Kant oli raamatullisen kristinuskon pohjaoletusten ja länsimaisen kristillisen kulttuurin sokea ksäitteellistäjä. Hän asetti ihmisen, kuten kaikki aikaisemmatkin sukupolvet, luonnon ylimmäksi päämääräksi ja kaiken luonnon ihmsien välineeksi. Itsekeskeisempää ja nykyaikaiselle tieteelle vastakkaisempaa lähtökohtaa ei voisi ollakaan.
Hegel kehitteli täysin pilvilinnoissa leijuvia ideoitaan, mutat kannatti säätyihin perustuvaa yhteiskuntaa, jossa kaikilal muilal paitsi työläisillä oli oikeus järjestäytyä ja vaikuttaa politiikkaan.
Miksi näitä idiootteja yhä muistellaan?
Rousseauta pitäisi arvostaa tuhat kertaa korkeammalle kuin edellisiä saksalaisia höyrypäitä.
Hegel kehitteli täysin pilvilinnoissa leijuvia ideoitaan, mutat kannatti säätyihin perustuvaa yhteiskuntaa, jossa kaikilal muilal paitsi työläisillä oli oikeus järjestäytyä ja vaikuttaa politiikkaan.
Miksi näitä idiootteja yhä muistellaan?
Rousseauta pitäisi arvostaa tuhat kertaa korkeammalle kuin edellisiä saksalaisia höyrypäitä.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Mikä oikeastaan on ääliö filosofian historiassa? Henkilö jonka ajatukset ovat sinusta nyt huvittavia? Mutta filosofian historiassa Kant ja Hegel ovat kuitenkin vaikuttaneet useisiin muihin filosofeihin, joten heidän leimaaminen ääliöiksi on aika omituista. Filosofeja ei kiinnosta se, että joku sanoo jotain toista ääliöksi, vaan se mihin piirteeseen tai johonkin seikkaan johon voi tarttua, sillä viitataan. En ole kovinkaan varma sinun Kantin tuntemuksen syvällisyydestä ja miten oikein olet muodostanut käsityksesi nykyaikaisesta tieteestä? Hegel ei kehitellyt pilvilinnoja, vaan jatkoi erittäin vanhoja perinteitä, joihin filosofia suuresti tukeutuu. Heitä muistellaan ainakin sen takia, että he ovat jättäneet filosofian historiaan kulumattoman kädenjälkensä, joten heitä voi olla aika vaikea unohtaa.
Hyvä filosofi ei ole välttämättä poliittisesti korrekti tai kannata tavallisen nykyihmisen näkökulmasta hyväksyttäviä arvoja. Filosofin arvo filosofina määräytyy muilla perusteilla. Esimerkiksi poikarakkaus-Platonin ja natsi-Heideggerin filosofista panosta arvostetaan korkeammalle kuin romanttisen Rousseaun, puhumattakaan maoisti Julia Kristevasta tai mielisairaasta AIDS:iin kuolleesta homppelista, Michel Foucaultista.
Ongelma onkin, että Hegelin filosofia on sisäsesti ristiriitaista ja siinä on havaittavissa aika paranormaalejakin piirteitä, niin kuin jokin käsitys maailmhengestä, joka oteuttaa itseään historian kuluessa.
Kantin moraalin käsite on paljastava ristiriitaisuudessaan. Hänen mukaan moraali on sellainen periaate, jota noudatettaan sen itsensä vuoksi. Toisaalta moraalisuus kuitenkin on vastakohta luonnon halujen noduattamiselle. Todella eriskummallinen ristiriita, jos Kantin tarkoitus oli todeta, ettei mitään objektiivista moraalia ole. Sitä paitsi kajahtaa pahasti kristillisen synnintunnon filosofiselta toisinnolta. Kant myös käyttää kovasti raamtullisia vertauskuvia...
Hegel taas asetti ihanteeksi ties millä hämärin perustein valtion, jonka päämies on perinnöällinen monarkki. Tämän hän johti suoraan filosofiastaan, se ei ollut mikään mielipide.Eiköhän siis liene aika pimeä
filosofia?
Lisäksi molemmat herrat olivat käsittellisesti äärimmäisen monimutkiasia, kun taas Rousseau esitti hyvin yksinkertaisin sanankääntein filosofiansa. Mielestäni R. oikeastaan laski sellaisen pohjan yhteiskunnan ymmärtämiselle, että sekä Kant että Hegel ovat täysin tarpeettomia sen jälkeen. Minua ihmetyttääkin nimenomaan se, miksei Rouseaun ajatuksia ole kehitetty eteenpäin, vaan monesti mielenkiinto on kohdistettu noihin kahteen skasalaiseen äijään?
"Hän asetti ihmisen, kuten kaikki aikaisemmatkin sukupolvet, luonnon ylimmäksi päämääräksi ja kaiken luonnon ihmsien välineeksi. Itsekeskeisempää ja nykyaikaiselle tieteelle vastakkaisempaa lähtökohtaa ei voisi ollakaan."
Nykyaikaiselle tieteelle? Tuota, eikös nykytiede juuri todista, että Kant oli oikeassa, me olemme luomakunnan kruunu?
Nimenomaan nykytiede on alkanut oivaltaan kuinka pieniä olioita me täällä universumissa olemme. Ei kuinka suuria, se on mennyttä ajattelua johon ihmiset usein haluaisivat taipua.
Asettakaamme kolme eri pituista tikkua pituusjärjestykseen. Nyt me voimme havaita mikä on pisin tikku ja mikä taas on lyhyin tikku. Voimme ajatella olevamme pienimpiä tikkuja tai sitten suurimpia tikkuja tai keskimmäinen tikku. Tikkujen määrällä ei ole väliä, mutta täytyy ymmärtää, että mitä enemmän tikkuja on, niin sitä suurempia ovat välimatkat yksilötasolla. Mitään muuta ei ole olemassa näiden adjektiivien puitteissa, tämä perspektiivi ilmaisee kaiken mitä on tässä ontologisessa mallissa.
Eli oivaltaminen voi saada meidät tuntemaan itsemme mitättömäksi pikku tikuksi tai sitten kaikista suurimmaksi tikuksi. Kaikki käsitteelliset asiat hahmottuvat parhaiten tällaisten reaalisten kokemusten kautta.
Mutta puhe on luonnosta. Luonto elollisine olentoineen rajoittuu stratosfääriin.
Tieteen mukaan me olemme luonon paras laji, joten johtopäätös on selvä, me olemme evoluution kruununjalokivi, luomakunnan kruunu.
" Tieteen mukaan me olemme luonon paras laji, joten johtopäätös on selvä, me olemme evoluution kruununjalokivi, luomakunnan kruunu."
Ihminen on monimutkaisin ja joustavin, mutta ei "paras". Eikä evoluutio nykyisen parhaan ymmärryksen mukaan ole mitenkään tähdännyt ihmisen luomiseen. Käytin tällaista ilmaisua: "nykyisen parhaan ymmärryksen mukaan", koska haluan jättää pienen varauksen.
Ei tietenkään. Evoluutio on matemaattinen järjestelmä. Eikä sellainen järjestelmä pysty arvioimaan tulostaan missään mielessä.
Mutta Kantin aikana ajatus ihmisestä joustavasta ja äärimmäisen sopeutuvasta lajista olisi ilmaistu sanoilla 'luomakunnan kruunu'.
Kysymys tieteen arvovapaudesta on monitahoinen. Yksi puoli asiasta tulee esiin kun esitetään, ettei tieteen tuloksilla voi perustella mitään tiettyjä arvoja. Tällöin tieteelle jää välineellisen järjen rooli: kun annetaan päämäärä, tiede voi kertoa keinot. Mutta tiede ei muotoile arvopäämääriä.
Toinen puoli on sitten se, että kaikkeen tutkimukseen implikoituu väistämättä arvoja. Tiede ei voi lähteä liikkeelle arvovapaalta pohjalta, vaan alunperinkin uteliaisuuden suuntautumista ohjaavat jotkut arvot. Näin myös se tieto, jota tiede tuottaa, omaa tosiasiassa arvosisällön.
Kolmanneksi voitaisiin vaikka esimerkillä valottaa sitä miten tietyt arvot sisäänrakentuvat tutkimukseen. Kun "älykkyyttä" tutkitaan, vaikeutena on se ettemme oikein tarkkaan tiedä mitä tällä käsitteellä tarkoitetaan. Olemme alunperin kuvanneet käsitteellä jotain sellaista ajatteluun yms. hengenkykyihin kuuluvaa ominaisuutta, joka voi olla enemmän tai vähemmän kehittynyttä. "Älykkyyteen" sisältyy alkujaan kahdenlaista varausta: toinen nousee siltä pohjalta että arvostamme tietynlaisia kykyjä ja käyttäytymistä - tämä on siis puhtaasti arvopohjalta nouseva käsitesisältö. Toinen, enemmän empiirisiin havaintoihin perustava määrittely on löytynyt siitä että olemme mitanneet tiettyjen kykyjen kehittymistä iän myötä, ja niin voimme puhua jonkinlaisesta asteikosta jonkin ominaisuuden kohdalla. Käsite "älykkyysosamäärä" tarkoitti alkujaan fyysisen iän ja ns. älykkyysiän suhdetta - se oli siis tuosta jakolaskusta seuraava osamäärä.
Kun tutkimus sitten pyrkii kaikenpuoliseen eksaktisuuteen ja empiirisesti käyttökelpoiseen käsitteenmuodostukseen, kuvasta helposti putoaa pois se historiallinen ja arvovarauksellinen tausta, jolta koko juttu on alunalkaen lähtenyt liikkeelle. Nyt puhumme arvelematta siitä miten "älykkyystestimme mittaavat vain älyllistä suorituskykyä - ne ovat siis arvovapaita", miten ne rivät ole "kulttuurisidonnaisia", jne -- vaikka käsitteiden muodostumisen historiasta ei voida osoittaa sitä kohtaa, jossa alkuperäiset, arvostuksiin liittyvät sisällöt olisivat jotenkin kokonaan karisseet pois. Näin näennäisesti arvovapaaseen tieteeseen sisäänrakentuu arvosisältöjä, joita ei siinä nähdä eikä tunnisteta.
Kun tutkimukselle välttämättömien lähtökohtaisten käsitteiden ongelmia edelleen eritellään, johdutaan pohtimaan ns. tieteellisen realismin pätevyyttä. Tämä tiedonfilosofinen oppisuunta elää "jalat tukevasti irti maasta" ja sen tunnustajat uskovat, että tiede ja arvot ovat eri maailmoja. Tämä on kuitenkin harhainen ajattelutapa.
" Evoluutio on matemaattinen järjestelmä. Eikä sellainen järjestelmä pysty arvioimaan tulostaan missään mielessä."
Evoluution matemaattisuutta järjestelmänä voidaan verrata ihmisaivoihin. Molemmat ymmärretään vielä huonosti, mutta molempia voidaan olettaa voitavan matemaattisesti mallintaa. Jos sanotaan, että "sellainen järjestelmä pysty arvioimaan tulostaan" niin se koskenee myös ihmisaivoja. Siis ilmeisesti ihmisellä ei voi olla arvoja.
Mikä nyt meni vikaan? Joku meni!
Minun on oltava eri mieltä.
Tiedettä kyllä tekevät ihmiset, mutta he eivät voi tehdä tiedettä joka ei ole empiirisesti todistettavissa. Arvojen sen sijaan ei tarvitse perustua, eivätkä ne useinkaan perustu, empiirisiin arvioihin vaan perustuvat lähinnä yhteiskunnan normistoon, joka voi olla tieteellisessä mielessä 'todistamattomia'.
Tieteen, jopa sanan 'tiede' käyttö edellyttää kykyä todistaa väitteensä logiikan ja tieteen omien sääntöjen mukaan. Arvojen, 'oikein', 'väärin', 'hyvä' ja 'paha' käyttö ei edellytä tälläistä loogista perustelua. Se vaatii oikeastaan vain samoin ajattelevia ihmisiä. Jos yksi ihminen väittää jotakin tekoa moraalisesti 'vääräksi' ja kaikki muut sanovat asian olevan moraalisesti 'oikein' siitä tulee automaattisesti oikea ratkaisu.
Tieteen ihanne taas ei välitä määristä. Se välittää todisteista. Tietenkään näin ei aina tapahdu ja ehdottomasti näin ei tapahdu välittömästi, mutta koska vaatimus on olemassa, et voi väittää tieteen omaavan arvosisältöä sinällään.
Toki olet oikeassa siinä, että ihmiset jotka harjoittavat tiedettä ovat arvojen läpitunkemia ja nämä arvot määräävät mitä he tutkivat. Mutta arvot eivät voi määrätä miten he tutkivat. Muutoin kyse ei ole tieteestä.
Tämä kaikki mitä esität on triviaa. Juuri tätä oppia nimitetään tieteelliseksi realismiksi. Sen mukaista on jakaa asiat esim. siten että arvot ja faktat luokittuvat eri kategorioiksi. Tätähän heijastaa myös jako Mitä? ja Miten?
Tieteellinen realismi nojaa kahtaalle: empiirisen metodin tuottamaan todellisuusvasteeseen ja toisaalta logiikan aukottomuuteen. Mutta kumpikaan näistä tukijaloista ei syvätasolla sulje pois arvoja. Arvot ovat aina implikoituina sinne missä ilmenee dynamiikkaa. Matematiikkaa pidetään puhtaasti formaalina tieteenä, mutta sietää pohtia kysymystä, ilmeneekö matematiikassa dynamiikkaa. Joka tapauksessa arvot implikoituvat tieteeseen mukaan monin tavoin. Alkaen tutkimusta suuntaavasta uteliaisuudesta ja päätyen fenomenologisen käsitteenmuodostuksen loputtomaan ongelmatiikkaan.
Voisitko selventää hiukan tuota syvätasolla olevaa arvojen ja tutkimuksen suhdetta?
En nyt pysty keksimään, miten arvot vaikuttavat väistämättä "empiirisen metodin tuottamaan todellisuusvasteeseen ja toisaalta logiikan aukottomuuteen."
(Kyseessä voi tosin olla kahvin puute...)
Tieteen mukaan mikään laji ei voi olla Paras. Ne vaan ovat, lajeja, sellaisia millaiskesi evoluutio on ne muokannut.
Tiede ei ainakaan tietoisesti aseta sen kaltaisia arvostelmia, että joku laji olsii parempi toista.
Mitä "kovempi" tiede, sitä vähemmän arvoilla lienee siihen vaikutusta. Mietippä luonnontieteitä: ne arvot mitkä sen taustalla vaikuttavat, pysyvät jokseenkin irrallaan varsinaisista lopputuloksista. Sen siajan lopputuloksen tulkinnassa(jonka tekijät useinkaan eivät tiedemiehiä/naisia ole) arvot vakuttavat enemmän.
Toki.
Mutta.
Tiedettä ei kuitenkaan voi tehdä muulta pohjalta, kuin sillä millä se on. Voidaan toki sanoa, että Humen filosofisessa mielessä pitäisi empiirinen testi toistaa äärettömän monta kertaa, ennenkuin voimme luottaa sen tuloksiin. Mutta ihminen on onnistunut lentämään kuuhun vailla ääretöntä toistoa.
Ja voidaan sanoa, ettei matematiikka välttämättä ole loogista. Eihän ole mitään syytä olettaa, että karvattoman apinan käsitys logiikasta olisi jotenkin universaali totuus. Mutta kun sama logiikka pystyy laskemaan ja toteuttamaan vetypommin, jostakin syystä tämä ei kelpaakkaan todisteeksi filosofisessa mielessä.
Tieteellinen realismi. Ehkä se on vain oppi, mutta sitä on kuitenkin mahdollista pitää pätemättömänä vain tulevaisuuden suhteen, vielä todistamattomien teorioiden suhteen. Yksikään kreationisti ei epäile painovoimakiihtyvyyden olevan muuta, kuin noin 9,81. Tiukinkaan filosofiselta pohjalta ajatteleva ei voi kertoa tosissaan, että lentäminen on mahdotonta.
Kuitenkin jos arvot törmäävät tulevaisuuden tieteeseen, huomispäivän ilmiselvyyksiin, onkin tiede yllättäen väärässä.
Minä teen selvän eron tieteen, tieteilijöiden ja tiedeyhteisön välillä.
Tiede on väline, metodi, jota tieteilijät käyttävät. Ehkä tieteessä on metodin sisäisiä arvoja: totuudellisuus ja kriittisyys ym. mutta tiede ei "humanistisilla" arvoilla arvota tutkimuksen kohdetta. Tieteilijät tietysti harrastavat arvottamista, mutta esim tutkimusselostuksissa tämä on melko vähäistä ja epäoleellista. Se on tieteen ulkopuolista keskustelua.
Tiedeyhteisö on tukahduttavan arvoihin kangistunut. Näiden arvojen pohjalta yhteisö päättää mikä tutkimus arvokasta, mikä toisarvoista ja millaisten asioiden tutkimisesta joutuu paitsioon. Tutkijoiden on tämän inkvisition pelossa hillittävä julkista keskustelunhaluaankin. Esimerkkejä asioista, joita ei saa tutkia, ovat "vaihtoinen lääketiede", "rajatiedon ilmiöt", kryolääketiede (osin mahdollista), vanhenemisen pysäyttäminen ja kumoaminen (osin mahdollista) ja monia muita "huuhaajuttuja". "Osin mahdollista" tarkoittaa, että tähän alueeseen kuuluvia yksityiskohtia saa tutkia, mutta "big picture" on pidettävä piilossa, tai muuten menee rahoitus ja maine. En tosin tunne kuin kaksi tutkijaa, joiden kanssa olen näistä keskustellut. Molemmat tytöskentelevät omalla "vaarallisella harmaa-alueellaan" ja jokainen sana on punnittava. Minulle voi suullisesti kommentoida asiota, mutta vain kahdenkesken.
"Sen siajan lopputuloksen tulkinnassa(jonka tekijät useinkaan eivät tiedemiehiä/naisia ole) arvot vakuttavat enemmän."
Tuo oli hyvä huomio. On todella merkityksellistä mitkä tieteen tulokset yhdistää omaksi päätelmäkseen.
Esimerkiksi tässä luonto/evoluutio keskustelussa aloituspiste on kai 'Ihminen polveutuu apinasta'. Tästä voi vetää useita johtopäätöksiä.
Yksi on :'Ihminen on siis osa luontoa, eläin'.
Vaikka olisi samaa mieltä kahdesta ensimmäisestä, voi niiden perusteella vetää ainakin kahdenlaisia johtopäätöksiä, eli 'Ihminen on siis tasaarvoinen muiden eläinten kanssa. Eli EI luomakunnan kruunu.'
Tai 'Ihminen on eläin, joka sopeutumis kyky ja äly antavat sille ratkaisevan etulyöntiaseman muihin nähden. Eli luomakunnan kruunu.'
Kyse katsannoista. Minun mielestäni edellinen on enemmän arvojen läpitunkema, koska se antaa eläimille jonkinlaisen 'tasa-arvon' keskenään, mutta se on sivuseikka. Kumpikin näkökulma pohjaa samaan tieteen tulokseen: Ihmiset polveutuvat apinoista.
Ensinnäkin täytyy tietenkin selventää se seikka, että arvoilla en ole tarkoittanut mitään moraaliopillisia sisältöjä tai muita muotoiltavissa olevia julistuksia, vaan pikemminkin kaikelle inhimilliselle toiminnalle ominaista dynamiikkaa, joka aina merkitsee myös valintoja ja priorisointeja. Voidaan ajatella että moraalisissa tunnoissa ja eettisissä ohjeissa tämä dynamiikka saa yhden ilmentymänsä - mutta syvätasolla se vaikuttaa teimmepä sitten sitä tai tätä.
Senhän kai kaikki hyväksyvät, että julkilausuttaviksikin muotoutuvat arvot vaikuttavat siihen mihin tutkimuksen mielenkiinto suuntautuu. Syvätason vaikutuksista yritin sorvata esimerkin, joka koski älykkyyden tutkimista. Psykologia on nuori tiede, jossa vallitsee yhtä aikaa käsitesekaannus ja empiirinen metodi. Kun ihmisen käyttäytymisen ja ominaisuuksien käsitteistäminen voi tapahtua vain "fenomenologisen" kuvailun kautta, koskaan ei päästä siihen tilanteeseen etteikö lähtökohtaisiin käsitteisiin sisäänrakentuisi syvätasolla vaikuttavaa dynamiikkaa. Ja siellä missä on dynamiikkaa, on myös arvoja.
Sekaannus tapahtuu sitten siinä vaiheessa, kun näitä syvätasolla vaikuttavia tekijöitä ei enää nähdä, vaan ilmiöiden kuvailusta siirrytään käsittellistämiseen ja mallintamiseen. Silloin silmien edessä on valmis, historiaton, puhtaasti ideanomainen käsite, esimerkiksi "älykkyys". Veto tähän suuntaan on vahva - kaikki me pyrimme ajattelemaan tieteellisen pätevästi. Myös kun testaamisen historiaa ajatellaan, huomataan että tapahtunut kehitys sisältää tietyn nimenomaisen dynamiikan: "inhimillisen" fenomenologisen kuvailun osuus on pyritty eliminoimaan, ja empiirisen metodin roolia korostamaan.
Nykyisin esim. käsitteellä älykkyysosamäärä ei ole mitään tekemistä minkään osamäärän kanssa. Älykkyyden mittaamisessa käytetään testejä, jotka kalibroidaan riittävän suurilla joukoilla ja olettaen, että älykkyys on ominaisuus, joka jakautuu väestössä normaalijakaumien mukaan. Älykkyysosamäärä on sijainti jonkin jakauman käyrällä.
Näin empiiriseen metodiin ja matematiikan eksaktisuuteen liittyvät "arvot" ovat määränneet älykkyystutkimusta. Mutta kysymys siitä mitä älykkyys on on yhtä tyhjän päällä kuin se on aina ollut, ja esimerkiksi oletus, että jäljitämme ominaisuutta joka jakautuu väestössä normaalilla tavalla, on todistamaton. Siitä on tullut uusi lähtökohta.
Hypätäänpä psykologiasta parapsykologiaan, johon myös Yusa tuolla toisessa jutussa vihjaa. Selaillessani lukion psykologiankirjoja huomasin, että myös parapsykologian tutkimuksesta on niissä tietoa. Mielenkiintoista oli se mitä oli valittu esiteltäväksi. Eräässä kirjassa käsiteltiin esimerkkeinä Rhinen telepatiakokeita ja ns. kirliankuvausta. Kysymys: miksi juuri tällaiset kohteet saivat edustaa parapsykologian tutkimusta?
Vastaus: koska näissä yhteydessä itse tutkimusmenetelmät näyttävät täyttävän tieteellisyyden kriteerit. Rhinen suorittamissa joukkokokeissa saadut tulokset saavat todistusvoimansa todennäköisyyslaskennasta, ja kirliankuvauksessa käytetään viimeisen päälle kehitettyä teknistä laitteistoa. Näiden päälle voidaan lyödä leima: tieteellinen. Missä menee pieleen?
Siinä että näin välineen, tieteen ja empirian järjestä tulee tutkimuskohteen järki. Vasta kun hiukkasfyysikot alkoivat kiinnostua ns. yliluonnollisista ilmiöistä, alkoivat hahmottua uudet ajattelun paradigmat. Hiukkasfysiikka on siitä erikoinen ajattelun laji, että siinä ei toimita vakiintuneiden mallien pohjalta vaan joudutaan koko ajan luomaan uusia. Nyt esim. Brian Josephson - suprajohteiden eskpertti, nobel-palkittu fyysikko joka on omistanut elämänsä parapsykogialle - suunnittelee sellaisia telepatiakokeita, jotka eivät perustuisi vaikutuksiin tietoisen ajattelun tasolla, vaan kehityksellisesti primitiivisemmillä tasoilla.
Logiikassahan ei itsessään ole mitään aukkoja. Logiikka on tautologiaa - jos ei, niin silloin siihen on implikoitu dynaaminen tekijä. Voi olla, ettei ole logiikkaa ilman dynamiikkaa. Mutta jos olisi, looginen aukko olisi oksymoroni.
Jos aukoista puhutaan, ne aukot syntyvät siinä että looginen kartta ei koskaan täydellisesti peitä todellisuuden maisemaa, eikä vastaavasti loogista karttaa voi koskaan päälleliimata maiseman ylle niin, että peitto olisi kattava. Logiikka ja matematiikkahan implikoituvat niihin malleihin, joiden varassa teorioita rakennellaan.
>> Mitä "kovempi" tiede, sitä vähemmän arvoilla lienee siihen vaikutusta.
Niii-iin? Eikös tämä ole juuri kovan tieteen määritelmä? Esität asian ikään kuin se olisi päätelmä. Tietysti luonnontieteet ovat kovempia kuin ihmistieteet, jos kovuuden mittatikkuna käytetään tutkittavien ilmiöiden mitattavuutta. Ja tietysti on niin, että jos tutkimuksen tuloksena on mitta-arvoja, ne tarvitsevat ja tekevät mahdolliseksi tulkinnan. Joten?
Tarkoitukseni ei ollenkaan ole väittää, että jokin tiedonfilosofinen aspekti mitätöisi tieteentekemisen pragmaattisen arvon. Ei todellakaan.
Tieteellisen realismin kritiikki ei suuntaudu tieteen tuloksia kohtaan, vaan siihen että tällä ajattelulla on omat rajoituksensa jotka on hyvä tuntea. Tiedonfilosofit ovat kiinnostuneita lähinnä siitä millaisten historiallisten vaiheitten kautta nykyiseen ajatteluun on tultu ja siitä miten "terveitä" tässä kehityskuvassa näyttäytyvät trendit ovat.
"Realismi" on historiatonta, se ottaa omat lähtökohtansa annettuina, ja uskoo siihen että kun empiirinen todellisuusvaste on kunnossa, pätevyyden kriteerit on täytetty. Todellisuusvaste voi olla kunnossa, mutta se on kuitenkin vain osatotuus.
Olen tuolla ylempänä vastineessani yrittänyt kuvata muutamia tapoja, joilla tiedonfilosofinen harhaoppisuus vaikuttaa tutkimuksen arkipäivässä.
Mitä kreationisteihin tulee, mielestäni on turhaa ja lapsellista antautua väittelyihin heidän kanssaan.
Jos sanotaan esim, että "evoluutio on matemaattinen järjestelmä", tämä on aivan määrätynlaatuista kuvailua. Tällöin tarkoitetaan mm. että sitä voidaan matemaattisesti mallintaa. Sen sijaan tämä kuvailu tai sen pohjalta tapahtuva mallintaminen eivät välttämättä sisällä kantaa esim. siihen onko evoluutio prosessina aktiivinen vai passiivinen tapahtuma. Tai ilmeneekö evoluutiossa dynamiikkaa, ja jos ilmenee niin missä.
Tällaisessa yhteydessä me törmäämme havainnollisella tavalla kuvailun ja selityksen tiedonfilosofiseen problemaattisuuteen. Kaikki mitä ihminen maailmassa näkee, jäsentyy hänelle hänen oman "kokemuksensa" kautta. Kuvailussa käytetyt elementit voivat olla laadullisia, jolloin ne palautuvat aistivaikutelmiimme, tai määrällisiä, jolloin ne palautuvat ajattelumme koherenssipyrkimyksiin. Selityksessä taas syysuhteet palautuvat mm. "voiman" käsitteeseen, jonka olemme kehitelleet omista ruumiintuntemuksistamme.
Jos sanomme esim. että evolutiossa ilmenee jokin kehityksellinen dynaaminen voima, tämä ei kerro välttämättä mitään todellisuudesta vaan siitä tavasta, jolla hahmotamme asiat. Tätä tapaa itsessään ei voi "todistaa " sen enempää oikeaksi kuin vääräksikään. Sama koskee myös toista käsitteellistä vaihtoehtoamme, sitä että evoluutio olisi jotenkin "itsestään" passiivisesti tapahtuva tapahtuma. Tämäkin on vain omaa käsitteellistä merkityksenantoamme. Todellisuuteen nähden käsitteelliset viritelmämme ovat yhtä rujoja. Kuitenkin voimme käydä väittelyä siitä kumpi noista olemattoman todellisuuskosketuksen omaavista vaihtoehdoista on mielestämme "oikea".
Jos evoluutiota verrataan ihmisaivoihin, kysymys evoluution "tahdosta" olisi samaa muotoa kuin kysymys ihmisen "vapaasta tahdosta". Käsite "tahto" saattaa kuvata jotakin, mutta voi olla, että kuvailu- ja selitysprosessissamme se jää "fenomenologiselle" ei-kenenkään-maalle, eikä siis ole sen enempää pelkästään subjektiivinen kuin mikään todellisuuden objektiivinen osakaan.