Miksi mennään niin pian kihloihin?

Kihlaus on lupaus naimisiin menemisestä, eikä sellaista lupausta voi ihan kevyin perustein tehdä. Pitää siis tuntea toista, toisen perhettä ja tapoja. Itse tunsin mieheni ensin 8 vuotta, seurustelimme 6 kk ennen kihlausta. Naimisiin menimme 6 kk kihluaksesta. Nyt on melkein 10v oltu aviossa. Jos emme olisi tunteneet toisiamme ennestään, olisi pitänyt seukata paljon pitempään ennen kihlausta.

Eikö entisaikaan menty kihloihin paljon äkkiämmin ja pintapuolisemman tutustumisen jälkeen? Harva esimerkiksi entisaikaan oli asunut esim. toisen kanssa ennen kihloihin menoa..Näin ollen minusta nykyään mennään pikemminkin vasta melko myöhään kihloihin, missä sinällään ei ole mitään pahaa. Toisaalta, jos jää osottamaan sitä, että tuntee kumppanin täysin, ei varmasti ikinä kerkeä kihloihin asti.

Tähän on hyvin yksinkertainen selitys.

Ihmiset väittävät menevänsä kihloihin (=sopivat olevansa vakavasti yhdessä ja ostavat sormukset), mutta eivät oikeasti mene kihloihin (=ei avioliittoa vakavasti suunnitelmissa). Siitä johtuen luullaan, että monet ovat kihloissa, vaikka oikeasti he ovat vain ostaneet sormukset. That's why.

Minä olin ex-avopuolisoni 3vuotta, mutta kihloihin en koskaan hänen kanssaan mennyt vaikka joskus puhetta olikin. Kai alitajunnassani tiesin, että tämä ei ole minulle se oikea.
Itse pidän kihlojen merkitystä edelleen lupauksena avioliitosta. Ja nyt, olen seurustellut nykyisen avopuolisoni kanssa vuoden ja olemme päättäneet mennä kihloihin ja sitä myöten myös naimisiin. Tämä on se mies jota minä rakastan ja jos kihloilla on muilla kiire, mulla on naimisiin. Sillä tämä on se minun oikeani.
Tyhmä vastaus, mutta tyhjääkin parempi. Kai... :)

minäkin tiedän useita pareja jotka ovat kihlautuneet 1kk-6kk tuntemisen/seurustelun jälkeen. HULLUA! suurin osa suhteista on kariutunut 2 vuoden sisään.

itse olen seurustellut kohta 6 vuotta.. usein ollaan kihloihin menemisestä puhuttu, mutta aina on tullut jotain "tärkeämpää" ostettavaa, olemme sijoittaneet sormusrahat kotiin. sormukset vain etivät tunnu tärkeältä, kun tiedämme kuitenkin itse mitä tunnemme ja kenelle kuulumme.

..toisaalta juuri pari kuukautta sitten mieheni otti taas asian puheeksi ja päätimme hankkia sormukset. jotenkin se on taas jäänyt; ei hyvää päivämäärää, oikeanlaista sormusta, rahaa, aikaa.. elokussa olisi tarkoitus kihlautua. itselleni vain heräsi hetki sitten kysymys; yritämmeköhän keksiä tekosyitä ettemme kihlautuisi? 6 vuotta jahkailua nostaa kynnyksen kovin korkeaksi! voiko sitä koskaan olla varma?

Minä ja nykyinen mieheni menimme kihloihin, kun olimme tunteneet toisemme vasta n. 6 kk. Syy oli se, kun mieheni vanhemmat ovat uskovaisia (minun mielestäni jo kiihkouskovaisia).. ei varmaan tarvitse sen enempää selitellä. Suostuin sillä ehdolla, että odotamme naimisiin menoamme valmistumiseeni asti. Sanoinkin sen miehelleni, koska halusin käydä ensin koulun loppuun. Puoli vuotta siitä ja appivanhempani halusivat meidän meneväv naimisiin. Kieltäydyin ja myös vanhempani kielsivät. Seuraavana vuonna painostus alkoi uudestaan entistä raivokkaampana. Silloin sanottiin jo, että pitää erota, jos ei mennä naimisiin. Avoliitothan ovat syntiä! Sovittiin mieheni kanssa että mennään elokuussa. Ei sopinut anopilleni.. uhkailu eroamisesta jatkui.. menimme sitten jo kesäkuun alussa. Harmittaa ja kaduttaa ne riidat, jotka häitä edelsivät, mutta avioliittomme ja rakkautemme on kestänyt kuitenkin nyt jo kolme vuotta. Suostuin painostukseen vain oman henkisen kanttini ja rakkauteni vuoksi. En halunnut menettää miestäni, vaikka eiväthän ne sitä viime kädessä oliis voineet päättää.

Olemme edelleen onnellisia, vaikka ne lukuisat tappelut heidän kanssaan masentavat minua todella!