Sielun olemassaolo ja olemus?

Kautta aikain on mietitty tietoisuuden olemusta. Erityisesti kysymys identiteetistä, miksi minä koen olevani juuri minä enkä esimerkiksi sinä, tai miksi emme voi jakaa toistemme kokemuksia, on juuri asian ytimessä. Tätä voisi kutsua myös sielun olemassaoloa koskevaksi kysymykseksi.

Periaatteessa voisi olla, että eläisin elämääni tiedostamatta mitään, ilman subjektiivisia kokemuksia, kuten kuvia ja ääniä tai omaa sisäistä puhettani. Olisin kuin automatisoitu robotti, joka elää autopilotilla. Tämä ajatus ei ole edes kaukana todellisuudesta, sillä aivotutkijat ovat löytäneet, että ihmisten käsien liikkeet voi ennustaa ennalta katsomalla aivokuvia, jopa ennen kun tutkittava itse tiedostaa liikuttavansa kättään. Ihmisten päätökset ja toiminnat siis syntyvät oman tietoisuutemme ulkopuolella.

Itse asiassa meiltä kaikilta löytyy elämästämme ajanjakso, jolloin olimme kyllä elossa, muttemme olleet tietoisia: varhainen lapsuus. Pari ensimmäistä elinvuotta ovat suurimmalle osalle tiedostamatonta aikaa, jolta ei jää muistikuvia aivoihin. Tavallaan siis elimme edellä mainitulla tavalla autopilotilla.

Suurin osa aivojen signaaleista ei näy ihmisen tietoisuudessa, joten tietoisuus ei ole jokaisen hermosolujen välisen tiedonsiirron ominaisuus. Pikemminkin tietoisuus vaikuttaa spesifiltä prosessilta aivoissa. On kuin aivoissa olisi jokin osa (kuten mantelitumake), jonne tulevat signaalit kaikista muista osista prosessoidaan ja muutetaan tietoisuudeksi.

Silti kysymys jää jäljelle, että miksi meillä kaikilla on oma tietoisuus, eikä esimerkiksi yhtä yhteistä tietoisuutta, maailmansielua, sillä samat fysikaaliset ilmiöt, jotka tapahtuvat aivoissani, tapahtuvat kaikkialla universumissa. Toisaalta voisi myös olla, että omissakin aivoissani on useita erillisiä tietoisuuksia, jotka kyllä jakavat osan kokemuksistaan, mutta ovat autuaan tiedostamattomia toisistaan.

Fysiikassa on todistettu, etteivät kvanttimekaaniset hiukkaset ole todellisia ennen kun ne mitataan. Vasta mitattaessa kvanttimekaaninen aaltofuntio romahtaa tiettyyn tarkasti määrättyyn tilaan ja muuttuu todelliseksi. Aivojen neuronit tekevät mittauksia jatkuvasti: ne mittaavat muiden neuronien itselleen lähettämiä sähkösignaaleja. Koska tietoisuus on jotain todellista, sopii pohtia olisiko sillä tekemistä sähkömagneettisten aaltofunktioiden romahduksen kanssa.

Ajatus on eittämättä kiehtova, koska jos ajatellaan, että jokaiseen mittaukseen liittyy tietoisuus, se ratkaisee edellä esitetyn identiteettiongelman. Jokainen mittaus on seurausta edellisistä mittauksista, jotka etenevät kaatuvien dominojen tavoin neuroverkosta toiseen. Ne näkevät toisensa, koska ne ovat toistensa kanssa syy-seuraussuhteessa, joten eri mittausten tietoisuudet kietoutuvat yhteen yhdeksi kokemukseksi, josta suodattuvat ulos näkyvimmät piirteet, joita kutsumme tietoisuudeksi. Tämä ketju on jatkunut siitä asti kun olimme pieniä.

Jäljelle jää kysymys, miksi tietoisuus ei koskettanut pientä lasta. Johtuuko se tietyistä värähtelytaajuuksista aivoissa, joita taaperoikäisellä ei ole, koska hänen aivonsa värähtelevät nopeammin kuin vanhemmalla? Ja ainoastaan hitaasti värähtelevän aaltofunktion romahdukset johtavat tietoisuuteen?

On romanttista miettiä, että jos edellä esitetty teoria on totta, ihmisen sielu on tehty fotoneista, jotka ovat sähkömagneettisen kentän kvanttihiukkaset. Fotoni on myös hiukkanen, joista näkyvä valo koostuu. Tietyssä mielessä ihmisen sielu olisi siis tehty valosta.