Tulin vaan kertomaan, että johonkin neljäänkymmeneen ikävuoteen asti elämä oli jotenkin huoletonta ja ihanaa. Toki sitä ennenkin oli ollut menetyksiä ja epäonnistumisia, mutta siitä huolimatta jonkinlainen sisäinen palo ja usko elämään jaksoi pitää liekkiä yllä. Keho oli terve ja vahva, jaksoi mennä ja tehdä. Ei jalka painanut eikä eikä niska kyykännyt.
Vasta neljänkympin jälkeen ymmärsin ensimmäisen kerran, että hetkinen, "mähän voin kuolla" - ja sanoin sen kaiken ääneen! En oikeastaan ollut ajatellut koko kuolevaisuuttani aiemmin! En tiedä, miksi juuri sillä hetkellä tuli mieleen? Kun olen katsonut peiliin niin ikä on alkanut näkyä kasvoissa. On tullut harmaita haivenia, sellaisia ryppyjä ja nyppyjä, joita ennen ei ollut. Poskipäät ja leuka ovat jotenkin muuttuneet. On tullut erilaisia kolotuksia ja jäykistymisiä, ja viime viikolla sain tietää, että minulla on nivelrikko olkapäässä.
Jollakin tavalla tämä ymmärrys siitä, että ne nuoruuden huolettomat ajat ovat ohi, sai aikaan jonkinlaisen paniikkireaktion. Enää edessä ei ole kuin alati heikkenevä ja rapistuva keho. Kohta minulle puhutaan kaupan kassalla kovemmalla äänellä, kun luulevat, että en kuule, enkä ymmärrä. Kaiken maailman huijarit yrittävät myydä tarpeettomia putkiremontteja höplästä vedettävälle vanhukselle. Kaikki nämä ajatukset tulvahtivat mieleeni kuin Punkalaitumen joen laineet Kuparin pellolle ennen jokiuoman ruoppausta.
Ikisinkkuus ja jonkinlainen mielenvikaisuus on kuin sellainen omituinen tyhjyyden pyörre, kuin jonkinlainen kaukaisen galaksin kierre teleskoopin linsissä, joka päässäni pyörii vinhana ajatuksena ja ahdistuksena vanhuuden katkerosta, sellaisena outona kummajaisena, joka saa luonnolliset piirteet vain siksi, että vanheneminen on osa elämää. Kohtalon arpa on sanellut ne yksinäisyyden sävelet osaksi elämääni ja siksi sinkkuus on varjoni läpi elämäni...
Henki salpautuu, kun mietin mennytyä ja pelkään tulevaa. Se ahdistus pulppuaa kuin laava syvistä uumenista ja muuraa kaiken järjen mielen sopukoista. En keksi enää mitään syytä jatkaa tätä keskenjäänyttä matkaa, vaan pakko taivalta on painaa, kun heikkopäinen, vaikka tie ja polku sen kivinen on hitto vie liukas ja jäinen. Mutta väitän, että en siihen mutkaan jää, joka on luistava ojanpengertä vierttävää, kohti onnetonta kohtaloa. Kyllä minä tästä kaksisuuntaisesta alhosta vielä nousen vaikka nyt hetken ahistaa ja masentaa, mutta huomenna voi olla jo toisin - kunhan harmaus ja pilvet väistyvät.
Nyt voisin mennä kuitenkin levolle laskien luojani, hyvän yön toivotuksin!...en jaksa tarkistaa kirjoitusvirheitä....huh
Vasta neljänkympin jälkeen ymmärsin ensimmäisen kerran, että hetkinen, "mähän voin kuolla" - ja sanoin sen kaiken ääneen! En oikeastaan ollut ajatellut koko kuolevaisuuttani aiemmin! En tiedä, miksi juuri sillä hetkellä tuli mieleen? Kun olen katsonut peiliin niin ikä on alkanut näkyä kasvoissa. On tullut harmaita haivenia, sellaisia ryppyjä ja nyppyjä, joita ennen ei ollut. Poskipäät ja leuka ovat jotenkin muuttuneet. On tullut erilaisia kolotuksia ja jäykistymisiä, ja viime viikolla sain tietää, että minulla on nivelrikko olkapäässä.
Jollakin tavalla tämä ymmärrys siitä, että ne nuoruuden huolettomat ajat ovat ohi, sai aikaan jonkinlaisen paniikkireaktion. Enää edessä ei ole kuin alati heikkenevä ja rapistuva keho. Kohta minulle puhutaan kaupan kassalla kovemmalla äänellä, kun luulevat, että en kuule, enkä ymmärrä. Kaiken maailman huijarit yrittävät myydä tarpeettomia putkiremontteja höplästä vedettävälle vanhukselle. Kaikki nämä ajatukset tulvahtivat mieleeni kuin Punkalaitumen joen laineet Kuparin pellolle ennen jokiuoman ruoppausta.
Ikisinkkuus ja jonkinlainen mielenvikaisuus on kuin sellainen omituinen tyhjyyden pyörre, kuin jonkinlainen kaukaisen galaksin kierre teleskoopin linsissä, joka päässäni pyörii vinhana ajatuksena ja ahdistuksena vanhuuden katkerosta, sellaisena outona kummajaisena, joka saa luonnolliset piirteet vain siksi, että vanheneminen on osa elämää. Kohtalon arpa on sanellut ne yksinäisyyden sävelet osaksi elämääni ja siksi sinkkuus on varjoni läpi elämäni...
Henki salpautuu, kun mietin mennytyä ja pelkään tulevaa. Se ahdistus pulppuaa kuin laava syvistä uumenista ja muuraa kaiken järjen mielen sopukoista. En keksi enää mitään syytä jatkaa tätä keskenjäänyttä matkaa, vaan pakko taivalta on painaa, kun heikkopäinen, vaikka tie ja polku sen kivinen on hitto vie liukas ja jäinen. Mutta väitän, että en siihen mutkaan jää, joka on luistava ojanpengertä vierttävää, kohti onnetonta kohtaloa. Kyllä minä tästä kaksisuuntaisesta alhosta vielä nousen vaikka nyt hetken ahistaa ja masentaa, mutta huomenna voi olla jo toisin - kunhan harmaus ja pilvet väistyvät.
Nyt voisin mennä kuitenkin levolle laskien luojani, hyvän yön toivotuksin!...en jaksa tarkistaa kirjoitusvirheitä....huh
Vastaukset 32
Vanhimmat
No voih. Niin se elo heittelee. Odotahan kun tulet 50 vuotiaaksi.
>simiti<
Mitä jännää silloin tapahtuu?
Silloin vietetään 50 vuotispäiviä ja syödään voileipäkakkua.
>simiti<
Vitsi mun tekis mieli nyt voileipäkakkua...tarviko sun sanoo? Sellanen rapumajoneesi voileipäkakk...ahh...ja kello jo sen verran että ei enää saa mistään
Hyvää yötä. Samassa suossa kynnetään :)
Ihan kivaa elo on kun sen oikein oivaltaa. Ikä on vain numeroita. 75 vuotias isäni tuumasi kerran, että miltähän tuntuisi olla vanha.
>simiti<
Isäni sanoi jotain tuollaista, mutta nyt melkein 90-ikäisenä hän kertoi tietävänsä mitä on vanhuus.
Sellaista se taitaa olla moderneilla naisilla.
Pidä siitä kehostasi huolta. Ravitse oikein, syö mahdollisimman puhdasta ruokaa. Ulkoile, liiku. Olen sinua vanhempi ja hyvin kroppa kestää.
Ei nelikymppistä yleensä kohdella kuin vanhusta. Perimenopaussi hormonitasojen vaihteluineen vaikuttaa myös mielialaan. Vaikkei vielä siirtyisi varsinaiseen apteekkikamaan niin kannattaa tsekata bio-identtinen hormonikorvaushoito. Saattaa hyvinkin vaikuttaa mielialaan, etenkin progesteronin kautta.
Toinen pelkää kuolemaa, toinen odottaa kuolemaa. Kaikki kuollaan kuitenkin. On se hassua tämä taivallus. Saisitko jonkinlaista lohtua siitä, että kaikki elollinen on aina kuollut? Ja jossain vaiheessa koko maailmankaikkeus tuhoutuu. Kuolema on siis jokaisen osa, jopa elottomien objektien. Jos kuolema on niin syvästi osa maailmankaikkeutta, ei se voi olla huono juttu.
Olis hyvä ymmärtää jo teininkin viimeistään elämä voi päättyä ihan koska vain kaikilla ei ole yhtä huono tuuri kuin mulla en ole yrityksistä huolimatta päässy aiemmin pois yritin jo seitsemäntoista vanhana olis pitän vähintää niskat katketa mu ei käynny niin ammuin sillä taas omaan jalkaan jopa pahoinpitely uhkaukset väheni ei toki loppunu täysin kun ei ihan kaikki tienny edes kivun sieto mulla on jo huipussaan luun katkeaminenkaan kuustoista vuotiaana tehny mitään muuta kun vihlas
Noh joo. Aika monesti sitä on tultu oltua rajioilla. Tässä sitä silti heilutaan vaikka moni ystävä onkin jo lähtenyt .
Ekkuna lähti Tero vainaa kun sekoili huumeitten kanssa. Katja vainaa joi sisuskalut ja AP vainaa tappoi itsensä Thaimaassa. Toki jotkut on menehtynyt onnettemuuksissa.
Niin hoh, olinhan itsekin sairaalassa 11 kuukautta. Oli tosi mahtista, kun työystävä toi tupakkia. Lääkäri tajusi vasta sitten antaa nikotiinivalmisteita.
>simiti<
Kai se on jonkinlainen kriisin paikka, kun oikeasti tajuaa olevansa kuolevainen. Ja kun ei voi tietää kuoleeko tänään kolarissa, parin vuoden päästä syöpään vai 70 vuoden päästä vanhuuteen.
Elossa olon aikaa ei ehkä kannata käyttää kuoleman murehtimiseen. En tosin usko, että mitään loppuraporttia kuittaamme kuolemamme jälkeen, sen puolesta ihan sama vaikka itkisi viimeiset tunnit tai vuosikymmenet naama seinää vasten.
Aika pitkälle saa itse valita miten eloonsa ja oloonsa suhtautuu.
xLiner
Sitä vaan herää siitä unesta, että elämä olis ikuista ja soljuvaa kuin höyhenen lento. Tajuaa, että höyhenet on tervattu ja ei ne lennä mihinkään jollei itse liikuta niitä eteenpäin. Ja joo joskus se on aika uuvuttavaa.
Kaiken isommassa kuvassa näkeminen ja tajuaminen. Ei ole enää niitä piilonurkkia mitä nuorempana jännitti, mitähän ton nurkan takana on. Kaikki nurkat on nähty.
Toisaalta alkaa se maallistuminen. Pienet asiat tuntuu paremmille, kun suuret.
Pitäisikö olla ikuisesti nuori?
Pyh, elämä on elämistä varten, ja siinä tärkeintä on kokemusten hakeminen ennen tasapainoilua kuoleman kanssa. Toisaalta sitähän se elämä koko ajan on, kuolema läsnä koko ajan tavalla tai toisella.
Palstalla on aikaisemmin tullut pyyhkeitä kehään kun olen kertonut elämästäni. Tehnyt töitä 8 eri maassa, rakastellut ehkä 10-15 eri kansalaisuutta olevan naisen kanssa. Kokenut ryhmäkivat(tosin vain yksi mies ja monta naista). Tehnyt kaikkea päätöntä mutta ollut myös niitä tasaisia ns. "kunnollisen miehen" elämänvaiheita jotka ovat kestäneet tosi pitkään ajatellen elinvuosia.
Kun on aihetta elää "siististi", niin eletään. Elämä vaihtelee ja nyt taas menossa tasainen jakso jossa ei ole vara ryntäillä.
Mitä sitä tulisi sitten saada elämässään aikaiseksi?
Tärkeysjärjestyksiä varmaan on, ja ne vaihtelevat eri ihmisten välillä. Jo tämänhetken elämäntilanne siihen vaikuttaa.
Elämän aikana voi elää monta elämää, välillä sekopäistäkin, rauhoittuen siihen ihmisten yleistämään normiin.
Mitä tekisitte toisin jos olisitte 15-vuotiaita?
Tekisittekö jotain toisin? Itse en tekisi mitään toisin, värikästä elämä on ollut.
AV
Entä jos olet kohdannut kaltaisesi, sen puuttuvan palasen, mutta et vain näe sitä.
Puuttuva palanen on ihan hyvä biisi, siinä on jotain oikeaa sanomaa.
https://www.youtube.com/watch?v=Vv6lPmQjCKs&list=RDVv6lPmQjCKs&start_radio=1
Se, onko sen löytänyt. Sen elämä näyttää. Ajassaan ei ole muuta kuin kokonaisia palapelejä, siinä sitten taaperretaan vuosia kunnes jokin pala taas puuttuu?
Ikuinen ongelma, mutta nyt kun olemme olleet erossa jo 6-7 vuotta ja silti lomamatkat ovat yhteisiä. Ei tuosta puuttuvasta palasesta tunnu pääsevän eroonkaan, joten hän on varmaan juuri sitä?
AV
Ai teillä on semmoinen juttu... Okei.
Meinasin lähinnä että onko elämääsi pyrkimässä joku joka voisi olla oikein sopiva..
En usko tuohon, koska oma pääni ei sitä sallisi.
AV
Olen ihmetellyt jotain nuorison toimintaa kyllähän sitä tuli itsekin jotain hölmöiltyä kaupungilla, ei mitään vakavaa, mutta nyt olin huomaavinani jonkin aika vakavammankin ilmiön jos kekustaan alkaa illan mittaan valumaan noita maiharit jaloissa ja mustiin täysin huput päällä, en oikein tiedä mitä porukkaa....
... varmaankin jotain katupoliiseja :D Ei ainakaan mitään road-maneja ole :D
...miettinyt että onkohan tuo sitä active-joku, taistelu-klubi-porukkaa josta oli uutsissakin.. vähän näytti siltä..
No oho, vasta nelikymppisenä tajusit olevasi kuolevainen... Itse panin tämän merkille jo lapsena, alle kouluikäisenä.
Ihmisellä on vapaus valita, miten hän reagoi ja toimii (ja jopa ajatteluun voi vaikuttaa). Sillä millaista elämä on, miten päättää elää on hyvin suuri vaikutus sekä elämänlaatuun että omaan hyvinvointiin. Kyse on omasta asenteesta ja valinnoista.
Mitäpä jos heität jäähyväiset murheiden märehtelylle? Hiukset lähtee, harmaantuu, iho rypistyy - mitä siitä. Se on ihan normaalia. Jokainen päivä on lahja elämältä, käytä ne parhaaksi katsomallasi tavalla, älä murehdi.
- Sheena
Tuollainen voi masentaa jos on jotain hoitamattomia asioita jäänyt paljonkin, niin silloin alat purkamaan niitä asioita tärkeysjärjeksessä yksitellenkin.
Et voi ratkaista kaikkea kerralla.
Turha sit on lipoa kun on tippuminen loppunut...
Ne saa mitkä haluaa ja ennenkaikkea jotka pistää itsensä likoon...
Turpiin tulee muillekin. Ja kaikki maksaa... mutta jossainvaiheessa ovi ei ole enää raollaan vaan menee lukkoon.
Kaikki on rajallista, myös elämä.
https://youtu.be/hsR8RUfZOSk?si=aqsqqKUPUZ4X0UE9
Etkä sä nää mitä tspahtuu kun kuolet...sitten vaan ei ole mitään...nyt on mitä on.
...jotenkin... en tiedä mitä tuo kamppalulajien joku active-kerho on, minähän se olin joskus aikoja sitten joka tutustutti Soldiers of Odin Ku Klux Klanillle, pitäisi kai tietää mutta tuosta on kymmeniä vuosia jo aikaa eikä mitään tietoja heidän toimistaan...
...niin jatkan vähän vanhaa juttua että mitä kokemusta jotain silloin tiesin jotain kkk:n, aina hyökkää yllättäen ja tehokkaasti, ihmettelin että miten soldiers of odin on kasvaanut noin suureksi, kun silloin kkk ei hyväksynyt soldiers of odinia kuuluvaksi joukkoon liian pienenä porukkana, .. kai saaneet yhteyden "isoveliin jotenkin sitten" :D
Lohdutan sinua näillä sanoin.
Elämässä ei ole mitään muuta ikuista kuin kuolemattomat sloganit:
1) Eämä haisee ja sitten kuolet
2) Kaikki muu on paskaa paitsi kusi
Mutta paras on oikeasta elämästä työkaverin suusta:
3) Viimeksi oli kivaa opiskeluaikoina, sen jälkeen on ollut täyttä paskaa.
Ole hyvä ;)
-keinovaginamies-
Itselläni on auttanut itseterapiointi. Olen yrittänyt miettiä missä olen hyvä ja mikä kaipaa kehittämistä. Yritän keskittyä niihin hyviin ominaisuuksiin. Uskoisin tuon olevan normaalia ikäkriisiä, kun tajuaa elämän rajallisuuden ja ehkä lähtee tekemään isompia liikkuja kohti omien arvojen mukaista elämää.
Ajatelkaa jos olisi aurinkotähti. Eläisi miljardeja vuosia. Lisäksi ajatelkaapa niitä fuusiopierujen määrää. Niitä kutsutaan häveliäästi aurinkotuuliksi.
>simiti<