Mistä periytyy sana "vihollinen" kun se on samaa muotoa kuin esimerkiksi "seurallinen" tai "kukallinen". Onko se tullut sanasta "viha" --> "vihallinen" --> "vihollinen" vai miten?
Miksi ei sitten sanota "vihoton" tai "vihaton", en ainakaan ole nähnyt? Ja miksei ole pelkkää nominatiivimuotoa, miksi tuollainen adjektiivimuoto?
Miksi ei sitten sanota "vihoton" tai "vihaton", en ainakaan ole nähnyt? Ja miksei ole pelkkää nominatiivimuotoa, miksi tuollainen adjektiivimuoto?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Nauru. Naurattaa. Olen kyllä tuntenut henkilöitä, jotka sanoivat: nauruttaa. Kuulosti karseelta.
Vihamiestä, vastustajaa ym. merkitsevä sana "vihollinen" tai "vihoillinen" on tosiaankin johdos sanasta "viha" ja se tarkoittaa sananmukaisesti sellaista, jolla on paljon vihaa. Suomen kirjakielessä sana esiintyy jo Agricolan ajoista alkaen.
--
Toinenkin samantapainen, joskin adjektiivina loogisempi, on sana vanhoillinen. Luulisin, että noissa kummittelee o-johdin, joka ilmaantuu joskus esimerkiksi yhdysanan ensimmäiseen sanaan, kuten jalkopää, sikopaimen. Eipä siis ihme, että se joskus livahtaa myös muiden johtimien eteen.
Suomen kielen johtimia liitetään useinkin omituisin perustein. Esimerkkeinä vaikkapa sanat suureellinen tai inhimillinen.
Nykysuomen "raadollinen" on myös samantapainen sana. Se sisältää aineksia kahdesta eri sanasta.
Toinen niistä on germaanisperäisen rata-sanan johdos, jonka alkuperäinen asu on ollut "radoillinen". Tämä on esiintynyt vanhassa kirjakielessä Agricolasta alkaen ja merkinnyt "kulkuradalla olijaa" eli maanpakolaista tai muuta koditonta kulkijaa.
Vanhassa kirjakielessä vokaalien pituutta ei merkitty johdonmukaisesti näkyviin, joten kirjoitusasut radholinen, radoilinen ym. saatettiin kansanetymologisesti yhdistää toista alkuperää olevaan raato-sanaan, ja sanan ensi tavu luettiin pitkäksi (-d- tai -dh- esiintyvät vanhassa kirjasuomessa ns. dentaalispirantin merkkinä, jolle ei ollut omaa merkkiä kirjapainojen kirjasinvalikoimassa. Tämä dentaalispirantti-äänne esiintyi paikoin suomen murteissa soinnittoman t-äänteen astevaihteluparina, ja kirjasuomen virheellisen tulkinnan seurauksena siitä on sitten kotiutunut kieleemme soinnillinen d-äänne, joka ei alkujaan suomeen kuulu).
Myös raato-sanasta on voitu normaalin johtoprosessin avulla muodostaa adjektiivi raadollinen. Sanan kirjakieliseen alkuperään viittaa joka tapauksessa se, että nykyäänkin raadollinen on uskonnollissävyinen ja voimakkaasti tunnepitoinen sana.
Lähde: Nykysuomen etymologinen sanakirja.
--
... suurellinen?
Suureellinen lienee joku jolla on suure....
Suurellinen taas jotain muuta - selittäköön ken taitaa...niin tai olisko mahtaileva tai jotain?
Suurellinenhan tietenkin, jäi pitkät vokaalit päälle. ;)
Viha>vihojen, vanha>vanhojen (vanhoillinen), sika>sikojen (sikopaimen), jalka>jalkojen (jalkopää). Ei mielestäni kummallisempi kuin suomen muidenkaan sanojen taivutukset. Suureellinen (suuri>suuren) on ok, mutta inhimillinen on johdettava vähintään latinasta. In humanus jotain...
ensin lähisukulaisissa: Viron kielessä ihminen = inimene. Ja sitten muisteltaisiin vanhoja: inehmo. Ja näistä "laskettaisiin yhteen" niin päästäisiin lähes omillaan ihan inhimilliseen lopputulokseen. :)
Onpas muuten mielenkiintoinen sana tuo inhimillisyys!
Minä olen yllättänyt itseni joskus miettimästä sanaa "asiakas". Olisiko se esim. ruotsiksi "någon som har ärende"? Tai miksei vaikka "ärenderande"?
Entäpäs englannin sana "customer"? Olisiko sen suora merkitys suomeksi "tavakas", "tapailija" tjsp?
Jos vihottomalla on tapana useinkin käydä paperikauppiaksen luona puutteitaan täydentämässä, niin tuskinpa liikkeenharjoittaja (rörelseidkare?) osaa häntä vihollisenaan pitää!