Olen keski-ikäinen korkeakoulutettu nainen, empaattinen, hauska. Elämän varrella olen päätynyt olemasn sellaisten kavereiden/ystävien kanssa, joiden kanssa viihdyn ja joiden kanssa en koe stressiä.
Olen lapsesta asti kokenut ja kuullut, että minulle ollaan kateellisia. Olin aina luokan priimus, eikä minun tarvinnut tehdä paljon töitä ennenkuin yliopistossa. Nuorena kuulin sekä naisilta että miehiltä olevani nätti. Opin olemaan vaatimaton ja kehumaan muiden suorituksia, pitäen oman kynttilän vakan alla. Olen aina inhonnut pröystäilyä ja ostan suomalaisen kestävän kehityksen laukun, joka näyttää vaatimattomalta - en missään nimessä mitään vuittonia.
Löysin nuorena kivan työn, joka vastasi koulutustani. En ole kilpailuhenkinen, eivätkä tittelit ole minulle tärkeitä - olen pysynyt kivassa työssäni enkä koskaan havitellut uraputkea.
Nuoruuden epävarmuuteni vuoksi ajauduin pitkiin, huonoihin miessuhteisiin, miesten status ei ollut niin korkea kuin minulla. Väkivallan uhka oli todellinen, kun heikko mies halusi kostaa minulle oman tunteensa huonommuudesta. Olen onneksi nykyään parisuhteessa järkevän ihmisen kanssa, joka (jos mahdollista😙😉😅) on minuakin älykkäämpi.
Ystävyyssuhteeni ovat olleet minulle hyvin tärkeitä, mutta suurin osa ystävistäni on käynyt perus- tai keskiasteen koulutuksen. Vuosien varrella ystäviä on myös jäänyt pitkäaikaistyöttömiksi, on ollut myös ystäviä, jotka eivät millään löydä kumppania.
Kun omasta elämästäni on tullut vakaata, on ok parisuhde, asun kivasti ja on muiden tiedossa olevaa pientä sijoittamista - niin pam pam pam - menetän vuoron perään kaikki ystäväni. Lopettavat yhteydenpidon kertomatta syytä tai jopa alkavat viestein kiusaamaan, kuinka minusta on tullut ylpeä ja omahyväinen! Olen aika varma, etten ole ylpeä tai omahyväinen, vaikken enää ole se reppana joka huonoissa parisuhtessa olin. Olen toki huomannut, että statuksen ero ystäviin on senkun kasvanut.Kohta minulla ei ole enää yhtään ystävää. En ole koskaan elämässäni ollut sellaisessa tilanteessa.
En heiluta vuittoneita, enkä teetä töröhuulia. Iän myötä en enää ole mitenkään erityisen hyvännäköinenkään.Olen kyllä mieluummin ilman ystäviä kuin tärkeilijöiden tai kovin narsististen ihmisten kanssa tekemisissä. Olen aika seurallinen, mutta vaatisi valtavasti energiaa lähteä tietoisesti etsimään uusia ystäviä. Uudessa työpaikassani olen naisille lähinnä kuin ilmaa…
Mitähän ajatuksia tällainen herättää?
Olen lapsesta asti kokenut ja kuullut, että minulle ollaan kateellisia. Olin aina luokan priimus, eikä minun tarvinnut tehdä paljon töitä ennenkuin yliopistossa. Nuorena kuulin sekä naisilta että miehiltä olevani nätti. Opin olemaan vaatimaton ja kehumaan muiden suorituksia, pitäen oman kynttilän vakan alla. Olen aina inhonnut pröystäilyä ja ostan suomalaisen kestävän kehityksen laukun, joka näyttää vaatimattomalta - en missään nimessä mitään vuittonia.
Löysin nuorena kivan työn, joka vastasi koulutustani. En ole kilpailuhenkinen, eivätkä tittelit ole minulle tärkeitä - olen pysynyt kivassa työssäni enkä koskaan havitellut uraputkea.
Nuoruuden epävarmuuteni vuoksi ajauduin pitkiin, huonoihin miessuhteisiin, miesten status ei ollut niin korkea kuin minulla. Väkivallan uhka oli todellinen, kun heikko mies halusi kostaa minulle oman tunteensa huonommuudesta. Olen onneksi nykyään parisuhteessa järkevän ihmisen kanssa, joka (jos mahdollista😙😉😅) on minuakin älykkäämpi.
Ystävyyssuhteeni ovat olleet minulle hyvin tärkeitä, mutta suurin osa ystävistäni on käynyt perus- tai keskiasteen koulutuksen. Vuosien varrella ystäviä on myös jäänyt pitkäaikaistyöttömiksi, on ollut myös ystäviä, jotka eivät millään löydä kumppania.
Kun omasta elämästäni on tullut vakaata, on ok parisuhde, asun kivasti ja on muiden tiedossa olevaa pientä sijoittamista - niin pam pam pam - menetän vuoron perään kaikki ystäväni. Lopettavat yhteydenpidon kertomatta syytä tai jopa alkavat viestein kiusaamaan, kuinka minusta on tullut ylpeä ja omahyväinen! Olen aika varma, etten ole ylpeä tai omahyväinen, vaikken enää ole se reppana joka huonoissa parisuhtessa olin. Olen toki huomannut, että statuksen ero ystäviin on senkun kasvanut.Kohta minulla ei ole enää yhtään ystävää. En ole koskaan elämässäni ollut sellaisessa tilanteessa.
En heiluta vuittoneita, enkä teetä töröhuulia. Iän myötä en enää ole mitenkään erityisen hyvännäköinenkään.Olen kyllä mieluummin ilman ystäviä kuin tärkeilijöiden tai kovin narsististen ihmisten kanssa tekemisissä. Olen aika seurallinen, mutta vaatisi valtavasti energiaa lähteä tietoisesti etsimään uusia ystäviä. Uudessa työpaikassani olen naisille lähinnä kuin ilmaa…
Mitähän ajatuksia tällainen herättää?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.