Ihme tapahtui

Olipa kerran ihan tavallinen tiistaiaamu, tai niin ainakin luulin. Olin matkalla töihin, tylsä aamuruuhka päällä, kahvin piristysvaikutus jo katoamassa, ja ajatukset vaelsivat jossain työlistojen ja lounaspaikan valinnan välillä. Ajelin tuttuun tapaan motarilla, kun yhtäkkiä taivas repesi. Ei, en tarkoita pilvien vain raottuneen – vaan kirjaimellisesti repeytyi kahtia kuin jumalainen kattoikkuna.

PAM! Taivaasta laskeutui jättimäinen, kultahehkuinen, enkelikuoron saattama käsi – suoraan ohjauspyörääni kohti! Rehellisesti sanottuna olin hetken varma, että olin nukahtanut rattiin ja ajoin suoraan taivaaseen. Mutta ei, tämä oli selvästikin suunnitelmallista. Käsi tarttui autoni ohjauspyörään ja käänsi sen oikealle, jättäen minut täysin avuttomana matkustajan paikalle omassa autossani.

Auto kiihdytti nopeutta, renkaat kirskuivat, ja taustapeilistä näin muiden kuskien tuijottavan suut auki – heidän autojensa päälle leijui pieniä, säihkyviä lohikäärmeitä, jotka ohjasivat liikennettä kuin tieliikennepoliisit. Mitä ihmettä? Moottoritie muuttui valtavaksi, loputtomaksi, kimaltelevaksi silkkiliinaksi, joka kiemurteli läpi taivaan. Kaikki autot liukuivat eteenpäin kuin pilvien päällä.

En ehtinyt edes kunnolla tajuta, kun auto nousi ilmaan. Päädyin leijailemaan jossain pilvien yläpuolella, suoraan kohti massiivista valon kehrää, jonka keskellä istui – arvasit oikein – itse Jumala, aurinkolasit päässä ja hymyillen leveästi kuin rokkitähti. Hän vilkutti minulle, ja auton stereoihin pamahti soimaan jonkinlainen taivaallinen heavy metal.

"Ajattelin, että tarvitset vähän vaihtelua", Jumala sanoi pilven reunalta rennosti, kuin olisi tarjonnut kahvikupin. "Tiedäthän, tuo aamuruuhka käy vähän tylsäksi."

En saanut sanaakaan suustani, kun auto sukelsi takaisin alas, ja yhtäkkiä olin taas toimiston parkkipaikalla. Auto pysähtyi täydellisesti ruutuun, ja enkelit heilauttivat hyvästit ikkunan läpi.

Kun nousin autosta, kaikki oli taas normaalia – paitsi että taivaanrannassa välähti vielä kerran, ja pieni kultahehkuinen sulka leijaili hiljalleen tuulilasiin.

Se oli todellakin ihme, eikä kukaan usko minua vieläkään, kun kerron tarinan. Mutta ainakin sain työpäiväni aloitettua tyylillä, jota kukaan ei voi ylittää.