Ei olekkaan pimeää ainetta eikä pimeää energiaa

Aika nolo juttu, jo noin olisi.

Tuokin https://tekniikanmaailma.fi/lehti/17b-2025/suhteellisuusteorian-haastaja-suomesta/?shared=1465810-6321d16c-500 kannattaa lukea, jos painovoiman perimmäinen olemus kiinnostaa.

Johan valaisttui asiakin!

Turha roikuttaa hypoteesiä jolle ei ole muuta perustetta kuin mittausvirheen selittely.

"Sen sijaan kyse voi olla siitä, että luonnon perusvoimien, kuten gravitaation, vaikutus heikkenee hitaasti universumin vanhetessa ja laajetessa."

Jos gravitaatiomittakenttä (esim. Yang–Mills-tyyppinen kenttä gravitaatiolle) ja gravitonit (gravitaation kvantit) todella ovat olemassa, silloin avaruuden metrisen laajenemisen vaikutus voisi ilmetä seuraavasti:

Kenttätausta muuttuu: Laajeneva metrisen taustan geometria vaikuttaa siihen, miten gravitaatiokenttä kehittyy. Tämä voi muuttaa kentän intensiteettiä ja vuorovaikutusten voimakkuutta.

Gravitonien dynamiikka: Jos gravitonit ovat massattomia, ne käyttäytyvät kuten valohiukkaset ja kokevat punasiirtymää laajenevassa avaruudessa. Tämä voi vaikuttaa siihen, miten gravitaatiovaikutus välittyy suurilla etäisyyksillä.

Efektiivinen gravitaatiovakio: Joissakin malleissa, kuten skalaarikenttiin perustuvissa teorioissa (esim. Brans–Dicke-teoria), gravitaatiovakio voi olla kenttäarvosta riippuva. Tällöin laajeneminen voi muuttaa kentän arvoa ja siten efektiivistä gravitaatiovakiota.

Kosmologinen skaalaus: Laajenevassa avaruudessa kenttien energia- ja tiheysjakaumat muuttuvat. Tämä voi vaikuttaa siihen, miten gravitaatio toimii suurilla mittakaavoilla, vaikka paikallisesti vakio pysyisi samana.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että vaikka klassisessa fysiikassa gravitaatiovakio on vakio, kvanttigravitaatiossa ja laajenevan avaruuden kontekstissa on mahdollista, että se muuttuu tai että sen efektiivinen arvo vaihtelee.

Nyt on asiaa!

https://arxiv.org/abs/2510.13187
Artikkeli Some problems associated with the standardization of the light curve of Type Ia supernovae käsittelee kriittisesti sitä, miten nykyiset standardointimenetelmät, kuten SALT2 ja SiFTO, vaikuttavat kosmologisiin johtopäätöksiin. Kirjoittajat osoittavat, että näissä malleissa käytetyt parametrit riippuvat vahvasti punasiirtymästä. Kun supernovien valokäyriä standardoidaan tällä tavoin, niiden keskimääräinen absoluuttinen kirkkaus kasvaa keinotekoisesti suuremmilla etäisyyksillä. Tämä johtaa siihen, että supernovat näyttävät sijaitsevan todellista kauempana, mikä luo illuusion kiihtyvästä laajenemisesta ja on ollut peruste pimeän energian käsitteen käyttöönotolle. Tutkimuksen mukaan standardoinnin jälkeen supernovat eivät enää käyttäydy luotettavina standardikynttilöinä, mikä kyseenalaistaa koko menetelmän soveltuvuuden kosmologisten etäisyyksien mittaamiseen. Näin ollen myös universumin kiihtyvän laajenemisen tulkinta joutuu epäilyksen alaiseksi, sillä se saattaa olla seurausta menetelmän systemaattisista virheistä eikä todellisesta fysikaalisesta ilmiöstä.

Tässä on vastikään julkaistu paranneltu versio klassisesta suhteellisuusteoriasta, joka perustuu uudenlaiseen inertian tulkintaan. Yhteenveto on tekoälyn tekemä.

---
https://arxiv.org/abs/2510.13938

Artikkeli Is Gravity Truly Balanced? A Historical-Critical Journey Through the Equivalence Principle and the Genesis of Spacetime Geometry (de Haro & Elizalde, 2025) tarkastelee ekvivalenssiperiaatteen historiaa ja merkitystä uudesta näkökulmasta. Tekijät argumentoivat, että vapaata pudotusta ei tulisi ymmärtää gravitaation katoamisena, kuten Einstein usein esitti, vaan pikemminkin gravitaation ja inertian täydellisenä tasapainona. Tämä tulkinta johtaa siihen, että inertiaalivoima ei ole pelkkä laskennallinen apukeino, vaan todellinen dynaaminen reaktio, joka kompensoi gravitaatiota. Tämän ajatuksen pohjalta voidaan johtaa metriikka, joka on konformaalisesti tasainen ja jonka geodeesit palauttavat Newtonin toisen lain relativistisen muodon. Kun lähdettä tarkastellaan Lorentz-muunnoksen kautta, tuloksena on metriikka, joka vastaa yleisen suhteellisuusteorian heikon kentän approksimaatiota.

Teoria ei siis hylkää suhteellisuusteoriaa, vaan tarjoaa vaihtoehtoisen perustan sen heikon kentän tuloksille. Merkuriuksen perihelin precessio ja valon taipuminen Auringon ohitse palautuvat oikein, mikä osoittaa, että teoria on yhteensopiva klassisten testien kanssa. Samalla se avaa uuden näkökulman inertian ja gravitaation suhteeseen: kaareva aika-avaruus ei ole Einstein-yhtälöiden postuloima rakenne, vaan emergentti seuraus inertian ja gravitaation tasapainosta.

Tämän lähestymistavan kiinnostavin seuraus koskee astrofysiikkaa ja kosmologiaa. Jos inertian dynaaminen tulkinta tuottaa lisätermin liike- ja kiihtyvyysyhtälöihin, se voi vaikuttaa galaksien rotaatiokäyriin. Newtonilainen ennuste johtaa laskevaan nopeusprofiiliin, mutta havaintojen mukaan nopeudet pysyvät lähes vakioina suurilla etäisyyksillä. Yleinen ratkaisu on ollut pimeän aineen postulointi, mutta de Haron ja Elizalden kehys antaa mahdollisuuden tulkita ilmiö inertian ja gravitaation tasapainon seurauksena. Käytännössä tämä tarkoittaa, että näkyvän massan tuottaman gravitaatiopotentiaalin lisäksi syntyy inertiaalinen korjaus, joka tehostaa kiihtyvyyttä matalan kiihtyvyyden alueella. Tämä muistuttaa MOND-tyyppisiä malleja, mutta perustuu filosofisesti ja historiallisesti toisenlaiseen lähtökohtaan: kyse ei ole uuden voiman lisäämisestä, vaan inertian uudelleentulkinnasta.

Teoria on siis yhteensopiva havaintojen kanssa kahdella tasolla. Ensinnäkin se palauttaa klassiset suhteellisuusteorian testit aurinkokunnassa, mikä on välttämätön ehto mille tahansa vaihtoehtoiselle painovoimateorialle. Toiseksi se tarjoaa luonnollisen selityksen galaksien rotaatiokäyrien tasoittumiselle ilman pimeää ainetta. Tämä tekee siitä kiinnostavan ehdokkaan tutkimusohjelmaksi, joka voi haastaa ΛCDM-mallin perusoletuksia. Lopullinen arvio riippuu kuitenkin siitä, kuinka hyvin teoria pystyy kvantitatiivisesti sovittamaan havaintoaineiston, kuten galaksien rotaatiokäyrät, klustereiden dynamiikan ja kosmologisen laajenemisen kiihtymisen.

Näin artikkeli ei ainoastaan tarjoa historiallis-filosofista uudelleentulkintaa ekvivalenssiperiaatteesta, vaan myös viitoittaa tietä kohti uutta tutkimusohjelmaa, jossa inertian ja gravitaation tasapaino voi selittää havaintoja, jotka nykyisin liitetään pimeään aineeseen ja pimeään energiaan.

Joo en minäkään ole nähnyt.

Itte pohtinut, että voiko pimeä aine olla näitä henkiolentoja eli enkeleitä yms.

Koko tiedeyhteisö nolossa paikassa!

Force be with you ;D

Pimeää energiaa on ja ei ole. Siellä missä galaxit liikkuu vakionopeudella tai vakionopeudella kiihtyen vaikuttaa pimeä energia, sillä se on galaxin liikkumisen aikaan saava energia.

Mutta siellä missä liike on kiihtyvää koko ajan on puutetta pimeästä energiasta jonka tehtävänä on pitää galaxin liike vakiona. Universumin äärissä ei ole lainkaan pimeää energiaa.

Siellä galaxit ovat riistäytyneet irti pimeän energian vaikutuskentästä. Ja ovat vailla kontrollia jonka pimeä energia tuo galaxien liikkeeseen.

Pimeää energiaa on vain Siellä missä nopeudet ovat tasaisia. Sen puutuminen on kiihtyvän laajenemisen takana eikä sen olemassaolo.

Tähän ajatukseen vaikutti Hermes Trismegistuksen teos Theological and Philosophical works. Teoksen toinen luku.

On olemassa Voima joka pitää galaxin liikkumisen vakionopeuksisena. Ilman tuota voimaa galaxi joutuu jatkuvasti kiihtyvään liikkeeseen.

On vain pimeitä tutkijoita. hännystelijöitä.