Nimet on vaihdettu yksityisyyden säilyttämiseksi…
Tämä ei ole keksitty tarina vaan todellinen kertomus siitä, kuinka paljon kaipaan tätä ihanaa hevosta…
Olin 10 vuotta muuttaessani kauas synnyinsijoiltani, kylmään pohjolaan. Muutimme pieneen kylään ja olin todella surullinen. Setäni omisti kyseisessä kylässä kaupan. Isäni innostui siitä ja ostivat se yhdessä äitini kanssa.
Viikot vierivät ja oli aika aloittaa koulu…
Kun kävelin äitini kanssa luokkaan, jonne minun olisi tultava huomenna, koin järkytyksen…
Edessäni seisoi viisi poikaa… Ja vanha naisopettaja, joka toivotti minut tervetulleeksi… Hän esitteli oppilaat ja kertoi minulle luokan tavoista... Kun olimme äidin kanssa menossa kotia, minulta pääsi itku… Olin hirveän peloissani. En halunnut mennä luokkaan jossa olisin ollut ainoa tyttö.
Äiti rohkaisi minua ja sitten totuin siihen…
Eräs päivä äitini vei minut katsomaan kahta kaunista hevosta, jotka eräs opettaja omisti…
Ne olivat kuin kuu ja aurinko… Niin ihania… Niina (opettaja) lupasi minun käydä pienemmän hevosen selässä.. se oli noin 145cm korkea ihana tinkker-tamma, Siru (nimi vaihdettu), joka oli tuotu Belgiasta… Arka, sillä sitä oli lyöty päähän…
Minut nostettiin selkään ja Niina talutti minua. Ihastuin hevoseen saman tien… Se oli niin ihanan rauhallinen… Äitini ja Niina keskustelivat hetken ja minä silittelin ihanaa tammaa…
Kotimatkalla äiti kysyi, että haluaisinko aloittaa ratsastuksen.. Vastasin saman tien: tottakai…!!
Äiti kertoi, että Niina lupasi opettaa minua alusta loppuun…
Seuraavana yönä näin ihania unia niityllä laukkaamisesta ja ihanan Sirun harjaamisesta…
Vuodet vierivät, opin ratsastamaan jo ilmansatulaa.. Sen jälkeen Niinalla alkoi mennä heikosti… Hän ei voinut ratsastaa moneen viikkoon… Kun lopulta pääsimme maastoon, menin ihanan Sirun selkään ilman satulaa ja lähdimme laukkaamaan ylämäkeä… Sirulla oli kamalasti virtaa kun kukaan ei ollut ratsastanut kolmeen viikkoon… Lunta oli paljon ja Siru pukitteli ja hyppi minkä kerkesi… Se oli kivaa. Ylhäällä Niina kysyi miten pärjäsin ja vastasin että ’’hyvin… ihan kuin olisin ratsastanut villihevosella!!’’
Se oli viimeinen kerta kun ratsastin tällä ihanalla hevosella…
Niina joutui muuttamaan hevosten kanssa Poriin…
Meinasin itkeä, mutta Niina sanoi minulle salaperäisesti ’’saattaa olla että tulemme vähän ajan päästä tänne takaisin..’’
Se lohdutti, mutta niin ei kuitenkaan käynyt… Niinan palkka etelässä ei riittänyt kahden hevosen ylläpitoon joten hänen täytyi myydä toinen… Hän myi Sirun.. Itkin joka ilta. Kaipasin tätä hevosta joka opetti minut ratsastamaan... Luottamaan hevosiin…
Nyt Niina muuttaa Kemijärvelle siskonsa luo ja saa pitää toista hevostaan siellä ilmaiseksi…
Siru myytiin Seinäjoelle… Niina kertoi että Sirun osti aivan ihana nainen ja Sirulla on tosi hyvät oltavat…
Toivon että edes joskus näkisin tämän ihanan hevosen vielä joskus…
Vaikka eteeni tuotaisiin sata unelma hevosta, mikään ei voi korvata Sirua,
En ole päässyt vieläkään tämän yli, kirjoittaessani tätä itkin monesti…
Toivon että kukaan ei joudu kokemaan tällaista…
Tämä ei ole keksitty tarina vaan todellinen kertomus siitä, kuinka paljon kaipaan tätä ihanaa hevosta…
Olin 10 vuotta muuttaessani kauas synnyinsijoiltani, kylmään pohjolaan. Muutimme pieneen kylään ja olin todella surullinen. Setäni omisti kyseisessä kylässä kaupan. Isäni innostui siitä ja ostivat se yhdessä äitini kanssa.
Viikot vierivät ja oli aika aloittaa koulu…
Kun kävelin äitini kanssa luokkaan, jonne minun olisi tultava huomenna, koin järkytyksen…
Edessäni seisoi viisi poikaa… Ja vanha naisopettaja, joka toivotti minut tervetulleeksi… Hän esitteli oppilaat ja kertoi minulle luokan tavoista... Kun olimme äidin kanssa menossa kotia, minulta pääsi itku… Olin hirveän peloissani. En halunnut mennä luokkaan jossa olisin ollut ainoa tyttö.
Äiti rohkaisi minua ja sitten totuin siihen…
Eräs päivä äitini vei minut katsomaan kahta kaunista hevosta, jotka eräs opettaja omisti…
Ne olivat kuin kuu ja aurinko… Niin ihania… Niina (opettaja) lupasi minun käydä pienemmän hevosen selässä.. se oli noin 145cm korkea ihana tinkker-tamma, Siru (nimi vaihdettu), joka oli tuotu Belgiasta… Arka, sillä sitä oli lyöty päähän…
Minut nostettiin selkään ja Niina talutti minua. Ihastuin hevoseen saman tien… Se oli niin ihanan rauhallinen… Äitini ja Niina keskustelivat hetken ja minä silittelin ihanaa tammaa…
Kotimatkalla äiti kysyi, että haluaisinko aloittaa ratsastuksen.. Vastasin saman tien: tottakai…!!
Äiti kertoi, että Niina lupasi opettaa minua alusta loppuun…
Seuraavana yönä näin ihania unia niityllä laukkaamisesta ja ihanan Sirun harjaamisesta…
Vuodet vierivät, opin ratsastamaan jo ilmansatulaa.. Sen jälkeen Niinalla alkoi mennä heikosti… Hän ei voinut ratsastaa moneen viikkoon… Kun lopulta pääsimme maastoon, menin ihanan Sirun selkään ilman satulaa ja lähdimme laukkaamaan ylämäkeä… Sirulla oli kamalasti virtaa kun kukaan ei ollut ratsastanut kolmeen viikkoon… Lunta oli paljon ja Siru pukitteli ja hyppi minkä kerkesi… Se oli kivaa. Ylhäällä Niina kysyi miten pärjäsin ja vastasin että ’’hyvin… ihan kuin olisin ratsastanut villihevosella!!’’
Se oli viimeinen kerta kun ratsastin tällä ihanalla hevosella…
Niina joutui muuttamaan hevosten kanssa Poriin…
Meinasin itkeä, mutta Niina sanoi minulle salaperäisesti ’’saattaa olla että tulemme vähän ajan päästä tänne takaisin..’’
Se lohdutti, mutta niin ei kuitenkaan käynyt… Niinan palkka etelässä ei riittänyt kahden hevosen ylläpitoon joten hänen täytyi myydä toinen… Hän myi Sirun.. Itkin joka ilta. Kaipasin tätä hevosta joka opetti minut ratsastamaan... Luottamaan hevosiin…
Nyt Niina muuttaa Kemijärvelle siskonsa luo ja saa pitää toista hevostaan siellä ilmaiseksi…
Siru myytiin Seinäjoelle… Niina kertoi että Sirun osti aivan ihana nainen ja Sirulla on tosi hyvät oltavat…
Toivon että edes joskus näkisin tämän ihanan hevosen vielä joskus…
Vaikka eteeni tuotaisiin sata unelma hevosta, mikään ei voi korvata Sirua,
En ole päässyt vieläkään tämän yli, kirjoittaessani tätä itkin monesti…
Toivon että kukaan ei joudu kokemaan tällaista…
Vastaukset 10
Vanhimmat
Nyyh, surullista =,(
Tuo oli ihaninta mitä len kuullut! Itki tarinan aikana että kyynelkanavat ovat kuivat.
Toivottavasti mun unelpa ponia ei viedä pois ylös. Oppisin ratsastamaan ja opin luottamaan hevosiin juuri tuolla hevosella mutta koska poni on jo niin vanha hevosen omistaja (kati) joutuu luopumaan ronjasta koska se on jo 19 vuotta vanha ja ei se jaksa enään laukatakkaan.. :( mulla tuylee ikävä ronjaa jos se lähetetään ylös :'(
19 vuotias hevonen on jo kyllä hieman vanha.
Mutta miksi ihmeessä se pitäisi lopettaa?
Tiedän russponin joka oli 29 vuotias kuollessaan ja 27 vuotiaan suomenhevosen joka porskuttaa aina vain eteenpäin virkeänä.
Jos poni ei jaksa laukata niin ymmärtäähän sen.
Eikö olisi reilua antaa sen siirtyä eläkkeelle nauttimaan olostaan?
Moi. olen kokenut melkein samalla tavalla. Mä hoidin vuonna 2002 erästä kuukauden ikäistä lämminveristä orivarsaa pixua. se ja sen äiti ja 10 muuta lauman jäsentä tuotiin meidän lähelle pellolle koko kesäksi ja syksyksi. Minä menin sinne kaverin kanssa ja aloin hoitamaan pixua. hevoset omisti eräs erimaalainen mies, mutta puhui suomea. Rakastin pixua koko kesän ja se minua. mä opetin sille jotai, mutta se opetti mulle sitäkin enemmän. en ollut ennen hevosia pahemmin hoitanut, vain lukenut ja katsellut. mutta kun meistä tuli todella läheiset ystävät, niinkun ajan myötä tulee, hevoset piti viedä talveksi muualle missä niillä on talli. omistaja sanoi että hän tuo hevoset seuraavanakin kesänä. "unohdin" pixun talveksi ja kesällä aloin toiveekkaasti katsella, olisiko se tullut takaisin. kesä kului ekä pixua näkynyt. seuraavanakaan kesänä sitä ei tullut, muuta silloin aloin ikävöimään sitä. se ikävä kasvoi kokoajan ja nyt, tänä keväänä löysin sen sukutaulun ja oikean nimen sukupostista. sen omistaa vielä sama omistaja mutta ikävöin sitä kovasti. joten mä tiiän miltä susta tuntuu ja mäkin puhun totta. mä itken kaiken aikaa pixun takii. mä tekisin kaikkeni että näkisin sen vielä. (Pixun oikea nimi on Road Meester)Mä rakasta pixua edelleen
Jos haluat kuulla kyseisen hevosen kuulumisia, laita tänne sähköpostiosoitteesi... Tunnen hevosen! Siis Road Meeterin...
niin siis se sähköposti on [email protected]
Minulle on käynyt monesti sillä tavalla että lempihevoseni on myyty tai se on lähtenyt vihreimmille niityille... Eli, kävin porissa ratsastamassa vaikka asumme tunnin matkan päässä sieltä. Sain kerran tunnille Esko nimisen ponin jonka tiesin olevan laiska ja pureva tallissa. Sillä oli musta harja ja se oli muuten ruskea. Sillä oli lännensuitset ja se näytti joltain pieneltä länkkäriponilta. Tunnilla oli vain kaksi ratsastajaa, eli minä ja kaverini. Hyppäsimme esteitä, eikä Esko ollut muuta kuin tunnin alussa laiska. Se hyppäsi ihanasti ja sen liikkeet olivat pehmeät. Rakastuin siihen heti, mutta ratsastuksenopettaja Eeva, luuli että en pitänyt Eskosta. Hän sanoi että minun ei enää kauaa tarvitse kestää Eskoa, koska se myydään Ruotsiin. En tiennyt miten ihmeessä selviäisin, mutta Esko myytiin ja itkin sitä aikani. En ole koskaan unohtanut Eskoa, ja onhan minulla siitä kuvia...
Jos haluat tietää muita lempihevostarioitani niin ilmoita. Sillä niitä vielä riittää... :(
oiiiii :( mutta minä asun kemijärvellä!! :P mikä tallin oisoite oli?? :O
toi ttarina oli vähän samanlainen kun mulla mutta tota koulujuttua ei nyt lasketa.kun olin tallilla niin siellä oli tosi kauan sellanen ihana shettis jolla menin paljon.yhtenä päivänä se vaan lähti sen parhaan kaverin kanssa toiselle tallille se talli ei oo kylkään kaukana täältä mutta sinne ei saa mennä kun siellä on jotain pääntautia.sitten kuulin että tämä kyseinen poni on siellä ja sen paraskaveri on myyty.
Määkin oon kokenu vähän samanlaista...
Tallille jolla ratsastin tuli uusi poni. Se oli ruunattu vasta vähän aikaa sitten ja oli todella "orimainen".
Kun se meni ensimmäistä tuntiaan, se oli ihan paniikissa ja nousi pystyyn ja kaahotti minkä kerkesi (muttei pukittanut), silloin ajattelin etten IKINÄ halua mennä tuolla ponilla.
No, heti seuraavalla tunnilla meillä oli este-puomi -tunti ja tietysti minulle oli laitettu juuri tämä poni. Menin sen karsinaan ja se oli todella kiltti (yksi tallin kilteimmistä poneista), aloitimme tunnin ja se aloitti alkuraveissa päättömänä kaahottamisen (ravissa), menin pääty-ympyrälle ja opettaja anteli jonkinlaisia ohjeita. Hetken jälkeen poni rauhottui ja meni hienosti koko lopputunnin. Jonka jälkeen olin aivan myyty!
Menin sillä tosi usein ja sain maastoilla sillä itsekseni aina välillä kun sitä ei tarvittu tunneilla. Poni tykkäsi maastoilemisesta enemmän kuin mistään muusta ja se oli ihanaa vaihtelua maneesissa ympyrää juoksemiselle.
No, kuukausia myöhemmin siltä oli tippunut jo useampikin tyttö, ja yhtenä päivänä olin katsomassa tuntia, jossa se sai taas "kaahotuskohtauksen" jonka seurauksena ratsastaja tippui ja häneltä meni ilmat pihalle, eikä tyttö noussut maasta pitkään aikaan.
Opettaja pyysi josko voisin taluttaa sitä hetken ja sen jälkeen viedä sen talliin. Poni muuttui heti rauhalliseksi - kun mitään ei olisi tapahtunutkaan - ja käveli kiltisti vierelläni aina siihen asti kun vein sen talliin. Riisuin siltä varusteet ja harjailin sitä hieman kertoen sille että sen kuuluisi alkaa käyttäytyä.
Vähän tämän jälkeen tallin omistaja/opettaja otti ponin pois tunneilta ja ratsasti sitä itse (kukaan muu ei sillä ratsastanut). Tämä alkoi tuottaa tulosta, mutta poni ei sopinut tunneille.
Aloin mennä toisella ponilla (joka oli todella haastava, kuumuva esteillä), josta tuli vakkarini kun opettaja huomasi että pärjäsin sen kanssa hyvin...) kaikesta huolimatta kaipasin tuota ensimmäistä ponia ja vein sille porkkanoita aina kun kävin tallilla.
Omistaja tarjosi sitä ensimmmäistä ponia usein minulle omaksikin, muttei vanhempani halunneet ostaa minulle ponia (vaan hevosen).
Kesällä olin leiriavustajana ja aamuisin olin aina valmis viemään (ensimmäisen) ponin ulos jotta sain viettää sen kanssa taas aikaa. Muutama viikko leiriavustajan urani jälkeen sain kuulla että poni oli lähtenyt takaisin hevoskauppiaalle, jolta omistaja sen oli ostanutkin.
Itkin niin paljon niin monena iltana, ja kysyin todella usein äidiltäni josko voisimme hakea sen meille niin sillä olisi taas kaikki hyvin.
Samaan aikaan etsimme minulle hevosta. Useiden kokeilujen jälkeen soitimme hevoskauppiaalle, jossa _se_ poni oli, muttei tällä ollut mitään hevosta joka olisi minua kiinnostanut (olisin vain halunnut käydä katsomassa ponia).
Kun äitini kysyi miten poni voi, hevoskauppias vastasi ettei myisi sitä kellekkään järjissään olevalle ihmiselle ilman huonoa omatuntoa (toisin sanoen: poni oli hänen mielestään aivan kamala). Pian löysinkin mieleiseni hevosen, jonka ostimme ja tämän jälkeen huomasin että hevoskauppias oli "pettänyt lupauksensa" ja myynyt ponin, jonka jälkeen suutuin kauheasti kaikille, ja itkin taas monen monta iltaa.
Pian löysinkin ponin uuden omistajan netistä, ja olin vihainen myös tälle (en kuitenkaan uudelle omistajalle uskaltanut puhua/ kysellä miten poni voi yms.), koska tämän oli vienyt rakkaan ponini ja vielä piti siitä :oo ja nyt en enää ikinä tule näkemään tätä ponia.
Toki rakastan hevostani, mutten ole ikinä tavannut ketään ponia/hevosta jota rakastan niin paljon!