Suomen 50 vuotta itsenäisyyttä.

Sveitsi on ollut suojassa vuorten välissä ja rikastunut pimeillä pankkiliiketoimilla.

” Käytännössä vapainta, idän ja lännen jonkinlaisen tasapainon aikaa oli siis vain 1945 - 1995 väliset vuodet.”

HeHe! Tiltu ylistää suomettunutta YYA-aikaa, jolloin vuosina 1945-1990 oli Suomen itsenäisyys käytännössä brutaalin diktatuurin Neuvostoliiton taskussa!

Tuo vaihe oli taloudellisesti menestyksekäs, mutta henkisesti katastrofi. Alkaen 50-luvulta ja huipentuen 70-lukuun naapurin painostus ja puuttuminen Suomen sisäisiin asioihin leimasi kaikkea toimintaa Suomessa! Naapuri päätti sisäpolitiikassamme presidentin henkilöstä, hallitusratkaisuista ja yksittäisistä politiikoista. Jotkut puolueet eivät olleet koskaan mukana ja toiset aina... vaalimenestyksestä riippumatta. Jouduimme alistumaan sensuuriin ja itsesensuuriin! Naapuri puuttui jopa historiaamme, kirjallisuuteemme ja TV-ohjelmien sisältöön!
 
Demokratian ja parlamentarismin kannalta tuo aika oli maan alennustilaa ja sen jatkumiselta meidät pelasti naapurimaan romahdus.

SUOMESSA on viime päivinä puhuttu taas paljon suomettumisesta. Sytykkeen on antanut Ylen Kylmän sodan Suomi -dokumenttisarja, joka kirjailija Jari Tervon juontamana keskittyy suomettumisen kriittiseen perkaamiseen.
Saksankielisessä Euroopassa 1960-luvulla keksitty termi Finnlandisierung tarkoitti alun perin pienen maan vapaaehtoista mukautumista suuren naapurimaan intresseihin säilyttääkseen itsenäisyytensä. Sitähän Suomen suhde Neuvostoliittoon sotien jälkeen oli. Suomessa kuitenkin loukkaannuttiin, kun termi sai maailmalla nopeasti myös pilkallisen sävyn. Tämä vanha ärtymys on näkynyt nyt myös Ylen sarjaan kriittisesti suhtautuvien happamissa kommenteissa, joissa on haluttu puolustaa silloista politiikkaa.
Suomettumista on kuitenkin käytävä läpi, vaikka se sen ajan kellokkaista tuntuisi ikävältä. Siihen sisältyi paljon vastenmielisiä ja suorastaan ällöttäviä piirteitä, joista aikuisena itseään pitävän kansakunnan on pystyttävä keskustelemaan ja ottamaan opiksi. Ylen sarja on tervetullut osa tätä prosessia. Sarja on näkemyksellinen ja keskittyy suomettumisen rumimpaan puoleen, koska erityisesti siinä oli puristettavaa mätää. Innostuneen vastaanoton perusteella sarja on saanut monet kiinnostumaan aihepiiristä laajemminkin uudella tavalla.

Se on hyvä, sillä kausi oli Suomen historiassa merkittävä. Samalla on hyvä muistaa, että suomettumisessa oli kaksi haaraa, jotka olivat toki sidoksissa toisiinsa. Niistä toinen oli ulkopoliittinen, toinen sisäpoliittinen.

LÄHTÖTILANNE oli epätoivoinen. Suomi oli ollut maailmansodassa hävinneiden joukossa. Suomi oli yksin Neuvostoliiton armoilla, mistä ei aikalaisilla ollut epäselvyyttä. Kun Suomen Tukholman-lähettiläs G. A. Gripenberg lokakuussa 1944 sanoi Ruotsin ulkoministerille Christian Güntherille toivovansa voivansa vastakin käydä kertomassa tilanteesta Suomessa, ”sillä mikään ei ole epämukavampaa kuin tulla hirtetyksi hiljaisuudessa”, ministeri vastasi sanomalla, ettei Ruotsi voi tehdä mitään Suomen hyväksi. Britit puolestaan vaativat Suomelle vielä tiukempia sotilaallisia rajoituksia kuin neuvostoliittolaiset. Yhdysvallat näki Suomen itsenäisyyden hyödyllisenä, muttei lopulta ehdottomana tavoitteena.
Neuvostoliitolle piti vuokrata tukikohdaksi Porkkala tykinkantaman päästä Helsingistä samalla, kun ei ollut varmuutta, voiko Suomi säilyttää esimerkiksi ilmavoimat ja sotilastiedustelun. Alkoi hidas hivutus liikkumatilan kasvattamiseksi, mitä Neuvostoliitto yritti kaikin tavoin estää. Se vaati oveluutta ja älyä, mutta tuotti takaiskujen lisäksi myös onnistumisia, kuten EEC-vapaakauppasopimuksen. Vapauttava pelastus tuli vasta Neuvostoliiton romahduksen myötä.

Tähän vääntöön kuului myös teennäinen ja valheellinen puhe ystävyydestä ja luottamuksesta. ”Sanat ystävyydestä olivat kuin liturgia kirkossa. Ne olivat isoja sanoja, jotka eivät vastanneet suhteittemme oikeaa tolaa. Mitä se sellainen ystävyys oli, kun epäluottamus kuitenkin säilyi ja jatkuvasti syntyi uusia jännitteitä?”, tilannetta kuvasi HS:n haastattelussa myöhemmin (HS 28.10. 2012) entinen neuvostodiplomaatti Juri Derjabin, joka toki neuvostovuosina oli ”kirkkokuoron” keskeisimpiä solisteja.
TIUKASTI salassa pidetyn oveluuden ja taidon verhoaminen valheeseen oli kuitenkin kohtalokasta, kuten valehtelu usein on. Valheen ja totuuden raja hämärtyi ennen kuin liukeni monilta kokonaan. Suomen eliitti suometti itsensä, asettui jopa enemmän rähmälleen kuin Neuvostoliitto odotti ja alkoi kilpailla Neuvostoliiton suosiosta.
Presidentti Urho Kekkonen itsevaltaistui, määritteli itsensä korvaamattomaksi ja jatkoi virassaan, kunnes hänet piti taluttaa siitä pois. ”Neuvostovastaisuudesta” tuli lyöntiase, jolla ihmisen ura voitiin katkaista ja hänet eristää. Nuoriso vasemmistolaistui Suomessa, niin kuin monessa muussakin länsimaassa, mutta Suomessa etujoukko marssi stalinismiin asti ja ryhtyi taistolaisiksi.

Taistolaisten merkitys hiipui nopeasti 1970-luvun alkupuolella, mutta vuosikymmenestä tuli suomettumisen ajan synkin. Sananvapauden kaventumisesta todisti sekin, että vielä 1950-luvulla Suomessa julkaistiin paljon todenmukaisia kirjoja Neuvostoliitosta, mutta 1970-luvulla se ei enää sopinut. Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsynin romaanin Vankileirien saaristo ensimmäinen osa piti julkaista poliittisista syistä suomeksi Ruotsissa.
Käytännössä koko puoluekenttä suomettui, niin myös media. Pahiten se näkyi Yleisradiossa, mutta suomettumiseen ja itsesensuuriin alistui myös Helsingin Sanomat.
SUOMI selvisi kylmästä sodasta taidon, talvisodassa näytetyn voiman ja lopulta myös tuurin avulla. Suomesta tuli suomettumisen aikana pohjoismainen hyvinvointivaltio edullisen idänkaupan myötä.
Jatkuu…

Jatkoa..

Menestyksessä oli nolo puoli eli sisäinen suomettuminen. Eliitin, myös yritysmaailman patruunoiden, heittäytyessä rähmälleen kansa kyllä tiesi Neuvostoliiton olemuksen, Ladan ja Fordin eron, Mallorcan ja Sotšin eron, neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen viihteen eron, mutta oli lopulta pääosin hiljaa ja tuudittautui alamaisuuteen.
Sisäpolitiikan suomettuminen vei luottamusta poliitikkoihin ja järsi kansakunnan moraalista selkärankaa. Se muistutti, että vaikka Suomella on ollut monta kertaa hyvä herraonni, sillä on myös koohotuksille altis eliitti.

Siksi suomettumisesta pitää puhua ja kiistellä, sitä pitää tutkia uudelleen ja uudelleen.

Jatkoa..

Menestyksessä oli nolo puoli eli sisäinen suomettuminen. Eliitin, myös yritysmaailman patruunoiden, heittäytyessä rähmälleen kansa kyllä tiesi Neuvostoliiton olemuksen, Ladan ja Fordin eron, Mallorcan ja Sotšin eron, neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen viihteen eron, mutta oli lopulta pääosin hiljaa ja tuudittautui alamaisuuteen.
Sisäpolitiikan suomettuminen vei luottamusta poliitikkoihin ja järsi kansakunnan moraalista selkärankaa. Se muistutti, että vaikka Suomella on ollut monta kertaa hyvä herraonni, sillä on myös koohotuksille altis eliitti.

Siksi suomettumisesta pitää puhua ja kiistellä, sitä pitää tutkia uudelleen ja uudelleen.

Suomettuminen (saks. Finnlandisierung) eli finlandisointi on Suomen toisen maailmansodan jälkeistä ulkopolitiikkaa kuvaava termi. Suomettuminen viittaa negatiivissävytteisesti Neuvostoliiton vaikutusvaltaan Suomen poliittisessa päätöksenteossa.

Käsite esiteltiin Itävallassa jo 1950-luvulla, mutta sitä alettiin käyttää ahkerasti Saksan liittotasavallassa 1960-luvun lopulla. Termiä käyttivät Vapaan yliopiston professori Richard Löventhal 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa Länsi-Berliinissä ja liittokansleri Willy Brandtin vastustajat kritisoidessaan hänen uutta Ostpolitik-nimellä tunnettua ulkopoliittista linjaansa liian neuvostomyönteisenä. Brandt tuomitsikin termin käytön suomalaisia loukkaavana. Se merkitsi sananmukaisesti Suomen kaltaiseksi tulemista.

Jukka Tarkka: Suomettuneisuuden määritelmä 

”Suomettumisen olemus oli tunnepitoista kuvitelmaa siitä, että suurvaltaa miellyttämällä ja omaa nöyryyttä korostamalla se saataisiin tekemään jotain sellaista, jota se ei rationaalisin perustein tekisi.

Suomettuminen oli ’sinisilmäistä’, mutta samalla laskelmoitua roolipeliä. Sitä pelattiin uutterasti, vaikka läheskään aina ei ollut varmaa, näyttivätkö roolit uskottavilta niiden silmissä, joille niitä näyteltiin. Suomettuminen oli Neuvostoliiton oletettujen intressien mielistelevää ennakointia, joka menee ohi normaalin omaan etuun perustuvan reaalipolitiikan yli ja ohi. Suomettuminen ei siis ollut enää politiikan sisältöä vaan sen tarkoituksellista paisuttelua. Sen takana oli illuusio siitä, että alastoman keisarin vaatteiden kehuja kyllä palkitaan, kunhan pitää huolen siitä, että keisari näkee, kuulee ja tunnistaa ylistäjänsä.

Suomettuminen on ulkopolitiikalla tehtyä sisäpolitiikkaa. Se ei vaikuttanut todennäköisesti siihen asiaan, johon sillä sanottiin vaikutettavan, nimittäin Neuvostoliiton suhtautumiseen Suomeen. Ellei se sitten aiheuttanut lievästi säälivää hymyilyä Kremlin perimmäisissä kammareissa.”

Tuo vaihe oli taloudellisesti menestyksekäs, mutta henkisesti katastrofi. Alkaen 50-luvulta ja huipentuen 70-lukuun naapurin painostus ja puuttuminen Suomen sisäisiin asioihin leimasi kaikkea toimintaa Suomessa! Naapuri päätti sisäpolitiikassamme presidentin henkilöstä, hallitusratkaisuista ja yksittäisistä politiikoista. Jotkut puolueet eivät olleet koskaan mukana ja toiset aina... vaalimenestyksestä riippumatta. Jouduimme alistumaan sensuuriin ja itsesensuuriin! Naapuri puuttui jopa historiaamme, kirjallisuuteemme ja TV-ohjelmien sisältöön!

Demokratian ja parlamentarismin kannalta tuo aika oli maan alennustilaa ja sen jatkumiselta meidät pelasti naapurimaan romahdus.

"Tavoitteena oli vaikuttaa lännen tiedotusvälineisiin sekä hämmentää ja johtaa harhaan länttä niiden luodessa yhtenäistä linjaa itäblokkia vastaan" totesi Stasin ulkomaantiedustelun päällikkö Markus Wolf.

"Yksi suomettumisen ydinongelmista oli se, että asiat kerrottiin venäläisille ennen kuin omille valtioelimille tai edes työtovereille" historioitsija Martti Häikiö.

"Kylmän sodan ja Neuvostoliiton valtapyrkimysten aikaisessa poliittisessa räkäkelissä saivat demokratian ihanteet antaa periksi, jotta kansakunta ylipäätään pystyi selviytymään" totesi hiihtotermein Harri Holkeri.

Neuvostoliittolaisen kirjailijan Aleksandr Solženitsynin kolmiosainen teos Vankileirien saaristo (1973) ei ilmestynyt vuonna 1974 suomeksi, koska kustantamo Tammelle vakuutettiin kirjojen olevan myrkkyä Suomen neuvostoystävälliselle ulkopolitiikalle.
Neuvostovastaisina pidetyt elokuvat, kuten ennen sotia valmistuneet Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939), joutuivat esityskieltoon. Vuonna 1985 Yleisradio hyllytti Karhu naapurina -nimisen brittidokumentin, koska sen ajateltiin esittävän Suomen ja Neuvostoliiton suhteen huonossa valossa.
Vuonna 1985 valmistunut Renny Harlinin ohjaama elokuva Jäätävä polte oli viimeinen elokuvatarkastamon ulkopoliittisista syistä kieltämä elokuva. Elokuvan leikattu versio sai lopulta korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä ensi-iltansa vuoden 1986 joulukuussa.
MEDIASSA itsesensuuria harjoitettiin ainakin 1980-luvulle saakka.
Suomalaisen lehdistön Moskovan-kirjeenvaihtajien toimintaa väitöskirjassaan tutkinut Turo Uskali Jyväskylän yliopistosta kertoo, että suomalaislehtien toimittajat sisäistivät itsesensuurin hyvin.
”Kun toimittaja lähti Moskovaan, kotitoimitus antoi evääksi kehotuksen itsesensuuriin. Jotkut toimittajat kuitenkin opettelivat kirjoittamaan tietoa rivien väliin”, Uskali kertoo.
Uskalin väitöskirja ”Älä kirjoita itseäsi ulos”: Suomalaisen Moskovan-kirjeenvaihtajuuden alkutaival 1957–1975 (2003) sai nimensä Uuden Suomen päätoimittajan ohjeistuksesta lehden Moskovaan lähetetylle kirjeenvaihtaja Aarne Tanniselle.
Uskalin mukaan vasemmistolehdet, kuten Kansan Uutiset ja Tiedonantaja, olivat muita lehtiä tiukemmin suitsittuja kirjoittaessaan Neuvostoliitosta. Osa toimittajista piti Neuvostoliittoa ihannemaana sen epäkohdista huolimatta. Vuosina 1957–1975 Moskovassa oli kirjeenvaihtajia myös Yleisradiosta, STT:sta, Helsingin Sanomista ja Uudesta Suomesta.
”Suomalaiset kirjeenvaihtajat oppivat tasapainoilemaan kotitoimituksen vaatimusten ja realiteettien välillä. Yhtäkään suomalaista kirjeenvaihtajaa ei karkotettu Neuvostoliitosta, vaikka myös arkoja aiheita käsiteltiin.”
Aika oli erityisen hankalaa television uutisankkureille. Televisiolähetykset kasvattivat suosiotaan, mutta sensuroimattomia kuvia Neuvostoliitosta ei ollut saatavilla. Kirjoittavilla toimittajilla oli enemmän vapautta.

Suomeen liitetty nöyristely nimellä "finlandisierung" levisi kyllä laajalle länsimaihin, kun sillä saatiin esitettyä negatiivisessa ja halveksivassa sävyssä Suomen valitsema politiikka.
Itse asiassa se oli selviytymiskeino ja erittäin onnistunut sellaisena, ei halpamaista matelua tai orjailua vaan järkevää realismia.
Se, miten Tervo asian esittää johtuu taas hänen ja sosialidemokraattien traumaisesta suhteestaan Kekkoseen, joka oli niin ylivoimainen että hekin joutuivat nöyrtymään ja kannattamaan tämän uudelleenvalintoja poikkeuslailla.
Keijo Korhonen kertoi joskus Saksassa käydessään joutunut keskusteluun "suomettumisesta" ja oli esittänyt isännilleen kysymyksen että onko "Deutchlandisierung" sitten paljon parempi vaihtoehto.
Näiden kysyessä että mitä se sitten tarkoitti, hän selitti että se on sellaista että maa on jaettu kahtia ja molemmat osat ovat vieraan vallan miehittämiä.