Kaksin kansalaisopistolla

Illan luentoni oli jatkunut jo yli tunnin, ja hämärä alkoi hivuttautua ikkunoiden taakse. Tuo samainen hämärä oli kätkenyt syleilyynsä myös opiskelijoideni aina niin tarkkaavaiset kasvot, mikä ei erityisemmin häirinnyt minua. Oli kuitenkin yksi kasvokuvajainen, jota olisin mielelläni katsellut hieman pidempäänkin. Toivoin, ja oikeastaan tiesin, että hänen osaltaan luentoa olisi jäljellä vielä tovi jos toinenkin.

Panin hänet merkille kurssin toisella luennolla, jossa tehtävänä oli kirjoittaa muisto unesta. Kutsun häntä tässä nimellä Herbert, vaikka ei Herbert hänen oikea nimensä ole. Tuo Herbertin kirjoittama unikuvaus sai kuitenkin käsivarsieni karvat kohoamaan, ja pakko myöntää, että henkeni oli salpautua sitä lukiessani. Kyse ei ollut pelkästään hänen taidokkaasta, raivoisasta tekstistään, jossa korskahteleva orhi potki ympäröivän pilttuunsa hajalle kiihkossaan. En voinut olla huomaamatta, kuinka hänen lihaisa peukalonsa takoi rytmikkäästi ja käskevästi välilyöntipainiketta: naps, naps, naps.

Huomasin yhtäkkiä tuijottavani tuota lihaksikasta, tummaa peukaloa, ja olin ilmeisesti tuijottanut sitä jo tovin, koska osa opiskelijoista tuijotti minua kysyvästi.

- Kröhöm, ehkä meidän täytyy nyt lopettaa peukalo, äh, korjaan luento tältä illalta, mumisin.

Opiskelijat, Herbert heidän mukanaan, alkoivat hiljalleen taitella näyttöruutujaan alas. Huomasin kuitenkin, että Herbert vilkuili samalla suuntaani, ja pyöräytteli peukaloaan pari kertaa helikopterina suuntaani. Aivan huomaamattani hakeutui myös oma peukaloni suuhuni, ja rupesin lutkuttamaan sitä kuin avohoitopotilas tai tissistä vastikään vieroitettu taapero. Samalla Herbertin peukalo rupesi kangistumaan siinä määrin, että hänen täytyi heiluttaa koko ylävartaloaan pitääkseen yllä tuota helikopteriliikettä.

- Voisitko Herbert jäädä hetkeksi vielä tunnin jälkeen, voitaisiin katsoa yhtä juttua? sanoin viivyttääkseni hänen lähtöään.

Herbert vaikutti odottavankin tuota ehdotusta. Muu luokka olikin jo tyhjä, oven rakoon uteliaasti kurkistelemaan jäänyttä Martta-Kaisaa lukuun ottamatta. Päätin olla välittämättä Martta-Kaisan tuijotuksesta, kun etusormeani koukistelemalla kutsuin Herbertin työpöytäni ääreen. Olin avannut tietokoneelleni itsestäni kesällä otetun valokuvan, jossa minulla oli ylläni vain kookospähkinän puolikkaista tehdyt rintaliivit ja pieni kaislahamonen.

- Haluaisitko kirjoittaa tämän kuvan pohjalta pienen lisätehtävän, ehdotin sonnustautuen nopeasti seksikkäimpään hymyyni.

Herbert katsoi kuvaa, sitten minua silmillään, joilla saisi rikki kookospähkinän, Jerikon muurin ja paljon muutakin.
- Mikä ettei. Onneksi otin huopakynäni mukaan, hän kuiskasi vinon hymynsä lomasta.
- Tarkoitatko tuota pötkylää? henkäisin ja osoitin kohti hänen pullottavia housujaan.
- Tarkoitan, Herbert sanoi ja otti taskustaan suurimman ja ruskeimman huopakynän, jonka olin koskaan nähnyt.

Olin valmis läväyttämään salaisimman päiväkirjani sivut hänen tussattavakseen saman tien, mutta koetin muistaa omat opetukseni kurssin ensimmäiseltä tunnilta ja pitkittää jännitystä. Siksi halusin kehitellä hänen tummaa alapäähenkilöään hieman eteenpäin, ja välillä vähän taaksepäin.

- Annan sinulle luvan heiluttaa kynääsi, kuiskasin Herbertin korvaan.
Herbertin kasvoille kohosi keskittynyt ilme, kun hän rupesi tökkimään tuolla valtavalla kynällään vitivalkoista paperiani. Hän maalaili minuun lennokkaita maisemakuvailuja pitkin, makeantuoksuisin vedoin, mutta vältellen taidokkaasti tuota oman novellini aukkokohtaa. Kiusoittelevan hitaasti hän kuljetteli kutkutintaan kohti takakanttani.

Luin samaa tahtia kuin Herbert kirjoitti ja aloin huohottaa silkasta kiihkosta tuota sanataideteosta kohtaan. Myös Herbert rupesi päästämään suustaan eräänlaisia mylvähdyksen tapaisia huokauksia. Tuo noiduttu helvetinkynä takoi minua vereslihalle, repien auki päiväkirjan jokaisen suloisen riippulukon. Tunsin, että juonen oli kohta aika tulla huippukohtaansa, koska miljöö tarinan ympärillä ja sen alla alkoi muuttua jo pakahduttavan kosteaksi ja liejuisen liukkaaksi.

- Ääääh! huudahdin, kun näin Herbertin huopakynäruiskun mustesäiliön suorittavan tyhjennyspumppausliikkeitä.

Kaaduimme luokkahuoneen lattialle hikisinä kuin savottatyöläiset helteisenä kesäiltana. Mestarillista novellituotantoa oli päälläni ja ympärilläni niin monta riviä, ettei Paavo Väyrynenkään olisi sitä kaikkea viikonlopun aikana kyennyt lukemaan. Ummistin silmäni voipuneena, ja kun raotin niitä, näin edessäni Martta-Kaisan, joka heilautteli rintojaan palttinaisen paitansa alahelman alta.

- Todistin äskeistä ja vakaa aikomukseni on ehdottaa teille Suomen vapaan sivistystyön liiton Vuoden innostaja -palkintoa, Martta-Kaisa kuiskasi.
- Huopakynäni tukee ehdotustanne, Herbert hörähti ja jäykisti peukalonsa 45 asteen kulmaan.