Mistä tietää että on löytänyt sen oikean?

ehdin seurustella exäni kanssa vuodesta 1995, kihlat 1998, naimisiin 2001, ero 2004. Liitto oli virhe, sekava, mies mustasukkainen ja ahdistava, riippuja, ei halunnut päästää minua minnekään yksin. NO, se siitä.

Nyt, hetkisen harhailtuani, olen tavannut niin ihanan nuorenmiehen, että henkeäni salpaa! Uskomatonta, en osannut kyllä odottaa tällaista.

Asumme yhdessä ja rakastamme toisiamme. Hän on OIKEASTI samalla aallonpituudella kanssani ja huumorintaju kukkii. Paitsi että olen löytänyt seksikkään, rakastettavan miehen, olen tavannut myös parhaan ystäväni, jonka syliin voin hautautua turvaan maailman meriltä.

En ole koskaan, huom koskaan, tuntenut mitään tällaista. Kai se sitten on sitä Rakkautta?
;)

Olisikos sinulla mahdollinen Oikea hyppysissä??

Sen oikean tietää löytäneensä kun yhdessä oleminen tuntuu paremmalta vaan koko ajan :). Mitä enemmän toista oppii tuntemaan, sitä aidommin osaa rakastaa. "Kriisien" jälkeen suhde vaan syvenee ja toinen tuntuu hyvältä juuri sellaisena kuin oikeasti on.

Itselläni takana 7 vuoden avoliitto, josta yksi lapsi. Olimme nuoria kun aloimme leikkimään kotia, emme tunteneet vielä oikein itseämmekään ja niin ollen huomasimme sopivamme toisillemme kuin liivit sialle. Sen jälkeen muutama raju ihastus ja vakavahko suhde, jotka kuitenkin kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Joidenkin kanssa huomaat olevasi aivan eri aaltopituudella kun tunnekuohu laantuu ja avaat silmäsi. Joskus taas ihan sinulle sopiva ihminen osuu kohdalle, mutta ajoitus ei ole kohdallaan. Uskon että kaikella on silti joku tarkoitus ja kaikesta voi jotain oppia.

Kaksi vuotta sitten tapasin nykyisen mieheni. Alkuun en kokenut mitään valtavaa ihastumista. Jotenkin hänen kanssaan oli vain helppo ja hyvä olla ihan oma itsensä. Ajattelimme asioista hyvin samansuuntaisesti ja huumori kukki. Palaset tuntuivat loksahtelevan paikoilleen ja hyvin nopeasti päätimme muuttaa yhteen. Siinähän se sitten selviäisi olisiko meistä mihinkään. Kyllä meistä taitaa olla kun päivä päivältä rakastumme toisiimme vaan enemmän...:) Meistä on hitsautunut lyhyessä ajassa ihan oikea perhe. Mieheni suhtautui poikaanikin alusta asti tosi luontevasti. Kyllä sen vaan jotenkin tietää että tässä se oikea nyt on. Ehkä se on juuri se tunne kun tuntuu niin kuin oltaisiin tunnettu aina.

Ihmisen elämässä on erilaisia vaiheita, joissa tarpeet ovat erit - eli nuoruusajan ihastuksen tarkoituksena ei useimmiten ole pariutuminen ja perheen perustaminen, jolloin yhteensopivuus kumppanin kanssa määräytyy eri perustein kuin silloin, kun haetaan parisuhdetta, jossa lasten kasvattaminen olisi optimaalista. Minua tökkii tuo romanttinen rakkauskäsitys "siitä oikeasta" kumppanista, kun kokemukseni mukaan ei ole yhtä ainoaa oikeaa, vaan on ihmisiä, joilla voi olla yhtenevät pyrkimykset ja tahto elää yhdessä. Tämä tahtotila voi syntyä tai olla syntymättä, tärkeää on sama ajoitus, jolloin suhde alkaa rakentua ja lujittua ja jos siinä on vahva rakastuminen pohjana, asiat alkavat kehittyä itsestään. Sen jälkeen kun ensirakastuminen haihtuu, alkaa arki ja työnteko suhteen pitämiseksi. Jos tällaista tahtotilaa ei synny, ei suhteestä tule pitkää ja kestävää.
Eli eli vastauksena kysymykseen, tietääkö ja tunteeko sen, milloin "se oikea" on kohdalla - ei, ei sitä heti tiedä. Rakastumisen tunne voi olla niin voimakas ja ihminen toiveajattelee ja näkee rakkauden kohteesta vain ne piirteet, joita haluaa. Jos sitten vielä kuvittelee, että kumppani muuttuu ja että häntä voi kasvattaa, niin pieleen menee. Kumppani pitää hyväksyä sellaisena kuin hän on ja rakentaa suhde ja arkielämä sen päälle. Jos arkielämä sujuu ja kummallakin on hyvä olo ja tilaa olla oma itsensä, voi olla, että suhde kestää. Lasten syntyminen on kuintekin aina kriisi, iso muutos. Se vaatii kasvamista molemmilta, ja tahtoa selvitä ja pärjätä yhdessä. Aina niin ei käy, koti jää helposti toisen vastuulle ja toinen jatkaa entistä elämää kasvamatta vastuulliseksi vanhemmaksi. Yritän tässä sanoa, että "se oikea" on myytti, ei sellaista ole. Parisuhteessa tarvitaan rakkautta, sitoutumista ja varsinkin TAHTOA rakastaa ja sitoutua. Siksi vihkikaavassakin kysytään Tahdotko rakastaa eikä rakastatko.

Piti kirjotitaa tuohon edelliseen vastaukseeni että sen oikean tunnistaa siitä, että tahtoa rakastaa ja sitoutua löytyy molemmilta ja yhtä aikaa.

Olen käynyt läpi kaikennäköisiä suhteita ja mietin, miksi kaikki tuntui niin pinnalliselta. Ei ollut kodikas olo kenenkään kanssa ja ajattelin miten sellaisen tunteen saisi luotua.

Ei sitä saanutkaan.
Kun tapasin ihastuttavan mieheni, se tunne oli ensiminuuteista jo siinä. Ei tarvinnut tehdä mitään. Ei tarvinnut luoda mitään. Juttelimme minkä kerkesimme ensitapaamisestamme lähtien kuin hyvät ystävät, nauttien välillä toisen seurasta hiljaakin. Hiljaisuus ei tuntunut kiusalliselta, kuten muissa suhteissa.
Tunsin koko kehossani, että olin kotona.

"Ensihuumaa" ei aluksi ollut, sillä kävin läpi rankkojakin asioita suhteemme alussa. Mutta mitä enemmän opin häntä tuntemaan, sitä voimakkaammin aloin häntä rakastamaan ja tunne syvenee vieläkin päivä päivältä. Rankkoinakin aikoina suhteemme alussa, hän seisoi vierelläni kuin turvallinen kallio.
Vieläkin, vaikka olemme olleet jo pitkään yhdessä, saan perhosia vatsaani, kun olemme olleet pitkään erossa ja tapaamme jälleen. Tuntuu hassulta, sillä tunnemme jo toisemme niin hyvin.

En usko sielunkumppaneihin, "siihen oikeaan". Varmasti olisi muitakin kenen kanssa kemiat kohtaisi ja tuntisin syvää rakkautta. Haluan kuitenkin panostaa kaiken tähän.
Miksi heittää pois kultakimpale, poimiakseen toisen?

Minä olin 17, kun näin mieheni ensimmäisen kerran. Se oli kuin olisi klapilla päähän lyöty. En osaa kuvitellakaan ihanampaa miestä!

Aloimme seurustelemaan vuoden päästä. Ei se helppoa ollut, paljon tapeltiin, oli ongelmia. Sitkeästi vaan jatkettiin. Kohta ollaan oltu 8 vuotta, ei se ole paljon, tiedän, mutta eihän tässä niin vanhojakaan vielä olla ...

Minä en usko näiden "oikeiden" olemassaoloon. On vain sellaisia, joiden kanssa synkkaa paremmin kuin toisten ja jotka miellyttävät silmää enemmän, kuin toiset. Paljon joutuu molemmat nöyrtymään ja tekemään töitä, paljon saa katsoa peiliin ja kestämään loukkauksia - MOLEMMAT. Niin se on jokaisessa suhteessa.

Siinä se punnitaan, että painaako yhdessäolo kuitenkin enemmän vaakakupissa kuin se, kuinka paljon saa luopua omastaan?

Oikea on se, joka tulee puoleenväliin matkaa vastaan. Ehkä oikean tunnistaa siitä, että kokee itse olevansa valmis kulkemaan toisen puolen.

Ja suuremman osan aikaa pitäisi olla mukava olla. Suuremman osan, ei siis kokoajan.