Voiko suruun kuolla ?

Näen joskus unessa edesmenneen läheiseni. Uni on hyvä ja ihana. Sitten herään
ja se tuntuu puukon iskulta sydämeen.

Vain unta on elämämme.

Hei,

On olemassa auttavia tahoja, joihin voi olla yhteydessä anonyymisti ja matalalla kynnyksellä.

- Tukinet.net - Tukipisteesti netissä https://tukinet.net/

Tukinetistä saa itselleen tukihenkilön, jonka kanssa voi keskustella kahden kesken mistä tahansa hankalasta elämäntilanteesta tai mielessä olevasta huolesta. Tukihenkilö löytyy mm. Mieli Tukisuhteesta. https://tukinet.net/teemat/mieli-tukisuhde/tukisuhteet/

Tukinetissä on myös monenlaisia keskusteluryhmiä ja chattejä, joista voi saada vertaistukea sekä ammattilaisten neuvoja. Ryhmäkeskusteluihin ja ryhmächatteihin osallistuminen voi myös lievittää yksinäisyyttä.

Joka viikko ma-ke klo 15-19 ja to klo 15-21 on MIELI Kriisichat päivystys, jossa voi jutella kahden kesken päivystäjän kanssa. Tukinet on avoinna kellon ympäri vuoden jokaisena päivänä.

- Valtakunnallinen kriisipuhelin

Jos soittaminen tuntuu omimmalta vaihtoehdolta, niin valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää 24/7 numerossa 09 2525 0111.

Ystävällisin terveisin
MIELI Kriisikeskus Helsinki/Kata

Minusta tuntuu, että kuolen läheiseni menettämisen tuskaan,
ettei psyykeni tai "sydämeni" kestä sitä. Tuska on niin voimakas.
Sain tunnevammoja jo lapsuudessa, Liikutun herkästi ja suru tuntuu
musertavan minut painonsa alle.
Ainoa ihminen, joka koskaan välitti minusta, rakasti minua, oli aina puolellani ja
tukenani on poissa. On tyrmäävän kamalaa olla yksin ja kaivata toista ihmistä
kipeästi koko ajan,
Selviänkö tästä ? En usko.

En halua elää enää. En pelkää kuolemaakaan enää. Tahdon pois tästä
lohduttomasta yksinäisyydestä.

Teen hiljaista kuolemaa suruun.

Yksin jäätyäni en pelkää kuolemaa. On ihan sama mitä minulle enää tapahtuu.
Pahin on jo tapahtunut.

Ei voi

Moni on kuollut suruun.

Teen juuri surukuolemaa. Elämänhalu on mennyt.

Ellei ihminen kuole kukkeimpina nuoruuden vuosinaan, menetyksiä tulee pitkin matkaa paljon. Isoja ja pieniä. Paljon riisutaan pois, läheisiä kuolee, terveys menee, ilo ja voima katoaa, koti palaa, kaikki menee. Sellaista on elämä. Pelkkää surua, kun menetyksiään suree. Itsekästä se on.

Minulle lääkäri puhui aikoinaan kovan surun ja menetyksen aiheuttamasta särkyneen sydämen oireyhtymästä sydänoireideni takia, ja sellainen löytyi Duodecimistakin "takotsubokardiomyopatia", tosin aika tieteellisesti ilmaistu se kipu ja suru, mitä tunsin, tuokin tunnettu vain sydänoireiden vuoksi. Mutta suruun ja ahdistukseen auttoivat parhaiten oma itsereflektio sekä tuohon "oireyhtymään" määrätyt beetasalpaajat, en suostunut syömään mitään masennuslääkkeitä. Jos beetasalpaaja ei olisi auttanut, olisin mahdollisesti joutunut rytminsiirtoon, Marevankin minulle määrättiin väliaikaisesti. Ja suru oli niin kovaa, että olisin halunnut itsekin jopa kuolla.

Kukin valitsee keinonsa. Minun tuskaani on hiukan auttanut rauhoittava
lääke. Vain hiukan. Ettei suru ja ahdistus infarktia tms. aiheuttaisi enkä
ajattelisi itsetuhoisia ajatuksia.

Sukkia on niin paljon että ne riittää enempää ostamatta. Se on itsenäisintä ymmärtää.

Toivoisin kuolevani. Elämässä ei ole enää mitään, vain tyhjyys.

Ainakin iäkkäänä yksin jääminen tuntuu edistävän omaa kuolemaa
ja toivonkin sitä pikaisesti, ei tämän murheen kanssa jaksa elää.

Suru on hetki, ajanjakso läheisen kuoleman jälkeen ja vain aika on paras lääke.
Pitää vain yrittää ajatella, että hänellä on nyt kaikki hyvin - ikiunessa, sielun levossa ja paratiisin porteilla.
Suru helpottaa joskus, mutta ei koskaan kokonaan katoa ja sen kanssa on vain tultava toimeen.
Isäni kuoli vuonna -78 melko nuorena ja vieläkin suren, varsinkin jos haluan niin, mutta jos en asiaa niin kovin ajattele, niin elämä rullaa niin kuin ennenkin.

Pakko on elää eteenpäin, vaikka suru ei hellitä. "Aika" ei aina auta.
10 vuotta voi jo helpottaa.

Suru tuntuu olevan ikuinen.

En ole enää sama ihminen, kun jäin yksin.

Toivon kuolevani.

Usein puoliso kuolee aika pian toisen jälkeen. Suru on psyykinen
ja fyysinen kokemus, se sekottaa koko elimistön.

Sanovat särkyneestä Sydämmestä , noin teknillisesti ei siihen helpolla kuole , mutta moni unohtaa syömisen surressaan .
Ja jotenkin pudottaa otteensa elämään ja silloin voi olla niin että elämä vaan loppuu. Mutta ihmisen on yritettävä silti elää , ja tutkia itseään ja suruaan , siis sureeko poismennyttä vai omaa tilannettaan yksin jäävänä maailmaan . Sillä se joka jäi elämään
Huomaa vähitellen että elämä taas on elämisen arvoista vaikka se puoliso on joka päivä mielessä , suru kestää aikansa kelle kauemmin kellä lyhyemmän ajan, siihen ei ole oppikirjaa miten kauan saa surra . Se on vaan usein sentään se elämä joka voittaa .

Kun läheisesi kuoli, mitä se muutti elämässäsi?

Mitä suru on? Mitä suret? Miten suret?

Mitä menetys on?

Niinhän se on meillä jokaisella suru toisen lähdöstä. Itse menetin kolme parasta ystävääni , ja mieheni ja lingon, kaikki hyvin läheisisiä. Mutta sanon itselleni että voinko huonosti siksi että suren vai olenko itsesäälissä enimmäkseen.
Suru in aina raskasta jokaiselle ja harvoin siihen kuolee. On vaan yritettävä ajatella että sen poismenneen ei tarvitse kärsiä , ja muistettava kiitollisuudella sitä aikaa joka oli yhteinen.
Paras kaverini yli 50 vuoden ajalta on se eniten kaivattu, mutta onneksi saan aina palan itselleni kun tapaan tai puhun puhelimessa hänen tyttärensä kanssa .
Joten kun on paha olla niin on yritettävä kääntää ajatuksen juoksu muihin asioihin tehdä jotain mitä pystyy tekemään . Minä aina kun oikein kaipaan näitä ihmisiä alan siivoamaan ja se ottaa toki aikaa tällä iällä ja muutahan ei olekkaan kun aikaa. Tsemppiä

Ihana, sydämellinen puolisoni menehtyi yllättäen alle 70 vuotiaana.
Ei hän kärsinyt ennen kuolemaansa, vaan oli täynnä elämänhalua
ja -iloa.
Suren, ettei hän saanut elää kauemmin ja suren myös yksinäisyyttäni,
eikä se ole itsesääliä ja jos olisikin sekin on sallittua.
Kaikki tunteet ovat sallittuja, kun läheisensä menettää.
Ystävänikin ovat kuolleet eikä minulla ole sisaruksia.
Minulla ei ole ketään enää. Terveysongelmani estävät sosiaalisen elämän.

Moni elämänkerta kertoo ihmisen kuolleen suruun. i Silloin surun syy usein on ns. normaalia rajumpi syy. Lapsen kuolema ja siihen vielä jotakin extraa kuten toisenkin lapsen kuolema.
Kuolinsyytilastoon suru ei kelpaa. Sinne voi tulla joku muu syy kuten alkoholismi tai joku muu riippuvuussairaus.
Tosin ei taida mikään riippuvuuskaan kelvata kuolinsyyksi. Jonkun elimen pitää pettää: maksa, sydän, keuhkot...

Minä opin monen rakkaan kuoleman aiheuttaman pitkäaikaisen surun suhteen sen, että tervesydäminenkin voi myös saada pahoja sydänoireita, lääkäri puhui minulle särkyneen sydämen oireyhtymästä eli takotsubokardiomyopatiasta.

Surun vuoksi luulin tosiaan kuolevani sydänkivuista, ei ole myöskään historiaa sydänongelmista, mutta tuon diagnoosin sain tuolla japanilaisella nimellä, näkyi jossain sydäntutkimuksissa myös. Lääkäri ei diagnosoinut sitä suruun suoranaisesti, mutta sanoi järkytyksen voivan sen aiheuttaa. Olin jo pitkään itkenyt surussani ja luullut kuolevani siihen suruun ja sydänkipuun, mitä tunsin. En kuollut, mutta tuon jälkeen olen kärsinyt ahdistuksesta jo pari vuotta.