Olemme kaikki aikamatkustajia

Matkustamme tästä hetkestä tulevaisuuteen joka hetki. Erityisen suhteellisuusteorian mukaan vauhti, jolla matkustamme ajassa, ei ole vakio, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että matkustamme ajassa.

Mutta miksi aina eteenpäin? Jos pudotan lasin lattialle, sen palaset lentelevät ympäriinsä mielivaltaisissa kulmissa ja nopeuksilla. Ajassa taaksepäin matkustaminen vaatisi, että nämä palat tulevat takaisin yhteen samoja reittejä pitkin, joita ne lensivät. On siis äärettömän monta tapaa rikkoa lasi, mutta vain yksi tapa, jolla rikotusta lasista saa ehjän, koska palapelin palojen on pakko sopia yhteen. Tämä entropian kasvu tulevaisuuteen mennessä selittää ajan suunnan. On vain miljardi kertaa todennäköisempää, että aika kulkee eteenpäin kuin että se kulkisi taaksepäin.

Ajan kulku muistuttaa myös mielenkiintoisella tavalla mustaa aukkoa. Jos tipun mustaan aukkoon, ainoa suunta, jonne voin edetä, on kohti singulariteettia. Taaksepäin en kykene näkemään, enkä eteenkään, koska valoa ei sieltä voi tulla minun silmiini. Sivusuunnassa pystyn maailmaa tarkastelemaan. Oma kelloni on suhteessa muuhun maailmankaikkeuteen pysähtynyt ja omasta näkökulmastani muu maailmankaikkeus häipynyt näkyvistä. Oma maailmankaikkeuteni on muuttunut kolmiulotteisesta kaksiulotteiseksi, koska informaatio voi tavoittaa minut ainoastaan sivusuunnassa. Tämä kaksiulotteinen maailma kehittyy sen pudotessa kohti singulariteettia, eli kolman paikkaulottuvuus on minun näkökulmastani muuttunut samanlaiseksi kuin aikaulottuvuus.

Jos näin on, mikä tilanteen erottaa meidän maailmankaikkeudestamme? Olemmeko pudonneet mustaan aukkoon neliulotteisessa paikka-avaruudessa, jolloin neljännestä ulottuvuudesta on tullut meille aikaulottuvuus?

Miten tämä liittyy entropian kasvuun? Entropia tunnetusti kasvaa kohti mustan aukon singulariteettia, missä se saavuttaa maksiminsa. Siksi pudotessa mustaan aukkoon, kaksiulotteisen paikka-avaruuden entropia voi vain kasvaa, kunnes se saavuttaa maksiminsa paikka-avaruuden tuhoutuessa, sen sulautuessa osaksi singulariteettia.

Mielenkiintoista myös, että kaksiulotteiseen paikka-avaruuteen voi syntyä materiaalikeskittymiä, jotka toimivat siellä paikallisen mustan aukon tavoin. Niillä voi olla oma tapahtumahorisonttinsa ja singulariteettinsa, johon putoava materia muuttuu yksiulotteiseksi ja toisesta paikkaulottuvuudesta tulee niille aikaulottuvuus. Lopulta kaikki kehittyy siihen pisteeseen, että avaruus muuttuu nollaulotteiseksi, siis pisteeksi, jolloin singulariteetti todella on saavutettu, ja siellä olevan materian entropia on maksimoitunut.