuoden olen pitänyt pintani ja sanonut ei. Vikoja taisi olla molemmissa, mutta minulla meni lopulta hermot miehen juomiseen ja sen aiheuttamiin ongelmiin. Eikä näy loppuneen juominen vieläkään. On vain löytänyt janoisia ystävättäriä ja kun heidän kanssaan tulee riitaa kelpaisin minä taas. Mutta ei käy. Tämä polku on nyt käyty loppuun. Aviota kesti 5v ja sekavaa seurustelua 2v.

Mies halusi erota. Ei muita osapuolia. Huomasi eron jälkeen kaipaavansa meitä. Minulle tuli kiire paneskella vieraan kanssa, ennenkuin palaisin yhteen exän kanssa. Ex koki niin kovan kolauksen, että ei pääse sen yli. Ja minä koin niin kovan kolauksen virheestäni, että en halua miestä ollenkaan, jos en saa exää takaisin. Riitelemme aina ja kaikesta, mutta en koskaan ole lakannut rakastamasta häntä. Me olemme perhe, vaikka emme palaisikaan yhteen.

Mies jätti ja vonkasi puolen vuoden päästä takaisin. Itse aloin olla päässyt hänestä yli -hän otti vain hetkeä liian aikaisin minuun taas yhteyttä ja minä sorruin. Suhde kesti vielä vajaan vuoden ja minulle se oli asioiden harkitsemista ja kriittistä tarkastelua. Se oli myös aikaa, jolloin pohdin suurempia parisuhteeseen liittyviä kysymyksiä. Oikeastaan silmäni aukenivat näkemään kuinka väärä mies hän minulle oli. Tajusin, että elämäni tärkeitä päätöksiä en tee hänen kanssaan. Lopulta aloin olla vihainen ja katkera hänelle, enkä kunnioittanut häntä vaan tein mitä huvitti (voi niitä villejä kapakkaöitä). No, suhde päättyi jälleen kerran miehen aloitteesta (hän tosin jätti minut aina, jos olin vihainen tms.). Ilman häntä saattaisin nykyään pitää itsestään selvänä hyvää seksiä ja rakastavaa miestä, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen ja haluaa olla kanssani koko loppuelämän.

Yhteenpalaaminen voi olla siis monella tapaa hyvä asia. Ei jää kaipaamaan toista ja epärealistisista odotuksista/kuvitelmista toisen suhteen pääsee eroon. Jos suhde jää kesken, se on hyvä elää loppuun vaikka lopputulos ei olisikaan ikuinen parisuhde.

Eksän saa takaisin, jos sinussa on jotakin ihmeellistä, jotakin mitä hän kaipaa. Tai jos hän ei saa säännöllistä seksiä joltakin muulta jo nykyään. Minun nysverö eksäni ei nimittäin saanut (yhtää hyvää seksiä yhtä kauniissa paketissa) ja siksi se halusi minut takaisin. Pakko on karu totuus myöntää itselle...

Jollekin olet ihmeellinen ja ainutlaatuinen, muista se -mieti tarvitsetko siihen eksääsi!

Minä jätin hänet seukattuamme noin 5v., kun olin hyvin ahdistunut. Hän olisi jo vuoden seurusteltuamme halunnut kihloihin, mutta minä en uskaltanut ottaa niin suurta askelta, hän otti nokkiinsa ja hän menetti kunnioituksensa minuun, oli maailman ärsyttävin ihminen, aina komentelemassa ja uhkailemassa, jos en johonkin halunnut suostua.

Niimpä siin kävi sit niin, että masennuin ja rakastuin erääseen hänen kaverin kaveriin, mutta en sitten uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta lopettaa suhde ja siirtyä toiseen, kun en ollut varma halusiko se muuta kuin seksiä...

Niin, mejän suhde jatkui sit... kunnes olin koko ajan stressaantunut mm. koulun takia, eikä seksi enää kiinnostanut ja mies tietty vonkas sitä enempi mitä useammin torjuin hänet. Kyllästyin hänen vonkaamiseensa ja siihen että seksi oli aina samanlaista, ei mitn kiihkoa... Alkoi vapaudenkaipuu vaivata.

En nähnyt sitten muuta vaihtoehtoa kuin jättää hänet. Vietinkin sitten aivan mahtavaa sinkkuelämää melkein puol vuotta. Mä olin kuin eri ihminen; hymyilin ja säteilin koko ajan, en ujostellut ja pelännyt mitn (kuten nyt suhteessa oleessani, vissiin tottunut siihen, kun toinen tekee asiat puolestani, ei ole enää oma-aloitteisuutta), elin!!!

Sit yhteisten ystävien kans samas paikas nähtiin hänen kans ja erehyin sänkyyn ja rakastuin uudestaan. Ja kun vielä tapasin jotain muijia, joiden kaa se oli viettänyt aikaa, tulin mustasukkaiseksi, kun hän kertoi, et toinen oli ihastunut häneen ja kyllä hällä oli itelläkin tunteita jne. antoi ymmärtää, että on ajankyse, koska he alkavat seukkaan...

Ajatus kirveli minua, kun olin päästänyt miehen liian lähelle itseäni taas, sattuis, jos en hänen kans taas alkaisi, mutta myös sattuisi, kun joutuisin sinkkuelämästä luopumaan... Niin sit luovuin sinkkuelämästä ja "itsestäni"...

Mä tunnen jääväni miehen "varjoon", koska hän on niin vahva, sosiaalinen persoona. Tuntuu, et omien kavereidenikin seurassa hän vie koko shown, kun on niin kova puhumaan asiasta kuin asiasta, itse en sillain ole. En osaa/uskalla olla oma itseni aina ja joka paikassa (kuten sinkkuna) ja en saa itseäni mihinkään liikkeelle, vaikka haluaisin. :/ En ymmärrä, miten suhde voi vaikuttaa tollaisiin asioihin?!?

Me ollaan oltu nyt pari vuotta uudelleen yhdes (kihloihinkin menin hänen kanssaan osittain painostettuna) ja mä mietin näitä asioita uudestaan ja uudestaan, et kestänkö tällästä elämää koko loppuelämäni vai olisiko aika nostaa jo kytkintä?!? Noin puolen vuoden välein meillä on riitoja ja suhde meinaa kaatua... Seksikään ei oo sen kiihkeempää kuin ennenkään, mut on silti ihan tyydytävää. Mä toivon välillä et tää loppuisi jo, et hän luovuttaisi jo, kun ite en osaa enää, kun oon niin syvällä tässä suhteessa.

En todellakaan tiiä, onko tässä tulevaisuus vai oisko minun parempi ensin yksin ja sitten joskus jonkun muun kans?! Jos sellaista enää löytyy... Saatte miehestäni ehkä huonon kuvan ja muillekin, joille kerron meidän tarinaa, jotka tuntevat miehen, eivät millään voi uskoa, et meil on tallaista...

Mutta on paljon hyviäkin aikoja... Siksi ei vaan pysty riuhtasemaan itseään irti, vaikka välillä siltä tuntuukin, ettei jaksa jatkaa...

Seurustelin opiskeluaikana vuoden verran, minkä jälkeen hommassa alkoi olla liikaa kitkaa. Ei tuntunut hyvältä, koko ajan tuli väärinkäsityksiä, ja lopulta erottiin, ystävinä. Tavattiin kuitenkin vähintään kerran viikossa puolen vuoden ajan. Jossain vaiheessa todettiin, että viihdyimme toistemme seurassa niin hyvin, että miksemme koettaisi vielä seurustelua. Sen jälkeen seurustelua jatkui vielä 9 kk, minkä jälkeen erottiin uudelleen, samoista syistä kuin ekalla kerralla. Sen jälkeen ei enää ollut mitään hampaankolossa ja molemmat jatkoimme elämää eteenpäin. Nyt 8 vuotta myöhemmin olemme edelleen hyvät ystävät. Olisi varmaan alun perin pysyä vain ystävinä, niin ei olisi mennyt energiaa parisuhdeasioiden miettimiseen :)