Pitäisikö jo luovuttaa koiranpennun takia?

Olen seurustellut jo yli 4 vuotta naisen kanssa jolla oli koira ennestään. Se nukkui pois viime syksynä ja nyt kun hän on halunnut ottaa uuden pennun niin kaikenlaiset ongelmat ovat nousseet esiin. Pidän koirista ja olen yrittänyt osallistua parhaani mukaan, mutta minulla ei ollut kokemusta pennuista. Olen kohdannut vain epäarvostusta ihan kaikesta. Milloin teen jotain hänen mielestä väärin ja toisaalla en osallistu tarpeeksi. Tunnelma on jatkuvasti kireä ja se johtaa toistuvasti riitoihin.

Minulla on rakennusliike ja monta työmaata samaan aikaan vastuullani. Puolisoni oli hämmentynyt kun vielä alkuvuodesta oli rauhallisempaa ja pystyin olemaan kotona. Nyt kun en pystynyt olemaan hänen tavoin etätöissä, enkä ennustamaan milloin pystyn olemaan kotona niin hän on ymmärtänyt sen tahallisuutena. Jos olen sitten väkisin lupautunut jäämään ja minulle on tullut tosi akuutti ongelma työmaalla niin hän on suuttunut sen kertomisesta, koska lupasin. En osannut tällaiseen varautua, enkä kiireissäni muutenkaan ollut ehtinyt paljon ajatella tulevaa. Nyt ei mikään enää riitä ja kaikki on nollan arvoista miten saan autettua. Ja kuulemma minun rakentama talokin on huono eikä ympäristössä ole koirapuistoa, eikä tarpeeksi koirakavereita. Tässä kaikessa omatkin fiilikset ovat menneet huonoiksi eikä hän halua kuulla niistä mitään, koska hänellä on niin raskasta. Nyt kuulemma etsii vuokra-asuntoa jossa saa olla rauhassa koiran kanssa, lähellä muita kaltaisiaan. Minä siis menetän hänet koiranpennun vuoksi. Tuntuu todella pahalta kaiken jälkeen :(

Toki asiaan liittyy hänen mukaansa sekin, ettei minulla ole ollut tarpeeksi aikaa hänelle. Jäin yllättäen työttömäksi v. 23 rakennusalan ylemmäm toimihenkilön paikasta, mutta perustin yrityksen nollista. Samaan aikaan korot nousivat ja jouduin taloudelliseen puristukseen juuri valmistuneen taloni kanssa. Siihen päälle vielä isäni kuolema joka johti vastuun ottamiseen vanhempieni maatilasta. Viime vuodet ovat olleet vaikeita ja olen joutunut tekemään lähes säännöllisesti 12/7 päiviä selvitäkseni taloudellisesti. Olen kuitenkin lopulta pärjännyt joutumatta selvitystilaan. Asiat ovat hiljalleen menneet paremmaksi ja minulla on nykyään menestyvä yritys erinomaisilla näkymillä, mutta se tulevaisuudenkuvan muutos ei riitä.

Kun olen kertonut, etten ole voinut antaa parasta suhteeseemme olosuhteiden takia niin ne ovat kuulemma olleet oma valintani. Mietin tosissaan, että onko se todella niin. Nykyään se rasittaa meitä kun kaikissa riidoissa viitataan siihen millainen olen ollut. Olen ollut niin syvällä, että viimevuonna sairastuin burnouttiin ja masennukseen. Nyt sekin on alkanut jo hellittää ja osaan olla itselleni armollisempi. Kerranhan täällä vain eletään niin onko se vaan hyväksyttävä, että toinen on saanut tarpeeksi? Vaikka tunteita on ainakin itsellä tosi paljon niin onko parempi vaan luovuttaa silloin kun ei enää saa arvostusta ja kun kaunat on liian suuria. Näitä mietin ja haluaisin mahdollisimman objektiivisen arvion, jotta en itsekään väkisin roiku jossain mikä on mennyt jo ohi :(